Vastaus: Bioshock 2 [X360]
Dodiin, peli viimein läpi. Luvassa sekalaisia mietteitä, joukossa myös SPOiLereita, että tuota varokaas..
Taistelussa menty huimasti eteenpäin verrattuna ensimmäiseen osaan. Plasmideissa on huomattavasti enemmän potkua, kun parannetut versiot lisäsivät muutakin kuin pelkkää damagea. Määrä on taas runsas, jolloin seuraaville pelikerroille jää uutta kokeiltavaa. Pyssyihin oli saatu eri ammusvariaatioilla mielenkiintoa. Suosikki ja työjuhta oli kuitenkin halki pelin tarkka Rivet Gun. Poraamista en harrastanut käytännössä yhtään, jää myöhemmille pelikerroille.
Ihan arkinen taistelu oli pelissä ihan nautinnollista, kun pyrin aina selviämään ottamatta itse yhtään osumaa.
Käytännössä ykkösen taktiikat toimivat tässäkin, Decoysta ei vaan plasmid parane. Kun yhtälöön lisätään vielä tappiin päivitetty Hypnotize ja runsas määrä hypnotisoitavia Big Daddy Alphoja, ynnä haxoroidut, korjattavissa olevat robotit, ei itse tarvinnut liian usein lähteä käsiään likaamaan. Kivaa on se, että toisella pelikerralla voi ottaa käyttöön ihan eri plasmidit, jolloin taistelun kuva muuttuu ihan totaalisesti.
Hakkerointi on muuten onneksi tässä niinikään valovuosien päässä alkuperäisen pelin toteutuksesta.
Sitten ne risut. Tarina, tarina ja hahmot. Lädetään liikkeelle alusta. Deltana pelaamista vastaan ei ole mitään, ihan hyvä ja uskottava hahmo. Sofia Lamb pääpahiksena sen sijaan oli juuri niin paha pettymys kun olin pelännyt, hahmosta ensimmäistä kertaa kuultuani. Osoittaa vähän huonoa mielikuvitusta tehdä jatko-osan pääroistosta yksinkertaisesti vastakohta ensimmäisen pelin konnasta. "Ryan diggaili yksityistämistä, tehdäämpä Lambista super-kommunisti". Ja se sosiaali-aate vietiin niin tökerön pitkälle ettei se vaan mun mielestäni ollut enää uskottavaa.
Niin, uskottavuus oli se mitä yritin koko ajan tavoittaa Lambin turinoissa, mutta turhaan. Andrew Ryanilla oli selkeä, perusteltu näkemys ja visio - arvostus ja palkka tulee ansaita omalla työllä, ei toisten almuista. Sofia Lambin mukaan ihminen on paha ja jotenkin se ihmisen itsetietoisuus pitäisi häivyttää jotta päästäisiin solidaariseen ideaalitilaan, jossa kaikki auttavat sokeasti muita. Mikä pointti on ihmisissä, jotka eivät ole enää ihmisiä? En vaan kyennyt uskomaan, miten moinen roska voisi saada kannattajia. Koko "family" -juttu tuntui vaan niin väkisin keksityltä ultrakommunismilta, etten missään vaiheessa päässyt eläytymään tarinaan kuten ykkösessä kävi.
Hahmot eivät myöskään päässeet ykkösen tasalle. Ensimmäisestä osasta osaan suoralta kädeltä nimetä päähenkilöiden lisäksi tohtori Steinmenin, hullun taiteilijan Sander Cohenin, Martin Finneganin ("and the iceman cometh, Sander baby..") ja loput muistuvat kasvoista/äänestä.
Bioshock 2:ssa ainut päräyttävä välipahis oli Gilbert Alexander, joka tosin oli kyllä loistava nutcase-hahmo. Sen sijaan pastori ei missään vaiheessa päässyt yli siitä "hei mitä jos pappi olis menny sekasin" -leimastaan. Olisivat voineet keksiä herralle (heh) jotain mielikuvituksellisempaa kuin Eleanorin palvomisen. Tummahipiäinen Grace Holloway ei herättänyt juuri mitään tunteita, Stanley Poole erottui sentään seinästä mutta valjuksi jäi silti.
Sinclairin kohtalo jäi myös harmittamaan. Miehestä tuli ilahduttavasti mieleen Fontaine, mies joka tietää mitä tekee ja tekee sen hyvin, ja koko ajan mietin, onko pelintekijöillä pokkaa tehdä samanlainen selkäänpuukotus kuin ensimmäisessä osassa. Ei ollut, ja herran loppu oli sanalla sanoen pettymys. Miksi hyvä hahmo tuhlattiin joksikin fakin Big Daddyksi? Oikein pahaa teki kuunnella Sinclairin uhrautumispuheita vähän ennen kun sain huoneen oven auki ja miehen pois päiviltä. Omasta mielestäni Sinclairin kaliiperin kaverilla moiset tunnontuskat olivat vähän hassuja, ja olisi hahmo nyt vähän hienomman finaalin ansainnut.
Valintojen maailma oli ykkösosalle uskollisesti tehty aikasta päin seiniä taas. Vaikka Bioshock 1 on yksi parhaita pelejä ikinä, se ei ole tippaakaan sen suuren moraalisen "valinnan" ansiota mitä pikkusiskojen kanssa pitää harjoittaa. Sama juttu myös jatko-osassa, joskin nyt on ympätty mukaan puolustuskyvyttömien sivullisten nitistäminen ohikulkiessa. "Otanko pöydältä avaimen, vai otanko sen ja tapan vanhan naisen?". Sama tilanne Stanley Poolin kanssa, Eleanor yritti ilmeisesti saada kovasti jotain kaunareaktiota aikaiseksi ko. herraan, mutta itselleni ei sellaista missään vaiheessa syntynyt. Moraalinen valinta ei tunnu kovin toimivalta, jos päätös sen taustalla koskee vain sitä, millä tavalla pelin aikoo pelata läpi.
Kokonaisuutena kuitenkin oikein hyvä peli, tosin katselen sitä merensinisten Rapture-lasien läpi. Jatkuvasti tosin odotin tarinaan jotain käännettä, jotain odottamatonta, mitä ei kuitenkaan koskaan tullut. Roisto oli selvillä alusta alkaen, edestä piti vaan lanata muutamasata spliceria ja kymmeniä big daddyjä. Mikäs siinä, mutta olisi homman ehkä eritavallakin voinut hoitaa. Hyvislopun jäljiltä jäin myös vähän kysymysmerkiksi.
Ensimmäisen Bioshockin tarina yhdistettynä jatko-osan pelimekaniikkaan olisi aikasta tiukka peli kyllä
----------------------------------------------
Nojuu, tällainen sekalainen avautuminen, lisäilen jos tulee vielä muuta mieleen. Pitänee tosin huomauttaa että Bioshockin tarina sai allekirjoittaneen tutustumaan Ayn Randin kirjalliseen tuotantoon useammankin romaanin voimalla, joten jatko-osan stoorille olin ladannut ehkä turhaankin odotuksia.
Onneksi Collector's Edition oli tässä kuitenkin niin älysiisti, että se tasaa vähän puntteja