Vastaus: Guitar Hero
FamaZ sanoi:
Ethän yritä maksaa pelejä edelleen puntina? Koska nykyään UK:n ulkopuoliset tilaukset pitää maksaa euroina (eli ihan klikata sitä Euron merkkiä, että Play näyttää hinnat euroina alusta lähtien). Siinä ei tosin ole enää mitään hirveän kamalaa, sillä nykyään Play ei ota enää niin julmetun suuruista "euro-lisää" (maximissaan on joitain kymmeniä senttejä).
Itse asiassa Playn nykyinen konversiokurssi on halvempi kuin jos saman tilaisi puntina. Suoraan päivän vaihtokursseilla laskemalla ero jäisi hieman puntahinnan eduksi, mutta maksettaessa luottokortilla muulla valuutalla kuin euroina Luottokunta käyttää pikkuisen korkeampaa vaihtokurssia ja ottaa omansa pois välistä nostaen puntahinnan aavistuksen euroja kalliimmaksi.
Mutta asiaan. Sain lopulta pelin eilen (maanantaina), ja kahden illan verryttelynä tuli veivattua kaikki 64 biisiä läpi hardilla. Jokainen meni läpi ensimmäisellä yrittämällä, mikä taitaa sanoa enemmän GH1-veteraaniudestani kuin pelin vaikeustasosta. Sanoisin monen biisin vetävän hardilla vaikeudeltaan helposti vertoja GH1:n expert-tasolle.
GH2:n mukana tulleessa kitarassa tuntuu olevan jossain määrin parempi tuntuma kuin huhtikuisessa GH1-kitarassani. Strum on hiljaisempi ja vähemmän klonksuva, ja kevyempi naksuteltava. Fret-namiskat tuntuvat myös hieman kevyemmiltä, eivätkä ole aivan yhtä sileäpintaisia ja siten todennäköisesti pitävät pitemmän päälle paremmin. Toisaalta kampi on sitten paljon huteramman tuntuinen ja jäykempi. En tiedä ovatko uudemmat GH1-kitaratkin samanlaisia, mutta vanhempaan ero on kyllä selvä.
En tiedä onko kyse kitaran paremmasta tuntumasta, lagikorjauksesta (AV-vahvistin ja mikä tahansa paitsi 50Hz:n kuvaputkitelevisio lisäävät käytännössä aina viivettä) vai massiivisesti parantuneessa HOPO-enginessä, mutta jatkuvasti saa oikein paljon monimutkaisempia tilutteluja kuin ykkösessä. Välillä jopa tulee olo, että vaadittavaa tarkkuutta olisi hieman löystetty biisien haastavuuden kuitenkin muutoin noustua...
Biisejä on nyt mukavasti enemmän, ja monet niistä ovat pitempiä. Tyylilajit ovat monipuolisempia, ja tuntuu että
The Breaking Wheelin kaltaisilta tuskasteluilta on varsin hyvin vältytty, vaikka muutama kappale tuntuu hieman liian pitkältä tai monotoniselta. Ja tietysti nyt mukana on
YYZ ja
Carry On Wayward Son, joita voisi kuunnella loputtomiin muissakin asiayhteyksissä.
Lopuksi nostan hattua jokaiselle joka pääsee joka paikassa sadistisen vaikeaksi leimatun
Jordanin läpi expertillä.
TROGDOR!