Tästäpä hyvänä/pahana esimerkkinä tänään, kun vein 9-vuotiaan poikani kaverinsa synttärijuhliin liikunnalliseen tramppapaikkaan, niin sai sisäinen lapsi itselläni vähän liikaakin vallan. Siellä siis järjestäjävahemmat totesivat, että mukana olevat osallistujalapsien vanhemmatkin saavat tramppasukat ja voivat siis halutessaan mennä telmimään trampoliinikuvioihin. Sinnehän siis piti mennä ja yrittää juttuja, joita on yrittänyt viimeksi monta kymmentä vuotta sitten. Kunnes koko homma katkesi siihen, kun selkä sanoi muutaman peräkkäisen trampoliinin välillä hypittyjen vähän pidempien loikkasarjojen aikana kirjaimellisesti naps, ja rojahdin kesken hypyn suoraan selälleni trampoliinille tuskaisena ja pökertyneenä.
Ensin luulin, että sattui pahemminkin, mutta onneksi nyt vaikuttaisi sittenkin siltä, että taisin selvitä säikähdyksellä ja toivottavasti selän venähdyksellä. Ainakin juuri nyt tuntuu siltä, että pahemmasta ei sentään ole kyse. Mutta tuossa tuli tosiaan hetki, jolloin palasin joksikin ajaksi mielessäni siihen mitä pystyin 40 vuotta nuorempana ja 70 kiloa kevyempänä joskus aikoinaan tekemään, ja sitten uskoin sen pystyväni nytkin hyvin tekemään. No, ehkä jopa osasinkin (ainakin melkein), mutta kroppa ei sitä todellakaan nyt kestänyt. Peleissä pystyn tämän sisäisen lapseni onneksi päästämään varsin hyvin vieläkin esiin, kuitenkaan itseäni (tai toki muitakaan) telomatta, joten siinäkin on yksi hyvä syy jatkaa pelaamista tyytyväisenä (ja kutakuinkin yhdessä koossa) tulevaisuudessakin.
