Ikarugaa ilotikulla~
- Viestiketjun aloittaja Orin
- Aloituspäivämäärä
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
Aika lailla samaa mieltä olen Spoonin kanssa. Ennätys on tällä hetkellä vajaa 10 miljoonaa pistettä. Oman Ikarugani sain vasta vähän aikaa sitten, joten vasta nyt pääsi kunnolla harjoittelemaan. Oho, enpäs päässytkään: Cubeni temppuilee eikä toimi. Ikarugaa olen joka tapauksessa pelaillut reilusti päälle vuoden, säännöllisesti ja ei-niin-säännöllisesti. Useiden kuukausien tauot ovat vieraannuttaneet pelistä hieman, mutta nyt ihan lähiaikoina olen kehittynyt taas.
Ensimmäinen rata menee lähes täydellisesti, eli noin 3 miljoonaa pistettä (A++) siitä. Toinen rata menee "ihan jees", eli ei kuolemia ja useimmista kohdista chainit. Kolmas kenttä menee aika lailla päin rektumia. Radan alku (ennen säteitä) menee välillä todella hyvin. Säteiden alkaessa menee kaikki perseelleen ahtauden ja sekamelskeen vuoksi. Radan keskiväli (eli säteet seinistä ja kohdat ennen sitä) menevät ihan hyvin. Siitä eteenpäin hell breaks loose. Vastus menee kuolematta ja nopeasti. Neljäs ja viides kenttä ovat vielä harjoittelematta lukuunottamatta neljännen kentän alkua.
Aika lailla samaa mieltä olen Spoonin kanssa. Ennätys on tällä hetkellä vajaa 10 miljoonaa pistettä. Oman Ikarugani sain vasta vähän aikaa sitten, joten vasta nyt pääsi kunnolla harjoittelemaan. Oho, enpäs päässytkään: Cubeni temppuilee eikä toimi. Ikarugaa olen joka tapauksessa pelaillut reilusti päälle vuoden, säännöllisesti ja ei-niin-säännöllisesti. Useiden kuukausien tauot ovat vieraannuttaneet pelistä hieman, mutta nyt ihan lähiaikoina olen kehittynyt taas.
Ensimmäinen rata menee lähes täydellisesti, eli noin 3 miljoonaa pistettä (A++) siitä. Toinen rata menee "ihan jees", eli ei kuolemia ja useimmista kohdista chainit. Kolmas kenttä menee aika lailla päin rektumia. Radan alku (ennen säteitä) menee välillä todella hyvin. Säteiden alkaessa menee kaikki perseelleen ahtauden ja sekamelskeen vuoksi. Radan keskiväli (eli säteet seinistä ja kohdat ennen sitä) menevät ihan hyvin. Siitä eteenpäin hell breaks loose. Vastus menee kuolematta ja nopeasti. Neljäs ja viides kenttä ovat vielä harjoittelematta lukuunottamatta neljännen kentän alkua.
Viimeksi muokannut moderaattori:
Artificial
New Member
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
God damn, tuo on jo jotain
Eräällä kaverillani on jenkki-versio Ikarugasta ( hienoine kansineen ) ja Orinilta taitaa löytyä myös se Dreamcast versio. Itse häpeäkseni joudun tunnustamaan, että enkat ovat pienemmät kuin Orinilla vaikka peli on ollut paljon kauemmin hyppysissä. Jostain syystä en vain ole sitä säännöllisesti harjoitellut... Ja siihen pitäisi tulla muutos, pikaisesti.
Ehkäpä jo huomisesta lähtien?
Spoon sanoi:
God damn, tuo on jo jotain
Eräällä kaverillani on jenkki-versio Ikarugasta ( hienoine kansineen ) ja Orinilta taitaa löytyä myös se Dreamcast versio. Itse häpeäkseni joudun tunnustamaan, että enkat ovat pienemmät kuin Orinilla vaikka peli on ollut paljon kauemmin hyppysissä. Jostain syystä en vain ole sitä säännöllisesti harjoitellut... Ja siihen pitäisi tulla muutos, pikaisesti.Ehkäpä jo huomisesta lähtien?
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
Kannattaa kyllä hommata joku muu kuin Pal-versio, jos haluaa pelailla kunnolla.
Pal-version kootut virheet:
-turha Atari-logo
-kamala kansi
-pelissä on aivan kamala frameskipping ongelma, näyttää aivan diaesitykseltä
-VGA-kaapelin kautta saa aivan fantastisen kuvan verrattuna RGB-kaapeliin
-äänet pätkivät pahasti (eivät aina)
-ensimmäisen pomon saa tuhottua muissa versiossa paljon nopeammin erään bugin takia
-räjähdykset ja äänet ovat paremmat DC-versiossa
-euro-versiosta on jätetty kaikki japaninkieliset tekstit pois, ei niistä nyt mitään ymmärtänytkään, mutta silti ihmettelen
-ei mitään sulavuutta verrattuna muihin versioihin
Muutamia kuvia scoreboardseistani:
Easy
Normal
Chapter 1 -Normal
Kannattaa kyllä hommata joku muu kuin Pal-versio, jos haluaa pelailla kunnolla.
Pal-version kootut virheet:
-turha Atari-logo
-kamala kansi
-pelissä on aivan kamala frameskipping ongelma, näyttää aivan diaesitykseltä
-VGA-kaapelin kautta saa aivan fantastisen kuvan verrattuna RGB-kaapeliin
-äänet pätkivät pahasti (eivät aina)
-ensimmäisen pomon saa tuhottua muissa versiossa paljon nopeammin erään bugin takia
-räjähdykset ja äänet ovat paremmat DC-versiossa
-euro-versiosta on jätetty kaikki japaninkieliset tekstit pois, ei niistä nyt mitään ymmärtänytkään, mutta silti ihmettelen
-ei mitään sulavuutta verrattuna muihin versioihin
Muutamia kuvia scoreboardseistani:
Easy
Normal
Chapter 1 -Normal
Artificial
New Member
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
Itse en tuota frameskippingiä huomaa (?), äänet eivät ole hirveästi pätkineet ja kuvanlaatu on jo nyt tarpeeksi miellyttävä. Sulavuus-ongelmia en voi kommentoida koska en ole tarpeeksi muita versioita pelannut. Mutta muuten olen täysin samaa mieltä
Ja sanottakoon, että pisteesi ovat aivan uskomattomat Puhunko nyt suomen parhaan Ikaruga-pelaajan kanssa?
Spoon sanoi:
Itse en tuota frameskippingiä huomaa (?), äänet eivät ole hirveästi pätkineet ja kuvanlaatu on jo nyt tarpeeksi miellyttävä. Sulavuus-ongelmia en voi kommentoida koska en ole tarpeeksi muita versioita pelannut. Mutta muuten olen täysin samaa mieltä
Ja sanottakoon, että pisteesi ovat aivan uskomattomat
Puhunko nyt suomen parhaan Ikaruga-pelaajan kanssa?Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
Vaikka genrestä muuten tykkäänkin (kuten jotkut ovat varmaan huomanneet), Ikaruga ei ole täysin vielä iskenyt. Chainien haku tuntuu liian puzzle-maiselta eikä siksi tahdo innostaa. Peli kuitenkin iskee audiovisuaalisesti kuin miljoona volttia, joten halu pitää siitä on kova mutta pelimekaniikan takia ei ole vielä klikannut. Ihan tätä peliä varten hankin Cubeenkin Horin digipadin ja jopa PS2-GC -konvertterin, niin peli sujuisi tutulla Dual Shockillakin.
Toivottavasti se joskus avautuu...hinku osallistua pistemetsästyksiin kasvaa jatkuvasti...
Vaikka genrestä muuten tykkäänkin (kuten jotkut ovat varmaan huomanneet), Ikaruga ei ole täysin vielä iskenyt. Chainien haku tuntuu liian puzzle-maiselta eikä siksi tahdo innostaa. Peli kuitenkin iskee audiovisuaalisesti kuin miljoona volttia, joten halu pitää siitä on kova mutta pelimekaniikan takia ei ole vielä klikannut. Ihan tätä peliä varten hankin Cubeenkin Horin digipadin ja jopa PS2-GC -konvertterin, niin peli sujuisi tutulla Dual Shockillakin.
Toivottavasti se joskus avautuu...hinku osallistua pistemetsästyksiin kasvaa jatkuvasti...
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
Kiroan Cubeni alimman helvetin alimpaan kerrokseen. Noin 20 minuuttia sain boottia Cubea siinä toivossa, että se lähtisi päälle. Ok, se lähti, mutta pysyi päällä päätähuimaavat 5 minuuttia. Sama toistui useita kertoja. Noh, tänään sitä isopropyylia lukupäähän niin luulisi auttavan. Spoon, kunnioitettavat pisteet sinulla, todella hyvät~ Appreciaten tilaisin, jos jostain löytäisin (ensin pitäisi tietysti jaksaa etsiä :3), Japan-version Ikarugasta ostan sitten, kun Japaniin lähden, muut versiot ostan jos löydän. Spoon, pelaatko siis tikulla vai perusohjaimella? Yleensäkin, pelaatko DC vai GC -versiota pelistä?
Kiroan Cubeni alimman helvetin alimpaan kerrokseen. Noin 20 minuuttia sain boottia Cubea siinä toivossa, että se lähtisi päälle. Ok, se lähti, mutta pysyi päällä päätähuimaavat 5 minuuttia. Sama toistui useita kertoja. Noh, tänään sitä isopropyylia lukupäähän niin luulisi auttavan. Spoon, kunnioitettavat pisteet sinulla, todella hyvät~ Appreciaten tilaisin, jos jostain löytäisin (ensin pitäisi tietysti jaksaa etsiä :3), Japan-version Ikarugasta ostan sitten, kun Japaniin lähden, muut versiot ostan jos löydän. Spoon, pelaatko siis tikulla vai perusohjaimella? Yleensäkin, pelaatko DC vai GC -versiota pelistä?
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
Chegs, juuri tuo jatkuva chainien haku ja taktiikoiden huippuunsa viilaaminen tekee Ikarugasta parhaan shumpin (IMO). Radiant Silvergun saattaa olla parempi, mutta en itse ole sitä päässyt kokeilemaan. /sigh. Vaikea Ikaruga on, todellakin, mutta kumma kyllä hermot eivät ko. pelissä mene, vaikka kuinka veetättäisi. Uuden tyylin löytäminen tai tilanteesta selviäminen chainein lämmittää sydäntä ja tekee itsevarmemmaksi. Täytyy myöntää, että neljäs ja viides kenttä ovat jo ehkä turhankin vaikeita, varsinkin chaineja hakiessa. Neljännen radan alku ja bossi... Puuh, niistä kun selviän, niin pidän bileet~ Ei muuta kuin tartut härkää sarvista ja näytät mistä on suomipoika tehty - go get 'em tiger!
Chegs, juuri tuo jatkuva chainien haku ja taktiikoiden huippuunsa viilaaminen tekee Ikarugasta parhaan shumpin (IMO). Radiant Silvergun saattaa olla parempi, mutta en itse ole sitä päässyt kokeilemaan. /sigh. Vaikea Ikaruga on, todellakin, mutta kumma kyllä hermot eivät ko. pelissä mene, vaikka kuinka veetättäisi. Uuden tyylin löytäminen tai tilanteesta selviäminen chainein lämmittää sydäntä ja tekee itsevarmemmaksi. Täytyy myöntää, että neljäs ja viides kenttä ovat jo ehkä turhankin vaikeita, varsinkin chaineja hakiessa. Neljännen radan alku ja bossi... Puuh, niistä kun selviän, niin pidän bileet~ Ei muuta kuin tartut härkää sarvista ja näytät mistä on suomipoika tehty - go get 'em tiger!
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
Vähän sama juttu minulla.
Yleensäkään pisteiden kerääminen räiskinnöissä ei minua innosta, vaikka genre muuten onkin lähellä sydäntä. Monessa pelissä saa tarpeeksi haastetta jo hengissä pysymisestä.
Saturnilla tulee lähinnä räiskittyä.
Ghegs sanoi:
Vähän sama juttu minulla.
Yleensäkään pisteiden kerääminen räiskinnöissä ei minua innosta, vaikka genre muuten onkin lähellä sydäntä. Monessa pelissä saa tarpeeksi haastetta jo hengissä pysymisestä.
Saturnilla tulee lähinnä räiskittyä.
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
Samaa mieltä, mutta välillä rupeaa jurppimaan kun pelin alku- ja keskivaiheet ovat niin helppoja ja ainoastaan loppua täytyy hioa, niin haluaisi että myös alussa pitäisi keskittyä.
Tietysti jos peli on nopeatempoinen tai muuten vaan vaikea, keskittymisen katoa ei ilmenny. Ja kyllähän se pistehaku kasvattaa pelin ikää, monen shmupin pelaaminen on minullakin loppunut täysin kun ne on läpäisty yhdellä krediitillä kaikilla vaikeustasoilla...
ORIN: Juuri taktiikoiden hiominen kuulostaa ja tuntuu välillä erittäin anaaliselta pilkunviilaukselta. Appreciate DVD:tä löytyy muuten Play-Asiasta. Linkki
Hex sanoi:
Samaa mieltä, mutta välillä rupeaa jurppimaan kun pelin alku- ja keskivaiheet ovat niin helppoja ja ainoastaan loppua täytyy hioa, niin haluaisi että myös alussa pitäisi keskittyä.
Tietysti jos peli on nopeatempoinen tai muuten vaan vaikea, keskittymisen katoa ei ilmenny. Ja kyllähän se pistehaku kasvattaa pelin ikää, monen shmupin pelaaminen on minullakin loppunut täysin kun ne on läpäisty yhdellä krediitillä kaikilla vaikeustasoilla...
ORIN: Juuri taktiikoiden hiominen kuulostaa ja tuntuu välillä erittäin anaaliselta pilkunviilaukselta.
Appreciate DVD:tä löytyy muuten Play-Asiasta. LinkkiVastaus: Ikarugaa ilotikulla~
"Appreciate DVD:tä löytyy muuten Play-Asiasta."
...hieman kalliimpaan hintaan. Krhm, jos ei tuota muualta löydy, niin joudun tilaamaan sen noilta riistäjiltä.
Edit.
"ORIN: Juuri taktiikoiden hiominen kuulostaa ja tuntuu välillä erittäin anaaliselta pilkunviilaukselta."
Minulla oli paljon sanottavaa, mutta se häipyi bittiavaruuteen, kun käsi eksyi vahingossa delete-nappulan päälle. Tiivistän sen, mitä olin sanomassa: Ikaruga on helppo peli, JOS tavoitteena on pelkästään pelin läpäiseminen. Jos taas tavoitteena on pelata peliä, kuten on tarkoitettu - eli ottaa ketjuja - peli on helvetin vaikea. Juuri ketjujen keräämisessä Ikaruga pääse oikeuksiinsa.
Ei kyllä muutenkaan tule mieleen peliä, jossa ei pitäisi hioa taktiikoita. Poislukien lasten pelit ja aivot narikkaan -räiskinnät.
Olen pelannut todella useita shoottereita, ja vaikka esim. R-Type Final useine aluksineen ja bonuksineen onkin hieno, ei se vedä Ikarugalle vertoja - ei ollenkaan. Ikaruga on taidetta. Pelaamisen ultimaattinen kokemus, jossa pelaajan täytyy harjoitella, kehittyä ja oivaltaa. Mikään ei ole onnesta kiinni: jokainen sentin mittainen liikahdus oikeaan aikaan on Ikarugassa harkinnan ja taktikoinnin satoa. Suosittelen, suosittelen ja tyrkytän.
"Ikaruga is truly a shooters fan's shooter"
"Appreciate DVD:tä löytyy muuten Play-Asiasta."
...hieman kalliimpaan hintaan. Krhm, jos ei tuota muualta löydy, niin joudun tilaamaan sen noilta riistäjiltä.
Edit.
"ORIN: Juuri taktiikoiden hiominen kuulostaa ja tuntuu välillä erittäin anaaliselta pilkunviilaukselta."
Minulla oli paljon sanottavaa, mutta se häipyi bittiavaruuteen, kun käsi eksyi vahingossa delete-nappulan päälle. Tiivistän sen, mitä olin sanomassa: Ikaruga on helppo peli, JOS tavoitteena on pelkästään pelin läpäiseminen. Jos taas tavoitteena on pelata peliä, kuten on tarkoitettu - eli ottaa ketjuja - peli on helvetin vaikea. Juuri ketjujen keräämisessä Ikaruga pääse oikeuksiinsa.
Ei kyllä muutenkaan tule mieleen peliä, jossa ei pitäisi hioa taktiikoita. Poislukien lasten pelit ja aivot narikkaan -räiskinnät.
Olen pelannut todella useita shoottereita, ja vaikka esim. R-Type Final useine aluksineen ja bonuksineen onkin hieno, ei se vedä Ikarugalle vertoja - ei ollenkaan. Ikaruga on taidetta. Pelaamisen ultimaattinen kokemus, jossa pelaajan täytyy harjoitella, kehittyä ja oivaltaa. Mikään ei ole onnesta kiinni: jokainen sentin mittainen liikahdus oikeaan aikaan on Ikarugassa harkinnan ja taktikoinnin satoa. Suosittelen, suosittelen ja tyrkytän.
"Ikaruga is truly a shooters fan's shooter"
Viimeksi muokannut moderaattori:
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
appreciate dvd:tä saa ainakin lik-sangista hieman halvemmalla, kuin play-asiasta. <roope-ankka>toisaalta 5$ alennuskuponkia sieltä ei saa, joten ero ei loppupeleissä ole järin suuri. lik-sangissa toki on tuo bonuspistesysteemi, mutta se tuskin(en ole laskenut) on yhtä suuri etu sinänsä, kuin 5$ alennus. </roope-ankka>)
itselläni on ikarugasta sekä japani- että euroversio. alunperin omistin vain euroversion, mutta keräilysyistä ja etenkin tuon jo mainitun frameongelman takia(eikös se johdu siitä, että atari ei ole vaivautunut optimoimaan tuota euroversiota 60hertsiin tai mihin lie pal50-tilaan?) hankin japaniversion. alunperin en edes huomannut tökkimistä, vasta kun hankin shikigami no shiro 2:n ja totutin sen avulla silmäni 60hziin, ei ikarugaa oikeastaan edes pystynyt pelaamaan ilman erityistä karanteeniaikaa.
atari-logosta ei tällä ratkaisulla kyllä päässyt eroon, japaniversiossakin moinen nääs on. harmillista.
(jälkikäteen lisätty): ääh, seuraavaksi taas tosi jäsentämätöntä ajatussotkua. anteeksi, en tosiaan ole tottunut kirjoittelemaan isoa ajatussykermää jossa on hillittömästi viittauksia toisiin aivoituksiin ja kaikenlaisia syy-seurausluuppeja itsensä kanssa jajajaja... uh, no, sekavaa tuli, valitan. rrr
pidän ikarugasta melkoisesti. toisaalta pidän vähintään yhtä paljon shikigami no shiro 2:sta. kummassakin on puolensa. ikarugassa minua häiritsee muutama asia(niin, nämä ovat täysin henkilökohtaisia ongelmiani ikarugan kanssa, eivätkä liity mitenkään siihen, että pidän ikarugaa mestariteoksena). ensinnäkin, en pysty pelaamaan ikarugaa lainkaan yrittämättä chainittaa. tämä on todella ikävää, sillä loppupään kentät ovat sen verran vaikeita, että chainitusta pitää tosissaan harjoitella. se, että en niin sanotusti pysty pelaamaan chainimatta, johtaa siihen että otan jatkuvasti typeriä, harkitsemattomia riskejä jotka sitten tappavat. pelaaminen siis perustuu täysin chaineihin. kun sanon, etten pysty pelaamaan chainimatta, tarkoitan että peli menettää kaiken kauneutensa ja mukavuutensa, ellen chainittele. se tuntuu samalta, kuin pelaisi tetristä keräten vain yksittäisiä rivejä sieltä täältä, pääasiallisesti vain lätkien palikoita epämääräiseksi koloisaksi kasaksi. hrr, kamalaa! ei sitä niin sovi pelata.
ikarugassa siis ei ole tippaakaan shmup-meininkiä mulle. se on pelkästään chainien keräämistä. tästä päästäänkin kätevästi toiseen ongelmaani: kun oppii keräämään chainit, ei pelillä enää ole mitään annettavaa. tää on kyllä hyvinkin kaksipiippuinen juttu: on tavallaan tosi kiva, että kun oppii jonkun kohdan, sen kans sit oppii ja tuurielementtiä ei käytännössä ole. toisaalta sit taas tän takia esim. ekojen kenttien pelaaminen on yhtä helvettiä nykyään, kun ne on vääntänyt jo niiiiin monta kertaa läpi niin täydellisesti, kuin haluan(ts. parantamisen varaa kyllä olisi, mutta en millään jaksa opetella esim. 1-4:sta niin, että siitä irtoaisi 6 bonusriviä jne. tässä tietenkin ongelman ydin on tuo motivaation puute, jos jostain saisi kipinän harjoitella noita epämiellyttävän hankaliakin kohtia, peli parantuisi taas huomattavasti. kuitenkin, motivaatio-ongelmani johtuu just siitä, että ne epämiellyttävät kohdat alkaa olemaan jo sen verran vaikeita, että niissä on melkoisesti tuurielementtiä mukana. esim. 1-1 kentässä mä en vieläkään tiedä täysin, milloin irtoaa 22 chainia ja milloin vain 21. tiedän periaatteessa, mutta silti toteutus ontuu aina välillä. jos on sadasosasekunnin liian hidas jossain vaiheessa, koko peli on pilalla).
ei silti, juuri näissä ongelmissa on ikarugan hienous. pelaan sitä, jotta oppisin jotakin itsestäni. jotta aivoni muuttuisivat. inhoan 2-2:n alkua, jossa tulee ne sykkyröivät ympyräkatkaravut. inhoan sitä, koska se tuntuu liian tuuripohjaiselta. mut silti, nyttemmin se on ruvennut sujumaan ihan tavattoman hyvin. se jo itsessään tuottaa nautintoa, mut ehkä hienointa on, että tolleen oppii itsestään oikein kunnolla. sitä rupeaa huomaamaan, miksi joskus onnistuu ja joskus ei. mä oon alkanut "kuulemaan" jotain hämmentäviä alkuajatuksia. siis jotain matskua liikkuu pääni sisällä, joka on paljon heikompaa signaalia kuin varsinaiset tietoiset ajatukset, mutta joka sisältää kuitenkin tavallaan samaa informaatiota. jotain outoa aivojen taustakohinaa.
mitä taas shikigami no shiro 2:n tulee, niin... se rokkaa! tykkään siitä hirveästi, koska se tarjoaa ton syvällisemmän itsetutkiskelun lisäksi paljon enemmän ns. taitopohjaista iloa, kuin ikaruga. koska ikarugassa ei ole oikeastaan lainkaan randomelementtejä, ei sen pelaaminen ole lainkaan niin taitoa vaativaa, kuin shikigami no shiro 2:n, jossa ei koskaan voi tietää täysin missä pitä olla jotta homma sujuisi. tai no, jos tarpeeksi juurille mennään, niin kyllähän siinäkin oppii että "ensin olen tässä, sitten siirryn tonne, ja sitten teen näin"... mutta varsinkin pisteitä kerätessä tossa alkaa olla niin paljon muuttujia, että noita hommia ei oikeasti opi lainkaan niin helpolla, kuin ikarugassa. ei samalla ehdottomuudella.
mut, siinä missä en miellä ikarugaa shootteriksi sinänsä, shikigamin miellän. shikigami tarjoaa mulle hirmuista pelillistä mielihyvää: eteneminen onnistuu ilman, että kerään väkisin pisteitä, niinpä pystyn keskittymään tähän perinteiseen pelaamistyyliin täysillä.
pisteiden keruu on tullut mukaan kuvioihin nyt ekoissa kentissä. enää nekään eivät suju ilman, että rupeaa keräilemään. ovat ihan liian tylsiä. tämän takia tykkäänkin shikigamin pistesysteemistä enemmän, kuin ikarugan. ikarugassa tylsistyy ekassa kentässä, vaikka keräisi kaikki pisteet, sillä varsinaista taitoa siinä ei enää sadannella kerralla vaadita. paitsi tietyissä kohdissa(1-3 jos haluaa kaikki chainit, 1-4 jos haluaa 6 bonusriviä ym), jotka perustuvat nopeuteen ja äärimmäiseen tarkkuuteen. shikigamin pistesysteemi taas perustuu kokonaisuudessa nopeuteen ja äärimmäiseen tarkkuuteen, siksi se ei rupea tylsistyttämään silloinkaan, kun sen jo osaa: koskaan ei mikään tilanne ole sellainen, etteikö aivojen pitäisi tulkita sitä enemmän tai vähemmän uudentyyppisesti.
tässä on sitten taas shikigamin ongelma(ts. minun ongelma shikigamin kanssa, eli se että koskaan ei voi olla täysin varma, että pelaa täydellisesti. se vituttaa, kun sitten kuolee sen takia ekassa kentässä, just kun on päättänyt vetävänsä koko pelin yhellä krediitillä.
höhöhö, nyt oon agitoinut itseni siihen tilaan että mä rakastan taas noita pelejä ihan täysillä molempia ja haluun rupee pelaamaan niitä samantien, huraa! huraa! kiitos, motivaatio on ongelmani. mä en oo koskaan osannut pelata mitään kovin jäsentyneesti(kuten jo sanottua, isoja ajatusjuttujakaan en jaksa motivoitua jäsentelemään hirveen pitkälle), ja sen takia olen melko huono pelaaja. etenkin shoottereissa, jotka vaativat hurjaa keskittymistä ja täydellisyyttä. ne on mulle erittäin hankalia. useimmiten pitää ensin pelata joku tunti-pari(okei, ehkä puoli tuntia, ennenkuin pääsee siihen outoon moodiin, jossa pelaaminen rupee sujumaan. se on hillitön stimuloituneisuuden tila, joskus ihan käsittämätön. silloin peli sujuu. se on hienoa.
tää onkin se syy miksi juuri shuuttereista pidän: ne opettaa mulle pitkäjänteisyyttä ja keskittymistä.
noniin, lopuksi sitten näitä arkisempia tietoja:
ikarugassa olen päässyt normal modessa kolmoskenttään yhellä krediitillä. piste-ennätykseni on 5 miljoonaa. eka kenttä menee 92 chainilla tjsp, muuten täydellisesti, mutta 1-3 ja 1-4 eivät(1-3:ssa saan 31 chainia, 1-4:ssa jää ne bonusrivit puuttumaan täysin). 2-1 menee 42 chainilla, 2-2:sta en ole koskaan harjoitellut chainittamaan. 3-1:n alku on helppo, mutta "labyrinttiosuus" on jäänyt täysin harjoittelematta. tästä eteenpäin en sit olekaan chainitellut varsinaisesti lainkaan.
jos jaksaisin panostaa(mitä en ole valitettavasti tehnyt kuukausiin, enkä alunperinkään kuin jokusen tunnin ajan :I), pääsisin tuon kolmoskentänkin. se siis sujuu periaatteessa(ts. practicella pelaillut useinkin kuolematta... hmm, paitsi ehkä pomoa). kolmosen pomo on ollut ongelmallinen, en koskaan malta keskittyä tarpeeksi jotta saisin homman toimimaan kuolematta itse vähintään kerran. tosin nyt tuo pomokin on siinä tilassa, että saan sen menemään varmasti jo ensi pelikerralla(olettaen, että saan itseni siis pelaamaan ajatuksen kanssa, tässä tapauksessa siis ilman ajatusta
shikigamissa taas olen päässyt very hardilla 3-1:een yhellä krediitillä. practicella olen vääntänyt senkin monasti yhellä elämällä, mutta kiitos tosi hajanaisen pelityylini(viikkojen-kuukausien taukoja) en ole siitä mennyt. se on kuitenkin jo tällä harjoittelulla periaatteessa mahdollista. tosin kun peliä viimeksi olen pelaillut, en ole keskittynyt muuhun kuin pisteiden keräilyyn: koska kuitenkin todennäköisesti kuolen huolimattomuuksissani jossain vaiheessa(yleensä vieläpä ekoissa kentissä, koska ovat niin hiton tylsiä nyt, kun ne on pelannut tarpeeksi monta kertaa) niin päätin, että on parempi sitten yrittää kerätä se neljäsataa miljoonaa tms, jolla saa lisäelämän. 1-1 ja 1-2 kenttiä olen siis opetellut. 1-1 ennätykseni on ~3.14, ja 1-2:ssa jotain ~2.2... yhteensä siis 5.x. neljästä saa lisäelämän
nyt pitäisi harjoitella 2-1 ja 2-2, toisaalta voisi nyt vetää tuon kolmoskentän läpi. kunhan ton 3-1:n pääsisin, alkaisi taas helpot ajat. 3-2 ja 4-1 ja 4-2 ovatkin todeella helppoja, ja ne sujuisivat kuin tanssi, uskon.
niinjoo, inhoan sitä, että noita krediittejä tulee pikku hiljaa lisää. kamalaa, hirveää. oli siistii pelata shikigamia kolmella krediitillä niin pitkälle kuin pääsi, mut sit ku krediittimäärä kasvoi pelituntien myötä, meni touhusta maku. sama juttu ikarugassa. totta vie, ahdistava ominaisuus.
heihei
appreciate dvd:tä saa ainakin lik-sangista hieman halvemmalla, kuin play-asiasta. <roope-ankka>toisaalta 5$ alennuskuponkia sieltä ei saa, joten ero ei loppupeleissä ole järin suuri. lik-sangissa toki on tuo bonuspistesysteemi, mutta se tuskin(en ole laskenut) on yhtä suuri etu sinänsä, kuin 5$ alennus. </roope-ankka>
)itselläni on ikarugasta sekä japani- että euroversio. alunperin omistin vain euroversion, mutta keräilysyistä ja etenkin tuon jo mainitun frameongelman takia(eikös se johdu siitä, että atari ei ole vaivautunut optimoimaan tuota euroversiota 60hertsiin tai mihin lie pal50-tilaan?) hankin japaniversion. alunperin en edes huomannut tökkimistä, vasta kun hankin shikigami no shiro 2:n ja totutin sen avulla silmäni 60hziin, ei ikarugaa oikeastaan edes pystynyt pelaamaan ilman erityistä karanteeniaikaa.
atari-logosta ei tällä ratkaisulla kyllä päässyt eroon, japaniversiossakin moinen nääs on. harmillista.
(jälkikäteen lisätty): ääh, seuraavaksi taas tosi jäsentämätöntä ajatussotkua. anteeksi, en tosiaan ole tottunut kirjoittelemaan isoa ajatussykermää jossa on hillittömästi viittauksia toisiin aivoituksiin ja kaikenlaisia syy-seurausluuppeja itsensä kanssa jajajaja... uh, no, sekavaa tuli, valitan. rrr
pidän ikarugasta melkoisesti. toisaalta pidän vähintään yhtä paljon shikigami no shiro 2:sta. kummassakin on puolensa. ikarugassa minua häiritsee muutama asia(niin, nämä ovat täysin henkilökohtaisia ongelmiani ikarugan kanssa, eivätkä liity mitenkään siihen, että pidän ikarugaa mestariteoksena). ensinnäkin, en pysty pelaamaan ikarugaa lainkaan yrittämättä chainittaa. tämä on todella ikävää, sillä loppupään kentät ovat sen verran vaikeita, että chainitusta pitää tosissaan harjoitella. se, että en niin sanotusti pysty pelaamaan chainimatta, johtaa siihen että otan jatkuvasti typeriä, harkitsemattomia riskejä jotka sitten tappavat. pelaaminen siis perustuu täysin chaineihin. kun sanon, etten pysty pelaamaan chainimatta, tarkoitan että peli menettää kaiken kauneutensa ja mukavuutensa, ellen chainittele. se tuntuu samalta, kuin pelaisi tetristä keräten vain yksittäisiä rivejä sieltä täältä, pääasiallisesti vain lätkien palikoita epämääräiseksi koloisaksi kasaksi. hrr, kamalaa! ei sitä niin sovi pelata.
ikarugassa siis ei ole tippaakaan shmup-meininkiä mulle. se on pelkästään chainien keräämistä. tästä päästäänkin kätevästi toiseen ongelmaani: kun oppii keräämään chainit, ei pelillä enää ole mitään annettavaa. tää on kyllä hyvinkin kaksipiippuinen juttu: on tavallaan tosi kiva, että kun oppii jonkun kohdan, sen kans sit oppii ja tuurielementtiä ei käytännössä ole. toisaalta sit taas tän takia esim. ekojen kenttien pelaaminen on yhtä helvettiä nykyään, kun ne on vääntänyt jo niiiiin monta kertaa läpi niin täydellisesti, kuin haluan(ts. parantamisen varaa kyllä olisi, mutta en millään jaksa opetella esim. 1-4:sta niin, että siitä irtoaisi 6 bonusriviä jne. tässä tietenkin ongelman ydin on tuo motivaation puute, jos jostain saisi kipinän harjoitella noita epämiellyttävän hankaliakin kohtia, peli parantuisi taas huomattavasti. kuitenkin, motivaatio-ongelmani johtuu just siitä, että ne epämiellyttävät kohdat alkaa olemaan jo sen verran vaikeita, että niissä on melkoisesti tuurielementtiä mukana. esim. 1-1 kentässä mä en vieläkään tiedä täysin, milloin irtoaa 22 chainia ja milloin vain 21. tiedän periaatteessa, mutta silti toteutus ontuu aina välillä. jos on sadasosasekunnin liian hidas jossain vaiheessa, koko peli on pilalla).
ei silti, juuri näissä ongelmissa on ikarugan hienous. pelaan sitä, jotta oppisin jotakin itsestäni. jotta aivoni muuttuisivat. inhoan 2-2:n alkua, jossa tulee ne sykkyröivät ympyräkatkaravut. inhoan sitä, koska se tuntuu liian tuuripohjaiselta. mut silti, nyttemmin se on ruvennut sujumaan ihan tavattoman hyvin. se jo itsessään tuottaa nautintoa, mut ehkä hienointa on, että tolleen oppii itsestään oikein kunnolla. sitä rupeaa huomaamaan, miksi joskus onnistuu ja joskus ei. mä oon alkanut "kuulemaan" jotain hämmentäviä alkuajatuksia. siis jotain matskua liikkuu pääni sisällä, joka on paljon heikompaa signaalia kuin varsinaiset tietoiset ajatukset, mutta joka sisältää kuitenkin tavallaan samaa informaatiota. jotain outoa aivojen taustakohinaa.
mitä taas shikigami no shiro 2:n tulee, niin... se rokkaa! tykkään siitä hirveästi, koska se tarjoaa ton syvällisemmän itsetutkiskelun lisäksi paljon enemmän ns. taitopohjaista iloa, kuin ikaruga. koska ikarugassa ei ole oikeastaan lainkaan randomelementtejä, ei sen pelaaminen ole lainkaan niin taitoa vaativaa, kuin shikigami no shiro 2:n, jossa ei koskaan voi tietää täysin missä pitä olla jotta homma sujuisi. tai no, jos tarpeeksi juurille mennään, niin kyllähän siinäkin oppii että "ensin olen tässä, sitten siirryn tonne, ja sitten teen näin"... mutta varsinkin pisteitä kerätessä tossa alkaa olla niin paljon muuttujia, että noita hommia ei oikeasti opi lainkaan niin helpolla, kuin ikarugassa. ei samalla ehdottomuudella.
mut, siinä missä en miellä ikarugaa shootteriksi sinänsä, shikigamin miellän. shikigami tarjoaa mulle hirmuista pelillistä mielihyvää: eteneminen onnistuu ilman, että kerään väkisin pisteitä, niinpä pystyn keskittymään tähän perinteiseen pelaamistyyliin täysillä.
pisteiden keruu on tullut mukaan kuvioihin nyt ekoissa kentissä. enää nekään eivät suju ilman, että rupeaa keräilemään. ovat ihan liian tylsiä. tämän takia tykkäänkin shikigamin pistesysteemistä enemmän, kuin ikarugan. ikarugassa tylsistyy ekassa kentässä, vaikka keräisi kaikki pisteet, sillä varsinaista taitoa siinä ei enää sadannella kerralla vaadita. paitsi tietyissä kohdissa(1-3 jos haluaa kaikki chainit, 1-4 jos haluaa 6 bonusriviä ym), jotka perustuvat nopeuteen ja äärimmäiseen tarkkuuteen. shikigamin pistesysteemi taas perustuu kokonaisuudessa nopeuteen ja äärimmäiseen tarkkuuteen, siksi se ei rupea tylsistyttämään silloinkaan, kun sen jo osaa: koskaan ei mikään tilanne ole sellainen, etteikö aivojen pitäisi tulkita sitä enemmän tai vähemmän uudentyyppisesti.
tässä on sitten taas shikigamin ongelma(ts. minun ongelma shikigamin kanssa
, eli se että koskaan ei voi olla täysin varma, että pelaa täydellisesti. se vituttaa, kun sitten kuolee sen takia ekassa kentässä, just kun on päättänyt vetävänsä koko pelin yhellä krediitillä. höhöhö, nyt oon agitoinut itseni siihen tilaan että mä rakastan taas noita pelejä ihan täysillä molempia ja haluun rupee pelaamaan niitä samantien, huraa! huraa! kiitos, motivaatio on ongelmani. mä en oo koskaan osannut pelata mitään kovin jäsentyneesti(kuten jo sanottua, isoja ajatusjuttujakaan en jaksa motivoitua jäsentelemään hirveen pitkälle), ja sen takia olen melko huono pelaaja. etenkin shoottereissa, jotka vaativat hurjaa keskittymistä ja täydellisyyttä. ne on mulle erittäin hankalia. useimmiten pitää ensin pelata joku tunti-pari(okei, ehkä puoli tuntia
, ennenkuin pääsee siihen outoon moodiin, jossa pelaaminen rupee sujumaan. se on hillitön stimuloituneisuuden tila, joskus ihan käsittämätön. silloin peli sujuu. se on hienoa. tää onkin se syy miksi juuri shuuttereista pidän: ne opettaa mulle pitkäjänteisyyttä ja keskittymistä.
noniin, lopuksi sitten näitä arkisempia tietoja:
ikarugassa olen päässyt normal modessa kolmoskenttään yhellä krediitillä. piste-ennätykseni on 5 miljoonaa. eka kenttä menee 92 chainilla tjsp, muuten täydellisesti, mutta 1-3 ja 1-4 eivät(1-3:ssa saan 31 chainia, 1-4:ssa jää ne bonusrivit puuttumaan täysin). 2-1 menee 42 chainilla, 2-2:sta en ole koskaan harjoitellut chainittamaan. 3-1:n alku on helppo, mutta "labyrinttiosuus" on jäänyt täysin harjoittelematta. tästä eteenpäin en sit olekaan chainitellut varsinaisesti lainkaan.
jos jaksaisin panostaa(mitä en ole valitettavasti tehnyt kuukausiin, enkä alunperinkään kuin jokusen tunnin ajan :I), pääsisin tuon kolmoskentänkin. se siis sujuu periaatteessa(ts. practicella pelaillut useinkin kuolematta... hmm, paitsi ehkä pomoa). kolmosen pomo on ollut ongelmallinen, en koskaan malta keskittyä tarpeeksi jotta saisin homman toimimaan kuolematta itse vähintään kerran. tosin nyt tuo pomokin on siinä tilassa, että saan sen menemään varmasti jo ensi pelikerralla(olettaen, että saan itseni siis pelaamaan ajatuksen kanssa, tässä tapauksessa siis ilman ajatusta
shikigamissa taas olen päässyt very hardilla 3-1:een yhellä krediitillä. practicella olen vääntänyt senkin monasti yhellä elämällä, mutta kiitos tosi hajanaisen pelityylini(viikkojen-kuukausien taukoja) en ole siitä mennyt. se on kuitenkin jo tällä harjoittelulla periaatteessa mahdollista. tosin kun peliä viimeksi olen pelaillut, en ole keskittynyt muuhun kuin pisteiden keräilyyn: koska kuitenkin todennäköisesti kuolen huolimattomuuksissani jossain vaiheessa(yleensä vieläpä ekoissa kentissä, koska ovat niin hiton tylsiä nyt, kun ne on pelannut tarpeeksi monta kertaa) niin päätin, että on parempi sitten yrittää kerätä se neljäsataa miljoonaa tms, jolla saa lisäelämän. 1-1 ja 1-2 kenttiä olen siis opetellut. 1-1 ennätykseni on ~3.14, ja 1-2:ssa jotain ~2.2... yhteensä siis 5.x. neljästä saa lisäelämän
nyt pitäisi harjoitella 2-1 ja 2-2, toisaalta voisi nyt vetää tuon kolmoskentän läpi. kunhan ton 3-1:n pääsisin, alkaisi taas helpot ajat. 3-2 ja 4-1 ja 4-2 ovatkin todeella helppoja, ja ne sujuisivat kuin tanssi, uskon.
niinjoo, inhoan sitä, että noita krediittejä tulee pikku hiljaa lisää. kamalaa, hirveää. oli siistii pelata shikigamia kolmella krediitillä niin pitkälle kuin pääsi, mut sit ku krediittimäärä kasvoi pelituntien myötä, meni touhusta maku. sama juttu ikarugassa. totta vie, ahdistava ominaisuus.
heihei
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
Ei tuo frameskipping-ongelmaa huomaakkaan ennen kuin on päässyt testaamaan noita Jap/Usa-Ikarugia. Dreamcastin versioita olen testaillut ja se on periaatteessa jonkin sortin referenssiversio, jos nyt näin voidaan sanoa.
Ainakin luulisin, että piste-ennätykseni on Suomen paras, eipä ole ainakaan parempaa tullut vastaan missään rankinglistoilla tai foorumeilla.
Sitten tuohon pisteiden keräilyyn, niin mielestäni Ikaruga=pisteiden tavoittelu.
Ikaruga on suunniteltu täydellisesti pisteitä ajatellen, jokainen ammus on tärkeä, jokainen vihollinen on tärkeä, kaikki musiikit ovat täydellisesti sopivia tiettyihin kenttiin. Kaikki kentät sopivat täydellisesti niin Easyyn, Normaliin kuin Hardiin.
Kentät ovat täydellisesti suunniteltu myös kaksinpeliin ja prototype-moodin sekä hieman erilaiseen dot eateriin. Peliä ei voi ikinä läpäistä ns. täydellisesti, vaikka kaikki viholliset tulevat ruutun aina samanlailla ja käyttäytyvät samanlailla.
Kaiken kruunaa vielä mahtavat bossitaistelut.
Itse en tajua miten muka chapter 1 voi tuntua sadannellakaan kerralla helpolta. Chapter 1 on mielestäni koko pelin vaikein kenttä yhdessä Chapter 3:sen kanssa. Samaa mieltä ovat myös kaikki Ikarugan maailman parhaat pelaajat. Ja jos katsotaan vaikka maailman parhaan Ikaruga-pelaajan WIZ:in DVD:n runia, niin ainoat isommat "mokat" löytyvät Ch. 1:stä.
Ei tuo frameskipping-ongelmaa huomaakkaan ennen kuin on päässyt testaamaan noita Jap/Usa-Ikarugia. Dreamcastin versioita olen testaillut ja se on periaatteessa jonkin sortin referenssiversio, jos nyt näin voidaan sanoa.
Ainakin luulisin, että piste-ennätykseni on Suomen paras, eipä ole ainakaan parempaa tullut vastaan missään rankinglistoilla tai foorumeilla.
Sitten tuohon pisteiden keräilyyn, niin mielestäni Ikaruga=pisteiden tavoittelu.
Ikaruga on suunniteltu täydellisesti pisteitä ajatellen, jokainen ammus on tärkeä, jokainen vihollinen on tärkeä, kaikki musiikit ovat täydellisesti sopivia tiettyihin kenttiin. Kaikki kentät sopivat täydellisesti niin Easyyn, Normaliin kuin Hardiin.
Kentät ovat täydellisesti suunniteltu myös kaksinpeliin ja prototype-moodin sekä hieman erilaiseen dot eateriin. Peliä ei voi ikinä läpäistä ns. täydellisesti, vaikka kaikki viholliset tulevat ruutun aina samanlailla ja käyttäytyvät samanlailla.
Kaiken kruunaa vielä mahtavat bossitaistelut.
Itse en tajua miten muka chapter 1 voi tuntua sadannellakaan kerralla helpolta. Chapter 1 on mielestäni koko pelin vaikein kenttä yhdessä Chapter 3:sen kanssa. Samaa mieltä ovat myös kaikki Ikarugan maailman parhaat pelaajat. Ja jos katsotaan vaikka maailman parhaan Ikaruga-pelaajan WIZ:in DVD:n runia, niin ainoat isommat "mokat" löytyvät Ch. 1:stä.
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
Havaitsenko jonkinlaista déjà vu -ilmiötä?
Havaitsenko jonkinlaista bugisuutta?
Edellisen jampan mielestä Chapter 1 oli "helppo". Sinun ja "maailman parhaiden pelaajien" mielestä se on vaikeimpia kenttiä. Eikö edellinen jamppa siis osaa pelata tätä kenttää paremmin kuin maailman paras? Toinen mahdollisuus tietenkin on se, että edellinen jamppa on muissa kentissä aivan tajuttoman huono, mutta enpä oikein usko.
EDIT: Mitä eroja DC-/GC-versioiden välillä siis on?
Spoon sanoi:
Havaitsenko jonkinlaista déjà vu -ilmiötä?
Havaitsenko jonkinlaista bugisuutta?
Edellisen jampan mielestä Chapter 1 oli "helppo". Sinun ja "maailman parhaiden pelaajien" mielestä se on vaikeimpia kenttiä. Eikö edellinen jamppa siis osaa pelata tätä kenttää paremmin kuin maailman paras? Toinen mahdollisuus tietenkin on se, että edellinen jamppa on muissa kentissä aivan tajuttoman huono, mutta enpä oikein usko.
EDIT: Mitä eroja DC-/GC-versioiden välillä siis on?
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
kiintoisaa, että ykköschapteria pidetään niin vaikeana. kyse on varmaankin siitä, että vaikeat kohdat ovat juurikin ne, joita en ole harjoitellut? eli 1-3:n niin, että siitä saa yli 31 chainia ja 1-4 niin, että siitä saa 6 bonusriviä?
olen kyllä sitä mieltä, että vaikka tuo kenttä sinänsä tuntuu helpolta, on siinä jokunen kohta jotka eivät todellakaan ole helppoja. mut niissäkin se vaikeus kiteytyy pariin sadasosasekuntiin, kuten vaikka tuo 1-3:n, jos sen yrittää vetää 33 chainilla(en muista tarkkaan, mikä se maksimimäärä oli, mut itse saan 31 ja jo se on minun makuuni liikaa "tuurista kiinni", tarkoittaen sitä että sadasosasekunteja pitää keräillä koko 1-3:n ajan sieltä täältä: jos hyörivissä ravuissa liikkuu millinkin väärin, tai missä muussa vaiheessa tahansa, on koko homma mennyttä.). eli joo, kyllä sekin kenttä on hiton vaikea, kun saavuttaa(oikeammin: ylittää) sen tietyn pisteen... jossa nimenomaan nuo tuollaiset pikkuriikkiset hommat tulee merkittäviksi. mut tästä huolimatta, kokonaisuus ei _tunnu_ vaikealta. oikeastaan tämä harhaisa helppoudentunnekin on osa vaikeutta, joten siinä mielessä ei pitäisi sanoa, että toi kenttä on helppo: jos ykköskenttää rupeaa pelaamaan liian lavealla rillumareiasenteella, ja vasta 1-3:n alussa muistaa että "aijoo, tässähän pitikin pelata millisekunneilla", on kusessa. _voi_ olla että korkeamman tason pelaajat eivät koe tylsiäkään osuuksia helpoiksi, kun valmistautuvat henkisesti niihin hurjiin koitoksiin tjsp. kerro toki tuosta ekan kentän vaikeudesta lisää, ois siistii kuulla jonkun oikeesti kokeneen ajatuksia siitä
puhuin kuitenkin omista ympyröistäni ja niihin liittyy se, etten edes yritä vetää noita pilkunviilauskohtia täydellisesti. mä koen ne liian pikkutarkoiksi, jotta viitsisin riskeerata. niin pikkutarkoiksi, että kyse ei enää ole taidosta, vaan tuurista. jos maailman parhaimmat pelaajatkaan eivät onnistu vetämään noita (läheskään?) aina täydellisesti niin en mä viitsi ees yrittää. ja niinhän sen "pitäisikin" tällä taitotasolla olla: mitä järkeä on pelata ykköskentässä tuuripeliä, jos palkintona on vain muutama chain ja riskinä kuolema? on järkevää ensin opetella vetämään kaikki muutkin niin, että muualta kuin pilkunviilajaisista ei enää voi lisäpisteitä saada. mä en ole sellaisessa pisteessä ja näin ollen en koe mielekkääksi ottaa ekassa kentässä turhia riskejä. ja ellen ota, niin se tuntuu helpolta, sekopäisen tylsältä. tän tylsyyden takia se kyllä on vaikea, mutta ei enää hauska... ongelmallinen tilanne.
peliplaneetan ikaruga-threadissa kerroit, ettet käytä/ole käyttänyt conquest-modea lainkaan. ehkä tämä on säästänyt sinut paljolta... itse olen pelannut conquestilla ihan helvetisti ja sanoisin että se on pilannut peliä paljon. en ole oppinut pelaamaan tota kokonaisuutena! lisäksi conquest on kyllästyttänyt mieleni tiettyihin kohtiin ja sen takia saan nyt kärsiä vaikka mistä(esim. kuolemat 1-2:ssa, kun pelaan tosi apaattisesti leikkien polariteeteillä ja muilla asiattomuuksilla).
rapuparven neuvo: kannattaa suhtautua conquestiin sen vaatimalla kunnioituksella/varovaisuudella!
Spoon sanoi:
kiintoisaa, että ykköschapteria pidetään niin vaikeana. kyse on varmaankin siitä, että vaikeat kohdat ovat juurikin ne, joita en ole harjoitellut? eli 1-3:n niin, että siitä saa yli 31 chainia ja 1-4 niin, että siitä saa 6 bonusriviä?
olen kyllä sitä mieltä, että vaikka tuo kenttä sinänsä tuntuu helpolta, on siinä jokunen kohta jotka eivät todellakaan ole helppoja. mut niissäkin se vaikeus kiteytyy pariin sadasosasekuntiin, kuten vaikka tuo 1-3:n, jos sen yrittää vetää 33 chainilla(en muista tarkkaan, mikä se maksimimäärä oli, mut itse saan 31 ja jo se on minun makuuni liikaa "tuurista kiinni", tarkoittaen sitä että sadasosasekunteja pitää keräillä koko 1-3:n ajan sieltä täältä: jos hyörivissä ravuissa liikkuu millinkin väärin, tai missä muussa vaiheessa tahansa, on koko homma mennyttä.). eli joo, kyllä sekin kenttä on hiton vaikea, kun saavuttaa(oikeammin: ylittää) sen tietyn pisteen... jossa nimenomaan nuo tuollaiset pikkuriikkiset hommat tulee merkittäviksi. mut tästä huolimatta, kokonaisuus ei _tunnu_ vaikealta. oikeastaan tämä harhaisa helppoudentunnekin on osa vaikeutta, joten siinä mielessä ei pitäisi sanoa, että toi kenttä on helppo: jos ykköskenttää rupeaa pelaamaan liian lavealla rillumareiasenteella, ja vasta 1-3:n alussa muistaa että "aijoo, tässähän pitikin pelata millisekunneilla", on kusessa. _voi_ olla että korkeamman tason pelaajat eivät koe tylsiäkään osuuksia helpoiksi, kun valmistautuvat henkisesti niihin hurjiin koitoksiin tjsp. kerro toki tuosta ekan kentän vaikeudesta lisää, ois siistii kuulla jonkun oikeesti kokeneen ajatuksia siitä
puhuin kuitenkin omista ympyröistäni ja niihin liittyy se, etten edes yritä vetää noita pilkunviilauskohtia täydellisesti. mä koen ne liian pikkutarkoiksi, jotta viitsisin riskeerata. niin pikkutarkoiksi, että kyse ei enää ole taidosta, vaan tuurista. jos maailman parhaimmat pelaajatkaan eivät onnistu vetämään noita (läheskään?) aina täydellisesti niin en mä viitsi ees yrittää. ja niinhän sen "pitäisikin" tällä taitotasolla olla: mitä järkeä on pelata ykköskentässä tuuripeliä, jos palkintona on vain muutama chain ja riskinä kuolema? on järkevää ensin opetella vetämään kaikki muutkin niin, että muualta kuin pilkunviilajaisista ei enää voi lisäpisteitä saada. mä en ole sellaisessa pisteessä ja näin ollen en koe mielekkääksi ottaa ekassa kentässä turhia riskejä. ja ellen ota, niin se tuntuu helpolta, sekopäisen tylsältä. tän tylsyyden takia se kyllä on vaikea, mutta ei enää hauska... ongelmallinen tilanne.
peliplaneetan ikaruga-threadissa kerroit, ettet käytä/ole käyttänyt conquest-modea lainkaan. ehkä tämä on säästänyt sinut paljolta... itse olen pelannut conquestilla ihan helvetisti ja sanoisin että se on pilannut peliä paljon. en ole oppinut pelaamaan tota kokonaisuutena! lisäksi conquest on kyllästyttänyt mieleni tiettyihin kohtiin ja sen takia saan nyt kärsiä vaikka mistä(esim. kuolemat 1-2:ssa, kun pelaan tosi apaattisesti leikkien polariteeteillä ja muilla asiattomuuksilla).
rapuparven neuvo: kannattaa suhtautua conquestiin sen vaatimalla kunnioituksella/varovaisuudella!
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
Tuskimpa "edellinen jamppa" hallitsee Chapter 1:stä paremmin kuin maailman parhaat, mutta Ikaruga toimii hienosti kerroksittain; mitä enemmän peliä pelaa ja harjoittelee vaikeampi taktiikoita, sitä vaikeampaa pelaaminen on ja onnistumisprosentti laskee. Chapter 1 voi olla tietenkin alkuun aika helppo ja monet eivät varmasti edes usko että Chapter 1:stä pidetään yhtenä pelin vaikeimmista kentistä. Ch. 1 on aika pikkutarkka ja pieniäkään virheitä ei sallita (tosin ei muissakaan kentissä, mutta tässä se korostuu).
Ikarugan kentät ovat muuten loppujen lopuksi hyvin erilaisia toisiinsa verrattuna. Esimerkiksi Chapter 1 tarvitsee keskittymistä ja tarkkuutta, kun taas vaikka Chapter 3 vaatii hyviä refleksejä ja vikkeliä sormia.
DC ja GC version erot pähkinänkuoressa:
-DC-versiossa ei ole Conquest, eikä Challenge pelimuotoja
-DC versiossa 2 näyttötilaa vähemmän
-DC-versiossa parempilaatuiset grafiikat ja musiikit
-DC-versiossa et saa tietää chainien määrää muuten kuin chapterin päätteeksi
-DC-versio hidastelee jossain paikoissa (tämä ei siitten tietääkseni johdu Dreamcastin tehoista, vaan siitä että kolikkopelikin hidastelee ja Dc-versio on suora käännös siitä)
Knight sanoi:
Tuskimpa "edellinen jamppa" hallitsee Chapter 1:stä paremmin kuin maailman parhaat, mutta Ikaruga toimii hienosti kerroksittain; mitä enemmän peliä pelaa ja harjoittelee vaikeampi taktiikoita, sitä vaikeampaa pelaaminen on ja onnistumisprosentti laskee. Chapter 1 voi olla tietenkin alkuun aika helppo ja monet eivät varmasti edes usko että Chapter 1:stä pidetään yhtenä pelin vaikeimmista kentistä. Ch. 1 on aika pikkutarkka ja pieniäkään virheitä ei sallita (tosin ei muissakaan kentissä, mutta tässä se korostuu).
Ikarugan kentät ovat muuten loppujen lopuksi hyvin erilaisia toisiinsa verrattuna. Esimerkiksi Chapter 1 tarvitsee keskittymistä ja tarkkuutta, kun taas vaikka Chapter 3 vaatii hyviä refleksejä ja vikkeliä sormia.
DC ja GC version erot pähkinänkuoressa:
-DC-versiossa ei ole Conquest, eikä Challenge pelimuotoja
-DC versiossa 2 näyttötilaa vähemmän
-DC-versiossa parempilaatuiset grafiikat ja musiikit
-DC-versiossa et saa tietää chainien määrää muuten kuin chapterin päätteeksi
-DC-versio hidastelee jossain paikoissa (tämä ei siitten tietääkseni johdu Dreamcastin tehoista, vaan siitä että kolikkopelikin hidastelee ja Dc-versio on suora käännös siitä)
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
Pikainen postaus ennen Blade Runnerin katsomista. Vai että ensimmäinen chapter vaikein? Mielenkiintoinen teesi, hyvin voi olla että noin on. Itse onnistun ensimmäisen kentän menemään hyvin pistein. Ns. Juna-kohta tuottaa hieman ongelmia, siis jos yritän saada mahd. monta chainia. Vielä haluan pikaisesti mainita, että DC-versio on huomattavasti hitaampi. Nyt en tarkoita ruudunpäivitystä, vaan yleistä hitautta. Toisin sanoen DC-Ikaruga on helpompi - periaatteessa. Itse pidin DC-version pelailun jälkeen GC-versiota liian nopeana, mutta nyt olen jo tottunut siihen. Nyt elokuvan pariin.
PS. Hienoa, että shootter-faneja löytyy näinkin paljon täältä~
PSS. rapuparvi, toimiiko tuo Shirigami no shiro 2 (Castle of Shirigami 2) freeloaderin kanssa? Kaverin kanssa kerkesimme jo tilata tuon, mutta peruimme tilauksen, koska emme olleet varmoja toimivuudesta.
Pikainen postaus ennen Blade Runnerin katsomista. Vai että ensimmäinen chapter vaikein? Mielenkiintoinen teesi, hyvin voi olla että noin on. Itse onnistun ensimmäisen kentän menemään hyvin pistein. Ns. Juna-kohta tuottaa hieman ongelmia, siis jos yritän saada mahd. monta chainia. Vielä haluan pikaisesti mainita, että DC-versio on huomattavasti hitaampi. Nyt en tarkoita ruudunpäivitystä, vaan yleistä hitautta. Toisin sanoen DC-Ikaruga on helpompi - periaatteessa. Itse pidin DC-version pelailun jälkeen GC-versiota liian nopeana, mutta nyt olen jo tottunut siihen. Nyt elokuvan pariin.
PS. Hienoa, että shootter-faneja löytyy näinkin paljon täältä~
PSS. rapuparvi, toimiiko tuo Shirigami no shiro 2 (Castle of Shirigami 2) freeloaderin kanssa? Kaverin kanssa kerkesimme jo tilata tuon, mutta peruimme tilauksen, koska emme olleet varmoja toimivuudesta.
Viimeksi muokannut moderaattori:
Artificial
New Member
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
Ikarugassa juuri tuo chainien keräily viehättää - ilman erikoista pelisysteemiään ja uskomattoman tyylikästä designiä Ikaruga olisi vain shooter muiden shootereiden joukossa. Tällaisenaan se on perfektionistin taivas ja sunnuntai-pelaajan painajainen ( voin kuvitella - "helevetti tää peli o lyhyt, ei täs oo mitn järkee, omg, huono! Ja nykiiki bossien jälkeen, joo, möis vaik pois" ). Ikarugaa on pelattava enemmän tai vähemmän ( henkilöstä riippuen ) tajutakseen sen niinsanotun sisäisen harmonian. Kaikki hipoo täydellisyyttä, kuten Spoon jo mainitsikin. Niin kenttä-design, musiikki kuin taidesuuntauskin, puhumattakaan vihollisten muodostelmista ja pomotaisteluista. Tällaista silmäniloa ja mielen suoranaista stimulointia löytää harvoin videopeleistä. Tosin makunsa kullakin, ja varmasti me Ikarugan rakastajat olemme se väärinymmärretty vähemmistö pelimaailmassa.
Ikarugassa juuri tuo chainien keräily viehättää - ilman erikoista pelisysteemiään ja uskomattoman tyylikästä designiä Ikaruga olisi vain shooter muiden shootereiden joukossa. Tällaisenaan se on perfektionistin taivas ja sunnuntai-pelaajan painajainen ( voin kuvitella - "helevetti tää peli o lyhyt, ei täs oo mitn järkee, omg, huono! Ja nykiiki bossien jälkeen, joo, möis vaik pois" ). Ikarugaa on pelattava enemmän tai vähemmän ( henkilöstä riippuen ) tajutakseen sen niinsanotun sisäisen harmonian. Kaikki hipoo täydellisyyttä, kuten Spoon jo mainitsikin. Niin kenttä-design, musiikki kuin taidesuuntauskin, puhumattakaan vihollisten muodostelmista ja pomotaisteluista. Tällaista silmäniloa ja mielen suoranaista stimulointia löytää harvoin videopeleistä. Tosin makunsa kullakin, ja varmasti me Ikarugan rakastajat olemme se väärinymmärretty vähemmistö pelimaailmassa.
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
juu, shikigami no shiro 2 toimii kyllä freeloaderin kanssa. mitä nyt valikoiden selitystekstit(eivät siis itse valikkotekstit ovat sellaista %%¤#&¤(/)-huttua japanin sijaan. itseasiassa sama homma ikarugan japaniversiossa freeloaderilla pelattuna. jos sun cube on muussina ja raha ei ole ongelma niin suosittelen kyllä harkitsemaan (modatun)ntsc-cuben hankkimista, se on niin hirmuisesti vaivattomampaa, kuin freeloaderilla pelailu ja toimivuus on taattua(ei saveongelmia ym yhteensopimattomuuksia)
shikigami no shiro 2:ssa on muuten eräässä kentässä musiikkina kappale nimeltä "metempsychosis"
mikäli täydellisellä tarkoitetaan nyt sitä, että ikaruga on ansainnut olemassaolonsa, niin allekirjoitan väitteen. yksin se ei kuitenkaan laatutasollaan ole(ainutlaatuinen kyllä - savalla tavalla kuin kaikki täydellisyys on ainutlaatuista). peli ei tosiaan _kaipaa_ mitään lisäyksiä tai muutoksia ja pelimekaniikan täydellisyydestä olen varma...
sen sijaan en uskalla olla ihan varma, etteikö annos happoa tekisi ikarugasta kokemuksena vielä täydellisempää: mikäli juonesta riistettäisiin kaikki maallisuus, muutettaisiin se samanlaiseksi kuin mitä kentät ovat(outoja, abstrakteja filosofisia rakenteita: ykköskentässä lennetään jossakin omituisessa tornissa, keskellä äärettömyyttä. kakkoskentässä taas on loputtomiin jatkuvaa konemaisemaa josta sukelletaan maanalaisiin tehdasluoliin ja taistellaan piirteiltään vääristynyttä koneyin-yangia vastaan... kunnon teknomystiikkaa! upeaa!) ja heitettäisiin vihollisiinkin annos uskonnollisuutta(jokainen vihollinen olisi samantyyppinen, kuin kakkoskentän yin-yang-pomo).
alunperinhän mä en tiennyt, että ikarugassa on mitään juonta - poislukien kenttien nimet. se kiehtoi aivan tosipaljon, se oli just sellainen tosi abstrakti lähestymistapa. kelatkaa nyt, ykköskentän juoni sanoiksi puettuna: ideal. kakkoskenttä: trial. huh! mut sit sain tietää, että japsiversiossa on kunnon selitykset kenttien alussa ja luin pelin lähtökohdan, siitä miten ollaan jossain viimeisessä säilyneessä kylässä ja saadaan niiden väsäämä alus käyttöön jne... hieno ja omaperäinen juoni sinänsä, mutta koska olin kehitellyt tosta mielessäni jo täysin hillittömän filosofisuskonnollisen kokemuksen, valehtelisin ellen sanoisi pettyneeni hieman, kun se osoittautuikin "vain" peliksi. tästä huolimatta olen samaa mieltä: "Tällaista silmäniloa ja mielen suoranaista stimulointia löytää harvoin videopeleistä"
koska en omista ps2:sta, on mulla hyvin rajoittunut kokemus shoottereista(tämän takia en välttämättä osaa arvostaa ikarugan ainutlaatuisuutta - jos se siis tosiaan on ainutlaatuinen shoottereiden joukossa). itseasiassa ikaruga oli ensimmäinen ns. vakava taideteos-shootteri jota pelasin. kun tutustuin shikigami no shiro 2:een, huomasin että on muitakin pelejä, joissa on tuo saman tyyppinen, taiteellinen ja pelimekaanisesti täydellinen lähestymistapa.
siinä missä ikaruga on vakava kokemus, on shikigami no shiro 2 kujeilevampi trippi. siinä on kans ihan tavatonta luovuutta! pistesysteemi on minusta myös yhtä nerokas, kuin ikarugassa - erilainen tosin(tukee muuten pelin hulluttelutyyliä loistavasti). peli on kujeilevaa sekoilua. kenttäsuunnittelu ei kuitenkaan ole kokonaisuutena välttämättä yhtä hyvä, kuin ikarugassa: vaihtelevuus ei ole lainkaan yhtä suurta. toisaalta en ole kokenut tämän häiritsevän yhtään, vihulaiset kun ovat näissä kentissä hyvin toisistaan poikkeavia ja luovat vaihtelevuuden joka kenttien fyysisestä arkkitehtuurista puuttuu.
koettuani shikigami no shiro 2:n ja kuultuani niin paljon hämmentävän kauniita puheita muiden shootterihelmien ainutlaatuisuudesta ja laadukkuudesta(psyvariar ja/tai psyvariar 2, border down...) en enää kehtaa väittää ikarugaa sen ainutlaatuisemmaksi kuin muut. ilmeisesti lähes kaikki shootterit ovat täydellisiä nykyään - kaikki vain vaativat sen oman asennoitumisensa
puhuin tuolla aikaisemmin omista henkilökohtaisista ongelmista, joita minulla näiden pelien kanssa on, en pelien ongelmista. kuten sanottua, kyse on asennoitumisesta: ikaruga on täydellinen, jos ikaruga = pisteidenkeräys. päivällä minun asenteeni oli se, että haluan myös perinteikästä shootteriutta - olen tosissaan ajoittain huomannut ikarugaa pelatessani kaipaavani sitä, että saisi "päästellä menemään" oikein kunnolla, räiskiä silmittömästi ja sillälailla selvitä hengissä edes joten kuten. _minun_kohdallani_ chain-rakenne estää sen: chainittelematta peli ei ole kaunista, vaan värityskirjan huolimatonta värittelyä. inhottavan tuntuista! kun en voi pelata chainimatta, on pelaaminen silkkaa vääntämistä, jatkuvaa opettelua opettelun jälkeen. pelkästään sitä. hyvä niin, mutta sitä en ainakaan itse koko aikaa halua/jaksa. niin hc en ole, että väittäisin voivani elää, hengittää, syödä, juoda ja pelata vain ikarugaa. siksi otinkin vertailun vuoksi shikigamin mukaan höpinöihini: sen mekaniikka tarjoaa mulle sekä syvällistä pisteidenkeruuta että selviytymisräiskintää. hintana se, että peli vaatii ihan sairaalloisella tavalla keskittymistä ja tarkkuutta. sehän taas ei myöskään aina minua viehätä. ne ovat hetkiä jolloin ikaruga iskee. pelit siis tukevat erinomaisesti toisiaan, ainakin minun tapauksessani.
miten muuten suhtaudutte ikaruga-videoiden katseluun? monellako täällä on appreciate dvd?
itseäni tavallaan himottaisi tuo, mutta eiiii, en halua nähdä sitä. olen tehnyt päätöksen, että vältän viimeiseen asti ikaruga(mukaanlukien conquest) videoiden katselua. päätös on kyllä hyvin tuore, vaikka sen juuret ovatkin syvällä: olen aina tuntenut kaivavani omaa hautaani, kun niitä conquest-videoita olen katsellut. ikarugassa on "objektiivinen mekaniikka", ei juuri satunnaisuutta. niinpä yksittäiset kohdat ovat vaikeita vain niin kauan, kun on tietämätön ko. kohdan "salaisuuksista"(ts. miten kohta mennään/chainitetaan). tämän takia videot mielestäni tylsistyttävät pelin terävimmän kärjen: poistavat taktisuuden.
harmittaa, että tein tämän videobannipäätökseni vasta nyt. parempi kuitenkin myöhään, kuin ei milloinkaan: tästä eteenpäin on vain minä, ikaruga, kynä ja paperia
juu, shikigami no shiro 2 toimii kyllä freeloaderin kanssa. mitä nyt valikoiden selitystekstit(eivät siis itse valikkotekstit
ovat sellaista %%¤#&¤(/)-huttua japanin sijaan. itseasiassa sama homma ikarugan japaniversiossa freeloaderilla pelattuna. jos sun cube on muussina ja raha ei ole ongelma niin suosittelen kyllä harkitsemaan (modatun)ntsc-cuben hankkimista, se on niin hirmuisesti vaivattomampaa, kuin freeloaderilla pelailu ja toimivuus on taattua(ei saveongelmia ym yhteensopimattomuuksia)shikigami no shiro 2:ssa on muuten eräässä kentässä musiikkina kappale nimeltä "metempsychosis"
mikäli täydellisellä tarkoitetaan nyt sitä, että ikaruga on ansainnut olemassaolonsa, niin allekirjoitan väitteen. yksin se ei kuitenkaan laatutasollaan ole(ainutlaatuinen kyllä - savalla tavalla kuin kaikki täydellisyys on ainutlaatuista). peli ei tosiaan _kaipaa_ mitään lisäyksiä tai muutoksia ja pelimekaniikan täydellisyydestä olen varma...
sen sijaan en uskalla olla ihan varma, etteikö annos happoa tekisi ikarugasta kokemuksena vielä täydellisempää: mikäli juonesta riistettäisiin kaikki maallisuus, muutettaisiin se samanlaiseksi kuin mitä kentät ovat(outoja, abstrakteja filosofisia rakenteita: ykköskentässä lennetään jossakin omituisessa tornissa, keskellä äärettömyyttä. kakkoskentässä taas on loputtomiin jatkuvaa konemaisemaa josta sukelletaan maanalaisiin tehdasluoliin ja taistellaan piirteiltään vääristynyttä koneyin-yangia vastaan... kunnon teknomystiikkaa! upeaa!) ja heitettäisiin vihollisiinkin annos uskonnollisuutta(jokainen vihollinen olisi samantyyppinen, kuin kakkoskentän yin-yang-pomo).
alunperinhän mä en tiennyt, että ikarugassa on mitään juonta - poislukien kenttien nimet. se kiehtoi aivan tosipaljon, se oli just sellainen tosi abstrakti lähestymistapa. kelatkaa nyt, ykköskentän juoni sanoiksi puettuna: ideal. kakkoskenttä: trial. huh! mut sit sain tietää, että japsiversiossa on kunnon selitykset kenttien alussa ja luin pelin lähtökohdan, siitä miten ollaan jossain viimeisessä säilyneessä kylässä ja saadaan niiden väsäämä alus käyttöön jne... hieno ja omaperäinen juoni sinänsä, mutta koska olin kehitellyt tosta mielessäni jo täysin hillittömän filosofisuskonnollisen kokemuksen, valehtelisin ellen sanoisi pettyneeni hieman, kun se osoittautuikin "vain" peliksi. tästä huolimatta olen samaa mieltä: "Tällaista silmäniloa ja mielen suoranaista stimulointia löytää harvoin videopeleistä"
koska en omista ps2:sta, on mulla hyvin rajoittunut kokemus shoottereista(tämän takia en välttämättä osaa arvostaa ikarugan ainutlaatuisuutta - jos se siis tosiaan on ainutlaatuinen shoottereiden joukossa). itseasiassa ikaruga oli ensimmäinen ns. vakava taideteos-shootteri jota pelasin. kun tutustuin shikigami no shiro 2:een, huomasin että on muitakin pelejä, joissa on tuo saman tyyppinen, taiteellinen ja pelimekaanisesti täydellinen lähestymistapa.
siinä missä ikaruga on vakava kokemus, on shikigami no shiro 2 kujeilevampi trippi. siinä on kans ihan tavatonta luovuutta! pistesysteemi on minusta myös yhtä nerokas, kuin ikarugassa - erilainen tosin(tukee muuten pelin hulluttelutyyliä loistavasti). peli on kujeilevaa sekoilua. kenttäsuunnittelu ei kuitenkaan ole kokonaisuutena välttämättä yhtä hyvä, kuin ikarugassa: vaihtelevuus ei ole lainkaan yhtä suurta. toisaalta en ole kokenut tämän häiritsevän yhtään, vihulaiset kun ovat näissä kentissä hyvin toisistaan poikkeavia ja luovat vaihtelevuuden joka kenttien fyysisestä arkkitehtuurista puuttuu.
koettuani shikigami no shiro 2:n ja kuultuani niin paljon hämmentävän kauniita puheita muiden shootterihelmien ainutlaatuisuudesta ja laadukkuudesta(psyvariar ja/tai psyvariar 2, border down...) en enää kehtaa väittää ikarugaa sen ainutlaatuisemmaksi kuin muut. ilmeisesti lähes kaikki shootterit ovat täydellisiä nykyään - kaikki vain vaativat sen oman asennoitumisensa
puhuin tuolla aikaisemmin omista henkilökohtaisista ongelmista, joita minulla näiden pelien kanssa on, en pelien ongelmista. kuten sanottua, kyse on asennoitumisesta: ikaruga on täydellinen, jos ikaruga = pisteidenkeräys. päivällä minun asenteeni oli se, että haluan myös perinteikästä shootteriutta - olen tosissaan ajoittain huomannut ikarugaa pelatessani kaipaavani sitä, että saisi "päästellä menemään" oikein kunnolla, räiskiä silmittömästi ja sillälailla selvitä hengissä edes joten kuten. _minun_kohdallani_ chain-rakenne estää sen: chainittelematta peli ei ole kaunista, vaan värityskirjan huolimatonta värittelyä. inhottavan tuntuista! kun en voi pelata chainimatta, on pelaaminen silkkaa vääntämistä, jatkuvaa opettelua opettelun jälkeen. pelkästään sitä. hyvä niin, mutta sitä en ainakaan itse koko aikaa halua/jaksa. niin hc en ole, että väittäisin voivani elää, hengittää, syödä, juoda ja pelata vain ikarugaa.
siksi otinkin vertailun vuoksi shikigamin mukaan höpinöihini: sen mekaniikka tarjoaa mulle sekä syvällistä pisteidenkeruuta että selviytymisräiskintää. hintana se, että peli vaatii ihan sairaalloisella tavalla keskittymistä ja tarkkuutta. sehän taas ei myöskään aina minua viehätä. ne ovat hetkiä jolloin ikaruga iskee. pelit siis tukevat erinomaisesti toisiaan, ainakin minun tapauksessani. miten muuten suhtaudutte ikaruga-videoiden katseluun? monellako täällä on appreciate dvd?
itseäni tavallaan himottaisi tuo, mutta eiiii, en halua nähdä sitä. olen tehnyt päätöksen, että vältän viimeiseen asti ikaruga(mukaanlukien conquest) videoiden katselua. päätös on kyllä hyvin tuore, vaikka sen juuret ovatkin syvällä: olen aina tuntenut kaivavani omaa hautaani, kun niitä conquest-videoita olen katsellut. ikarugassa on "objektiivinen mekaniikka", ei juuri satunnaisuutta. niinpä yksittäiset kohdat ovat vaikeita vain niin kauan, kun on tietämätön ko. kohdan "salaisuuksista"(ts. miten kohta mennään/chainitetaan). tämän takia videot mielestäni tylsistyttävät pelin terävimmän kärjen: poistavat taktisuuden.
harmittaa, että tein tämän videobannipäätökseni vasta nyt. parempi kuitenkin myöhään, kuin ei milloinkaan: tästä eteenpäin on vain minä, ikaruga, kynä ja paperia
Viimeksi muokannut moderaattori:
Vastaus: Ikarugaa ilotikulla~
Eipä tuosta Appreciate DVD.stä nyt kovin paljoa hyötyä ole, jos ajattelee vaan saavansa paremmat pisteet sen avulla. Taktiikat alkavat olla jo niin kehittyneitä, että ne tarvitsivat jopa kymmenien tuntien harjoittelun yksinäänkin.
Itse ostin vain sen takia tuon, että halusin nähdä maailman parasta Ikarugan pelaamista, eikä tuottanut pettymystä. Toisaalta jos et ole Ikarugan kova fani, voi sisältö voi jäädä aika suppeaksi. Ei siellä ole muuta kuin Omake-osuus, ja Easy, Normal ja Hard tasojen kirrokset, ei mitään enempää eikä vähempää.
Jos haluaa esimakua DVD:stä, niin seuraavasti linkistä löytyy sen japanilainen traileri (kannattaa tsekata):
http://217.153.29.18/~michal/octo/ikaruga.avi
Eipä tuosta Appreciate DVD.stä nyt kovin paljoa hyötyä ole, jos ajattelee vaan saavansa paremmat pisteet sen avulla. Taktiikat alkavat olla jo niin kehittyneitä, että ne tarvitsivat jopa kymmenien tuntien harjoittelun yksinäänkin.
Itse ostin vain sen takia tuon, että halusin nähdä maailman parasta Ikarugan pelaamista, eikä tuottanut pettymystä. Toisaalta jos et ole Ikarugan kova fani, voi sisältö voi jäädä aika suppeaksi. Ei siellä ole muuta kuin Omake-osuus, ja Easy, Normal ja Hard tasojen kirrokset, ei mitään enempää eikä vähempää.
Jos haluaa esimakua DVD:stä, niin seuraavasti linkistä löytyy sen japanilainen traileri (kannattaa tsekata):
http://217.153.29.18/~michal/octo/ikaruga.avi