Ennakko-odotukset Citadelia kohtaan olivat omalla kohdallani valtavat, sillä Mass Effect 3:n aikaisemmat DLC:t eivät olleet aivan legendaarisen Lair of the Shadow Brokerin tasoa. Ja olihan kaiken lisäksi kyseessä Shepardini viimeinen matka. En olisi uskonut sanovani tätä, mutta lähes kymmenen tunnin pelaamisen jälkeen on pakko: Shadow Broker on kohdannut arvoisensa vastustajan.
Lisäsisällön tarina alkaa amiraali Hacketin käskystä viedä Normandy huoltoon Citadeliin; sillä aikaa miehistö voisi pitää paljon kaivattua lomaa Silversun Stripin virkistyspisteissä. Meno alkaa rauhallisena, mutta kuten arvata saattaa, ei Shepard ehdi edes sushiin koskea, kun jo aseet alkavat paukkua. Tapahtumien kulku johtaa Shepardin selvittämään synkän salaliiton metkut!
Citadelissa esiintyvät lähes kaikki Shepardin taistelutoverit, ainakin jossain muodossa. Hahmojen kanssa menneiden muisteleminen sekä jatkuva läpän heitto ovatkin tämän DLC:n parhautta. Totta puhuen olin 90% peliajasta hymy huulilla / repeämässä huutonauruun. Näin hauskaa minulla ei ole ollut koskaan aikaisemmin videopelin kanssa.
Juustoisen ja itseironisen huumorin vastapainona on kuitenkin runsaasti herkkyyttä ja nostalgiaa. Tämä yhdistettynä kyynelkanavia hivelevään musiikkiin takaa kyrpäotsaisimmillekin pelaajille "hiekkaa silmiin". Citadelin viimeisen kappaleen, eli
Farewell and Into the Inevitablen, kommenteissakin lukee terveiset Mass Effect -säveltäjä Sam Hulickilta: "You may cry now...". Minä ainakin nyyhkytin.
Citadel on Biowaren ultimaattinen fanservice; sen juoni on tahallaan irrallinen, ja huumoria sekä onelinereitä lentelee joka tuutista. Vertaus Expendablesin kaltaisiin tribuutti-leffoihin osuu aikalailla nappiin.
Minulle Citadel tarjosi juuri sitä mitä halusin, eli mahdollisuuden palata vielä yhdelle reissulle Mass Effectin immersiiviseen maailmaan tuttujen tovereiden kanssa.
"You know, for all the shit we've been through, we've had a damn good ride."
"The best."