Mitä mieltä olette pelien ikärajoituksista?

[Ippenator]

Tämä taitaa olla parempi ketju ikärajoista keskustelulle.

Itsehän lapsena, alle kouluikäisenä, luin Stephen Kingiä, Lovecraftia, katselin kauhuleffoja (aamuyön tunteina tuli töllöstä The Company of the Wolves, olin viisi tai kuusi silloin, faija vuokrasi Child's Playta jne.) ja myöhemmin tuli sitten kuvioihin väkivalta ja kauhu videopeleissä (Harvester, Phantasmagoria, Mortal Kombat, sitten jossain kohtaa GTA, Resident Evil, Silent Hill jne.) ja aika pian huomasin, että ei se oma psyyke kestä kauhupelejä. En ymmärrä miksi. Rakastan kauhukirjallisuutta ja kauhuleffoja. Kauhumusa on parasta. Mutta pelit. Ei. Väkivalta peleissä ei tuohon aikaan vielä kauhean realistista peleissä ollut, mutta Mortal Kombat vei sen sitten aivan uusiin sfääreihin (ne lopetukset, huh ne oli kovia). GTA:ssa oli hauskaa vain rällästää menemään, Postal ja jatko-osa oli jotain vielä ihmeellisempää kun sai vaan antaa palaa.

Mutta itse olen jotenkin turtunut kaikkeen. Ja se ei myöskään ole hyvä asia. Siksi omien lasten kohdalla (jos niitä joskus tulee) aion pitää kiinni ikärajoista. Heillä ei ole mikään kiire päästä aikuisten maailmaan. Olisin toivonut omilta vanhemmiltani hiukan niitä rajoja.

Itse en kuitenkaan usko minkään valtakunnan asiantuntijan tai asiantuntijaraadin olevan parempi asiantuntija kuin vastuullisesti ja lapsensa asioissa läsnäoleva vanhempi. Tottakai itsekin harkitsen tarkkaan, mitä omalle lapselleni on ok antaa katsottavaksi tai pelattavaksi. Kauhua en anna katsoa enkä pelata, koska poikani on varsin herkkä sellaiselle matskulle, vaikka se selkeästi toisaalta häntä kiinnostaakin. Kerran tuli aikoinaan kuitenkin tehtyä virhe kauhuun liittyen, kun katsoin the Last of Usin TV-sarjan traileria pojan hereillä ollessa olkkarissa, ja poika sattui paikalle. Aloin laittaa kyllä traileria heti pois, mutta poikani ehti jo sen verran nähdä ja oli kiinnostunut, että mankui, että saisi nähdä sen loppuun. Menin sitten myöntymään, ja sitten kun tuli kohta, jossa alussa naapurin mummo oli muuttunut zombiksi ja oli jo ehtinyt syödä puolisoaan, niin se oli liikaa pojalleni, ja hän sanoi kiihtyneenä, että: ”Laita se pois, se on liian kamalaa!”. Siitä oli sitten joinakin öinä nähnyt painajaisiakin, joten otin sitten kyllä opikseni, ja ollaan huolella puhuttu etukäteen, millaiset asiat voivat olla hänelle erityisesti pelottavia tai häiritseviä, ja olen sitten visusti pitänyt hänet erossa kauhuelementtejä sisältävistä viihdetuotteista joka tapauksessa.

 

[Eliminaattori]

Ippenatorin kirjoitukseen viitaten olin myös ns. herkkä mieli pienenä, mutta opin aika nopeasti, miten suodattaa asiat pois mielestä.

Ei kuitenkaan ollut soveliasta katsoa 8-vuotiaana Alfred Hitchcockin "Linnut"-elokuva, koska fiktiosta huolimatta moinen voisi pelottaa oikeassakin elämässä jos näkee lintuparven. En kuitenkaan kehdannut olla katsomatta, kun samanikäinen koulutoveri sanoi nähneenä leffan jo aiemmin ja kehui sitä. Erikoisesti hän muisti ulkoa kaikki pelottavat kohtaukset. "Kohta tulee ensimmäinen hyökkäys", "nyt tulee aika pelottava kohta", jne. Näin painajaisia kolmena yönä peräkkäin, sitten oli pakko tunnustaa katsominen vanhemmilleni, että sain mieleni rauhoitettua keskustelun kautta. Seurauksena olohuoneessa oleva lukollinen kaappi sai täytettä VHS-nauhasta.

Vaan eipä aikaakaan, kun 10-vuotias minä kiinnostui kauhuelokuvista uudemman kerran. Olin saanut 10-vuotiaana huoneeseeni hienon koulupöydän, jossa oli pieni lukollinen laatikko. Katselin, että miten avain näyttää niin tutun näköiseltä, mutta sitten keksin: sehän oli samanlainen avain, jolla avataan aiemmin mainitsemani olohuoneen lukollinen kaappi! Löysin sieltä muun muassa Tappajahai 1 ja 2 -elokuvat, mutta mietin jo etukäteen, että voisivatko ne aiheuttaa painajaisia Linnut-elokuvan tapaan. Tappajahai 1 oli jotenkin niin ainutlaatuinen kokemus, että se ei hätkäyttänyt, mutta jatko-osalla oli erilainen vaikutus. Näin jopa joskus unta, että hai sukelsi huoneeni ikkunan läpi terassin kautta ja vesimassa peitti koko huoneen

Mietin, miten pääsisin painajaisesta eroon. Katsoin Tappajahai 2:n toisen kerran. Kolmannen. Neljännen. Lopulta noin 20 kertaa. Psyykkasin itseäni raaoissa kohdissa ja käsittelin niitä. Lopulta katsoin elokuvan loppukohtauksen niin monta kertaa, että vain hyvä muisto, eli hain kuolema, ja erityisesti sen jälkeinen kohta, jossa Roy Scheider souti hakemaan saarekkeella olevia lapsia turvaan, jäi mieleen. Se auttoi – en nähnyt enää painajaisia, vaikka kestinkin niitä pari vuotta vanhempana paremmin kuin Linnut-elokuvan kohdalla.

Vanhemmalla iällä kauhuelokuvat ja -pelit ovat mitä parhainta viihdettä jos ne onnistuvat säikäyttämään tai pitämään hyytävää tunnelmaa yllä. Omaa jälkikasvua ei ole, mutta taatusti suojelisin pienempiä moisilta kauhuilta ennen kuin ikää olisi tarpeeksi.

Mainitsen vielä yhden elokuvan, joka nyt ei leffana kovin kummoinen ole, mutta aikoessani katsoa Kauhukaapin kummituksen (K-16) 14-vuotiaana lähinnä nauratti, kun sain äidiltäni kuulla sanat "onkohan se liian kauhea sinulle". Äitini ei kuitenkaan tiennyt, että olin jo nähnyt monet kauhupätkät siihen mennessä, kuten esim. Freddy Krueger -elokuvat ja monia muita saman genren leffoja.

 

[DarkShadow]

Ippenatorin kirjoitukseen viitaten olin myös ns. herkkä mieli pienenä, mutta opin aika nopeasti, miten suodattaa asiat pois mielestä.

Ei kuitenkaan ollut soveliasta katsoa 8-vuotiaana Alfred Hitchcockin "Linnut"-elokuva, koska fiktiosta huolimatta moinen voisi pelottaa oikeassakin elämässä jos näkee lintuparven. En kuitenkaan kehdannut olla katsomatta, kun samanikäinen koulutoveri sanoi nähneenä leffan jo aiemmin ja kehui sitä. Erikoisesti hän muisti ulkoa kaikki pelottavat kohtaukset. "Kohta tulee ensimmäinen hyökkäys", "nyt tulee aika pelottava kohta", jne. Näin painajaisia kolmena yönä peräkkäin, sitten oli pakko tunnustaa katsominen vanhemmilleni, että sain mieleni rauhoitettua keskustelun kautta. Seurauksena olohuoneessa oleva lukollinen kaappi sai täytettä VHS-nauhasta.

Vaan eipä aikaakaan, kun 10-vuotias minä kiinnostui kauhuelokuvista uudemman kerran. Olin saanut 10-vuotiaana huoneeseeni hienon koulupöydän, jossa oli pieni lukollinen laatikko. Katselin, että miten avain näyttää niin tutun näköiseltä, mutta sitten keksin: sehän oli samanlainen avain, jolla avataan aiemmin mainitsemani olohuoneen lukollinen kaappi! Löysin sieltä muun muassa Tappajahai 1 ja 2 -elokuvat, mutta mietin jo etukäteen, että voisivatko ne aiheuttaa painajaisia Linnut-elokuvan tapaan. Tappajahai 1 oli jotenkin niin ainutlaatuinen kokemus, että se ei hätkäyttänyt, mutta jatko-osalla oli erilainen vaikutus. Näin jopa joskus unta, että hai sukelsi huoneeni ikkunan läpi terassin kautta ja vesimassa peitti koko huoneen

Mietin, miten pääsisin painajaisesta eroon. Katsoin Tappajahai 2:n toisen kerran. Kolmannen. Neljännen. Lopulta noin 20 kertaa. Psyykkasin itseäni raaoissa kohdissa ja käsittelin niitä. Lopulta katsoin elokuvan loppukohtauksen niin monta kertaa, että vain hyvä muisto, eli hain kuolema, ja erityisesti sen jälkeinen kohta, jossa Roy Scheider souti hakemaan saarekkeella olevia lapsia turvaan, jäi mieleen. Se auttoi – en nähnyt enää painajaisia, vaikka kestinkin niitä pari vuotta vanhempana paremmin kuin Linnut-elokuvan kohdalla.

Vanhemmalla iällä kauhuelokuvat ja -pelit ovat mitä parhainta viihdettä jos ne onnistuvat säikäyttämään tai pitämään hyytävää tunnelmaa yllä. Omaa jälkikasvua ei ole, mutta taatusti suojelisin pienempiä moisilta kauhuilta ennen kuin ikää olisi tarpeeksi.

Mainitsen vielä yhden elokuvan, joka nyt ei leffana kovin kummoinen ole, mutta aikoessani katsoa Kauhukaapin kummituksen (K-16) 14-vuotiaana lähinnä nauratti, kun sain äidiltäni kuulla sanat "onkohan se liian kauhea sinulle". Äitini ei kuitenkaan tiennyt, että olin jo nähnyt monet kauhupätkät siihen mennessä, kuten esim. Freddy Krueger -elokuvat ja monia muita saman genren leffoja.

Ei saatana. Täähän on ihan kun mun tarina mutta vaihdetaan linnut elokuvan tilalle Manaaja. Kauhukaapin kummitus. Ai että siinä on klassikko! Toinen oli Blob valuva kuolema sekä Naapurissa kummittelee 1 ja 2. Jumankauta ne pelotti lapsena.

 

[BaDari]

Ippenatorin kirjoitukseen viitaten olin myös ns. herkkä mieli pienenä, mutta opin aika nopeasti, miten suodattaa asiat pois mielestä.

Ei kuitenkaan ollut soveliasta katsoa 8-vuotiaana Alfred Hitchcockin "Linnut"-elokuva, koska fiktiosta huolimatta moinen voisi pelottaa oikeassakin elämässä jos näkee lintuparven. En kuitenkaan kehdannut olla katsomatta, kun samanikäinen koulutoveri sanoi nähneenä leffan jo aiemmin ja kehui sitä. Erikoisesti hän muisti ulkoa kaikki pelottavat kohtaukset. "Kohta tulee ensimmäinen hyökkäys", "nyt tulee aika pelottava kohta", jne. Näin painajaisia kolmena yönä peräkkäin, sitten oli pakko tunnustaa katsominen vanhemmilleni, että sain mieleni rauhoitettua keskustelun kautta. Seurauksena olohuoneessa oleva lukollinen kaappi sai täytettä VHS-nauhasta.

Vaan eipä aikaakaan, kun 10-vuotias minä kiinnostui kauhuelokuvista uudemman kerran. Olin saanut 10-vuotiaana huoneeseeni hienon koulupöydän, jossa oli pieni lukollinen laatikko. Katselin, että miten avain näyttää niin tutun näköiseltä, mutta sitten keksin: sehän oli samanlainen avain, jolla avataan aiemmin mainitsemani olohuoneen lukollinen kaappi! Löysin sieltä muun muassa Tappajahai 1 ja 2 -elokuvat, mutta mietin jo etukäteen, että voisivatko ne aiheuttaa painajaisia Linnut-elokuvan tapaan. Tappajahai 1 oli jotenkin niin ainutlaatuinen kokemus, että se ei hätkäyttänyt, mutta jatko-osalla oli erilainen vaikutus. Näin jopa joskus unta, että hai sukelsi huoneeni ikkunan läpi terassin kautta ja vesimassa peitti koko huoneen

Mietin, miten pääsisin painajaisesta eroon. Katsoin Tappajahai 2:n toisen kerran. Kolmannen. Neljännen. Lopulta noin 20 kertaa. Psyykkasin itseäni raaoissa kohdissa ja käsittelin niitä. Lopulta katsoin elokuvan loppukohtauksen niin monta kertaa, että vain hyvä muisto, eli hain kuolema, ja erityisesti sen jälkeinen kohta, jossa Roy Scheider souti hakemaan saarekkeella olevia lapsia turvaan, jäi mieleen. Se auttoi – en nähnyt enää painajaisia, vaikka kestinkin niitä pari vuotta vanhempana paremmin kuin Linnut-elokuvan kohdalla.

Vanhemmalla iällä kauhuelokuvat ja -pelit ovat mitä parhainta viihdettä jos ne onnistuvat säikäyttämään tai pitämään hyytävää tunnelmaa yllä. Omaa jälkikasvua ei ole, mutta taatusti suojelisin pienempiä moisilta kauhuilta ennen kuin ikää olisi tarpeeksi.

Mainitsen vielä yhden elokuvan, joka nyt ei leffana kovin kummoinen ole, mutta aikoessani katsoa Kauhukaapin kummituksen (K-16) 14-vuotiaana lähinnä nauratti, kun sain äidiltäni kuulla sanat "onkohan se liian kauhea sinulle". Äitini ei kuitenkaan tiennyt, että olin jo nähnyt monet kauhupätkät siihen mennessä, kuten esim. Freddy Krueger -elokuvat ja monia muita saman genren leffoja.

Ei saatana. Täähän on ihan kun mun tarina mutta vaihdetaan linnut elokuvan tilalle Manaaja. Kauhukaapin kummitus. Ai että siinä on klassikko! Toinen oli Blob valuva kuolema sekä Naapurissa kummittelee 1 ja 2. Jumankauta ne pelotti lapsena.

Itse rakastin lapsena kauhuleffoja. Ei pelottanut Tappajahai, ei Manaaja. Naapurissa kummittee 1 ja 2 sekä Blob oli suosikkeja. Child's Play 1 ja 2 oli mahtavia. Friday The 13th, Halloween, A Nightmare on Elm Street, ei mitään. Jossain kohtaa faija vuokrasi The Dark Crystalin (Tumma Kristalli), tuo Frank Ozin ja Jim Hensonin ohjaama kokoperheen nukkeanimaatio. Jumalauta. Se leffa traumatisoi niin pahasti. Olin paskat housussa kun ruutuun pamahti ensimmäisen kerran skeksis. Sen jälkeen seurasin leffaa sohvan takaa kurkkien. Skeksikset tulivat uniin. Tulevat vieläkin. Nykyään rakastan tuota leffaa niin paljon. Mutta skeksikset karmivat edelleen.