Nuoresta iästäni huolimatta (20v) aloitin peliurani sellaisella legendaarisella koneella kuin C64. Vaippaikäisestä asti olen ilotikku kourassa iloisesti istuskellut. Tuohon aikaan pelit olivat yksinkertaisia; ne eivät vaatineet pelaajalta kielitaitoa (noh poikkeuksia toki löytyi), riitti että oli hyvä koordinaatio kyky ja usein myös näppärät sormet. Pelien yksinkertainen grafiikka toimi hyvänä verhona pelimaailman ja todellisen elämän välillä. Niitä ei yksinkertaisesti voinut sekoittaa toisiinsa. Lapsen pystyi siis huoletta antaa pelata peliä kuin peliä, ilman että siitä jäisi traumoja.
Seuraavana koneeni oli Amiga 500. Grafiikka ja äänet kokivat aimoharppauksen eteenpäin. Tässä vaiheessa peleihin alkoi jo ilmestyä enemmänkin tekstiä -- pieni englanninkielen osaaminen ei siis enää ollut pahitteeksi. Huomasin ala-asteella englannin tuntien alkaessa osaavani jo suurimman osan opetettavista perusasioista, kiitos pelien. Peleistä oli siis ollut minulle ihan käytännönhyötyäkin. Verho pelimaailman ja todellisen elämän välillä alkoi jo vähän rakoilla Amiga-aikoina.
Pc-aikaan siirtyessäni ikää minulla oli jo sen verran (iän myötä myös järkeä päässä), ettei pelimaailman ja todellisen elämän sekoittumista tarvinnut pelätä. Doom järisytti 10-vuotiaan pojan elämää kuitenkin melkoisesti todella aidolla ja realistisella maailmallaan.
Voin kuitenkin hyvin kuvitella miten nykyajan lapsilla tuo sekoittuminen voi olla lähellä johtuen pelien realistisista grafiikoista ja äänistä. Ei siihen tarvita kuin ripaus mielikuvitusta pienissä aivoissa, ja pelien pirut juoksevatkin pitkin seiniä. Pelastukseksi tulevat tietenkin lastenpelit, joista kaikki pelottava on karsittu pois, mutta niiden tarjonta Xboxilla on luvattoman huono.
Viestiketjun aloittajalle vinkiksi: kaivele vinttejä (omaa, kavereiden, sukulaisten) ja etsi käsiisi jokin vanha konsoli, kuten Nintendo, Sega Megadrive jne. Ei ole pulaa pienille sopivista peleistä. Sopivan simppeleitä, värikkäitä (varsinkin Super Nintendolla) ja maistuvat myös varttuneemmallekin väelle.