Vastaus: Pelimusiikki
Mass Effect 2, wat hapen?
E3:n myötä ME3:n säveltäjän, Clint Mansellin, tahtipuikon jälki alkaa pikkuhiljaa paljastumaan. Olen toiveikas. Bioware ei mikään jumalstudio omissa kirjoissa ole, vaikka Knights of the Old Republic olikin aikoinaan kovimpia pelikokemuksia ikinä. Suurinta osaa näytteli hyvin pitkälti alkuperäisten elokuvien tapaan musiikki. Jeremy Soule onnistui.
Pahiksen teema porautui kalloon, vaikka oltiinkin todella kaukana miekkosen suorastaan häkellyttävästä
Total Annihilationista. Mass Effectiin oli Blade Runner fanin helppo tykästyä. Jack Wall ja kumppanit olivat tehneet yhden viimevuosien ylivoimaisesti parhaimmista äänikokemuksista. Vigil. Jumankauta
VIGIL. Parhauden ääneellistymä.
ME2:ssa oli omat hetkensä, mutta Jack Wall ei selkeästi osaa sinfoniaa sovittaa epäorgaaniseen saundiin. Miehen laittaminen pihalle oli Biowarelta oikea päätös, mutta synteettisen soundtrackin vaihtaminen perinteisiin paskapasuunoihin jo lähtökohtaisesti väärin veto ikinä. Epäorgaaninen äänimaailma oli Mass Effectissä se pilkku iin päälle ja rutosti enemmän. Olisiko Metroid Prime toiminut orkesteroidulla soundtrackillä? No ei. Yamamoton rutinat ja harmoniat viimeistelivät nuo. Blade Runner ilman Vangelista? lül
Jack Wallin ja kumppaneiden epäonnistuminen kakkosessa on aika jännä juttu. Aikaisemmin ilmestynyt Jade Empire osoittaa, että mies taitaa vaativammatkin orgaaniset soittimet: eli etnisen säveltämisen.
Dawn Star's Theme ja vaikkapa
A Night Out. Kyllähän ensimmäisessä ME:ssä myös sinfonia sekvenssejä löytyi. Eivät kuitenkaan olleet lähelläkään muun matskun tasoa, vaikka pianolla soiteltu sekstailuteema korostikin aktin orgaanisuutta.
Mansellin suhteen odottelen mielenkiinnolla mitä tulee. Elokuvasäveltäjämäinen minimalistisuus tulee taatusti tuntumaan, mutta uskoisin että miehellä on sen verran tolkkua, että yksinkertaisesti näkee kuinka osuvasti Jack Wall & Co. ykkösosassa pelin äänimiljööt ottivat haltuun. Mansell lienee tarpeeksi iso nimi, että voi sanoa tohtoreille "turpa kii ja antakaa mulle kympin casio". Ainakin voi toivoa. Ei sinfonisessa musiikissa ole muuta vikaa kuin se, että säveltäminen on musiikinteon vaikein osuus ja turhan usein tyydytään vaan töröttämään sitä suurinta vaskitorvea ilman suunnitelmaa. "Kyllä tää ittensä hoitaa".
Jatketaanpas kun sattui.
Onko Motoi Sakuraballa hyviä sävellyksiä? Luulisi että tuollaisella sarjatulituksella osuttaisiin vaikka vahingossa maaliin. Tales of Symphoniaa muinoin pelatessa täytyi äänet pistää ihan pois päältä. Katotaan mitä tulee vastaan:
Star Ocean Second Story - Intangible Body
Aikana jolloin anime oli lännessä todella harvassa, löi pleikkarin Wild Arms itsensä muistoihin jo pelkästään anime-intronsa kanssa. Tähän kun yhdistettiin vahvasti Ennio Morriconen ja mm. Starzinger-animeen valtavat iskelmäorkesterivallit tehneen Shunsuke Kikuchin vaikutteilla porskuttava zipale, oli tämä poika täysyn myyty.
Michiko Naruken soundtrackillä oli monia hienoja kappaleita, joista vain pari alla:
Into the Wilderness
Zed's Theme
Separate World
To the End of the Wilderness
Jane's Theme
Boomerang's Theme
Miki Higashino on nimi jonka itse tykkään vetää suuruuksien (kuten Uematsu) tyveen. Ensimmäisen Suikodenin sävellykset määrittelivät oikeastaan koko sarjan ja kulkevat vieläkin muodossa tai toisessa sarjan peleissä. Se mikä Suikodenin erotti massasta oli oikeiden instrumenttien käyttö. Kappale kuten Forgotten Days löi niin ällikällä, että eihän tuota voinut kuin arvostaa - siinä kun ei pelkästään ole oikeita soittimia, vaan se on ensisijaisesti aivan uskomattoman upea sävellys. Alla ensimmäisestä Suikodenista, suosittelen myös tutustumaan toisen osan musiikkiin. Suikoden 2 oli pelinäkin aivan järkyttävän hyvä ja ykköstä parempi.
Forgotten Days
Royal Palace Consultation
Distant Mountain
An Old Irish Song
Rock Rockland
Theme of Sadness
Touching Theme
Hitto, pakkohan tässä on näköjään lähteä kunnolla tuonne PS1:n suuntaan katselemaan mitä herkkuja löytyy muistoista.
Vandal Hearts oli samperin mahtava peli. Sukulaispoikakin tajusi sen ja halusi aina vierailemaan tullessa pelata tätä, vaikka sen olikin monta kertaa läpi vääntänyt. Ehkä alkuviehätykseen vaikutti ennennäkemätön verisuihku kun taistelijat kuolivat - veri siis suihkusi suihkulähteenlailla ylöspäin. Ennen Final Fantasy Tacticsia tuli tällaiseen genreen tykästyttyä ja rakastuttua tämän myötä. Tacticsin jälkeen tuli usein tämä silti pelattua. Muistoissa VH oli erinomainen. Jälkimmäisiä en ole kokeillut, vaikka kakkonenkin hyllyssä vuosikaudet nökötti.
Hir(d?)oshi Tamawari - Enemy Turn
Miki Higashino - Bygone Days
Spotifyssä nyt loistava
L.A. Noiren soundtrack
)
