Vastaus: Podcast 136: Taisi siellä olla yksi tai kaksi hyvääkin peliä
30fps:n ja 60fps:n eroa ei välttämättä huomaa pelattavuudessa, ellei kyseessä ole todella nopeatempoinen moninpeli. Sen sijaan sulavuudessa sen huomaa yhtä selkeästi kuin eron filmille ja videolle kuvatun elokuvan välillä. Mielestäni erityisesti autopeleissä päivitysnopeus on hyvin keskeistä vauhdin tunteelle, mutta tiedän että kaikki eivät ole asialle yhtä herkkiä.
Hahmojen siirtäminen eteenpäin roolipeleissä on jo melko vanha konsepti. 1980-luvun lopussa alettiin julkaista legendaarisia kultalaatikko-AD&D -pelejä, joissa samoilla hahmoilla sai seikkailla jopa neljän pelin matkan. Toki pelit olivat lineaarisia tarinoita eikä niissä ollut lopputulokseen vaikuttavia valintoja, mutta tuntuuhan se erilaiselta kun tutut hahmot ovat matkassa niin pitkän ajan. Toinen samoilta ajoilta oleva hahmonsiirtoesimerkki on Sierran Quest for Glory -sarja.
Positiivisen vastaanoton saaneista villin lännen peleistä tulee mieleen aikanaan PS1:lle julkaistu japsiropellus Wild Arms, joka erottui massasta länkkäriteemallaan. Jos länkkärit ovat hieman vierasta aluetta niin suosittelen ehdottomasti katsastamaan Sergio Leonen elokuvan Hyvät, pahat ja rumat. En minäkään jostain John Wayne -tusinalänkkäreistä välitä, mutta HPR on yksi hienoimmista elokuvista ikinä, ja ehkä selkein yksittäinen länkkäriviitteiden lähde.
Voiko padilla pelattavaa RTS:ää kutsua naksuksi, jos "naksu" terminä tulee hiiren naksuttelusta? Pikmin ykkösessä se kammottava aikaraja oli, mutta kakkosessa ei enää. Monialustana julkaistut Overlordit kanavoivat pelillisesti enemmän kuin vähän Pikminiä, joten kyllä toimivat konseptit kopioidaan.
Wiin K18-peleistä No More Heroes 2 on noussut jopa Wiin parhaiden pelien listalle, ainakin IGN:ssä. Metroid Primet eivät ole räiskintäpelejä, mutta Metroid Prime 3 (ja Trilogy) on mielestäni erinomainen esimerkki siitä, miten Wiillä voi tehdä fps:n kaltaiset liikekontrollit erittäin toimivasti ja luonnollisesti.
Paljon Alan Wakea kauemmin kehityksessä olleista ja useamman laitesukupolven yli roikkuneista ikuisuusprojekteista jäi mainitsematta lonkalta mieleentulevista ainakin Kameo, Too Human ja Prey. Raren tekemä Kameo aloitti elämänsä 90-luvun lopuilla kun Rare oli vielä Nintendon omistuksessa, ja peliä kaavailtiin Gamecubelle. Lopulta Microsoft osti studion ja peli päätyi Xbox 360:n julkaisuvalikoimaan loppuvuodesta 2005. Too Humanin piti alunperin tulla PS1:lle neljän CD:n pelinä, ja sitä esiteltiin jo E3:lla 1999. Kahden sukupolviloikan jälkeen se tuli Xbox 360:lle vasta 2008. Preykin julkistettiin jo 1995, kun koko fps-genre oli vielä lapsenkengissään, mutta julkaistiin vasta yli vuosikymmen myöhemmin 2006.
Musiikkipelien kanssa on vaikea puhua kovin rajoittuneesta hyvien biisien valikoimasta, kenen tahansa musiikkiharrastajan levyhyllystä voinee koota helposti satoja pelissä toimivia biisejä. Guitar Herossa tuotiin lisää biisejä lähinnä julkaisemalla kokonaan uusi peli, kun taas Rock Bandissa oli alusta asti mukana platform-ajattelu, eli uudet biisit julkaistiin DLC:nä. Niitä sitten julkaistiinkin ihan joka viikko yli viiden vuoden ajan, kattaen musiikkityylejä laidasta laitaan, ja tämä lienee enemmän DLC:tä kuin millekään muulle pelille on koskaan julkaistu.
Rocksmith kieltämättä tekee pitemmälle vietynä sen oikeiden instrumenttien käytön, jota Rock Band 3 aloitti. Kun siirrytään oikeisiin instrumentteihin kyse ei ole enää niinkään satunnaisesta huvin vuoksi pelaamisesta, vaan vaaditaan ihan oikeasti enemmän panostusta ja kärsivällisyyttä. Minusta tuntuu, että Rocksmith on paras niille, jotka jo osaavat jonkin verran kitaransoittoa ja haluaisivat siinä kehittyä. Nollasta lähtiessä kynnys on korkea, ja aikaa pitää upottaa paljon että saavuttaa edes nuotiokitaratason. Jo hyvin soittaville voisin nähdä pelin toimivan esimerkiksi työkaluna biisien opetteluun ja tekniikkaharjoituksiin, onhan ainakin 2014:ssä mukana paljon harjoituksia ja dynaaminen taustabändi.
Minulta myös täysi komppaus Fellun suositukselle siitä, että Rocksmithin tueksi kannattaa käydä oikeilla kitaratunneilla. Kaikessa itseopiskelussa on aina ollut se ongelma, että voi helposti opetella tekemään asiat väärin kun ei ole kukaan katsomassa perään, ja huonoista tavoista pois oppiminen voi olla vaikeaa. Legendaarisen progeyhtye Jethro Tullin legendaarinen keulamies Ian Anderson kuuli 25 vuoden keikkailun jälkeen tyttäreltään käyttävänsä huilunsoitossa vääriä sormituksia, ja päätti lopulta kovalla työllä opetella soittimensa uudestaan.
Tässä vielä muutamia ajatuksia sukupolven teemoista, jotka mielestäni joko unohtuivat kokonaan tai käsiteltiin vain kovin pintapuolisesti.
Verkkopelaamisen rinnalla voisin nostaa yhdeksi sukupolven esille tuomaksi uudeksi asiaksi pelien ympärille muodostuneet verkkoyhteisöt. Oli niitä aiemminkin, mutta henki on muuttunut. Achievementit ovat keränneet ympärilleen TrueAchievementsin kaltaisia perusteellisia yhteisöjä, ja pelaajat ovat alkaneet identifioitua gamertageihinsa. Myös pelintekijät ovat yhdistäneet suoraan peleihinsä mm. statistiikkaa tarjoavia verkkopalveluita, tyyliin Rockstar Social Club tai Bioware Social Network.
Achievementit ja trophyt muuttivat tapaa jolla monet pelaavat pelejä. Nykyään ihmiset tuhlaavat aikaansa ties mihin kökköihin lisenssipeleihin Hannah Montanasta alkaen, jos sillä vaan saa helposti tuhat gamerscorea tai platinapytyn virtuaalipeniksensä jatkeeksi.
Nukahdinko kuunnellessani, vai jäikö ladattava lisäsisältö käsittelemättä? Se kuuluu ehdottomasti latauspelien rinnalle loppuvan sukupolven uusissa trendeissä. Kun varhaisista hevoshaarniskoista ja muista turhuuksista päästiin yli alkoi lisäsisältönä löytyä laadukkaita, jopa täysihintaisen pelin kokoisia lisätehtäväpaketteja. Nurjana puolena sitten nähtiin sitäkin, että jopa melko keskeinen osa pelistä pudotettiin maksulliseksi lisäpaketiksi (katson sinua, Mass Effect 3:n From Ashes).
Puhtaiden räiskintöjen ylitarjonnan lisäksi sukupolvea leimasi se, että muuten niin lupaavia pelejä yritettiin parhaan mukaan pilata tekemällä niistä geneerisiä räiskintöjä. Minulla jäi ensimmäinen BioShock kesken, koska hienosta miljööstään huolimatta se on pelinä tylsä räiskintäpeli ilman kovin kummoista koukkua. Erityisesti BioShock Infinitestä on kuullut useita hyvin samansuuntaisia pettyneitä kommentteja kaikkien ylistävien arvostelujen jälkeen.
Ilmeisesti japanilaisen PS2:n suvereenin markkina-aseman vuoksi edellisessä sukupolvessa lineaariseen tarinaan nojaavat japsiropet olivat Final Fantasyn johdolla paljon näkyvämmässä osassa, kun taas nyt loppuvassa sukupolvessa länsimaiset hieman avoimemmat ropellukset tekivät näkyvää maihinnousua. Falloutit, Mass Effectit, Elder Scrollsit, Dragon Aget, miksei Fabletkin nousivat sukupolven aikana isoiksi nimiksi, vaikka parin sarjan juuret ovatkin hieman vanhemmat.
Minulle sukupolven määrittelevä peli on ollut Mass Effect -trilogia. Vain yhtä osista on sinänsä tylsä nimetä, kun kyseessä on käytännössä kolmeosainen peli. Kolmonen on pelillisesti vahvin, ja siihen upotin eniten aikaa mm. moninpelin vuoksi, mutta ykkönen tarjosi kaikessa kankeudessaankin parhaan avaruusoopperatunnelman. Babylon 5:n ystävänä arvostin sitä miten paljon mukana oli käytännön B5-lainaa. Rock Band -sarjaan puolestaan olen upottanut enemmän rahaa kuin mihinkään muuhun pelisarjaan koskaan, kaikkien lisäkontrollerien ja tuhannen biisin kirjaston muodossa.
