Vastaus: Ride
Nyt kun RIDEn julkaisusta alkaa olla kokonainen vuosi, en voi kuin harmitella sen heikkoa menestystä. Peli ei saanut julkaisussa juuri lainkaan huomiota, ja Steamissa käydyn keskustelun perusteella se näyttikin jääneen vain innokkaimpien MotoGP-fanien hupailuksi. Milestonea on ihan aiheesta syytetty vanhojen pelien kierrätyksestä, mutta RIDE toi mukanaan paljon uusia elementtejä MotoGP-päristelyjen rinnalle. Siksi on tyrmistyttävää, että peliä on noteerattu Suomessa vain kahdessa arvostelussa ja tällä foorumilla. Uskokaa tai älkää, RIDE oli viime vuoden odotetuimpien pelien listallani kakkosena – tämä siis siitäkin huolimatta, etteivät Milestonen SBK- ja MotoGP-pelit kiinnosta yhtään. Kokeilin aikanaan SBK 2011:tä PS3:llä ja MotoGP 13:a Vitalla, mutta innostus loppui molempien kohdalla pariin kierrokseen. Noiden parin kierroksen aikana jouduin aloittamaan kisan kymmeniä kertoja alusta, enkä siltikään tainnut selvitä kokonaisesta kierroksesta kaatumatta. Toinen syy näiden hylkäämiseen oli se, ettei ratamoottoripyöräily urheiluna yksinkertaisesti kiinnosta. Voi kumpa joku reboottaisi vuoden 1997 Moto Racerin!
RIDE on sitä, mitä minä jo monet muut ajopelien ystävät olimme jo kymmenen vuotta odottaneet – kaksipyöräisten Gran Turismo, joka keskittyy puhtaasti ajamiseen ilman ylimääräistä pelleilyä tallikaverien kanssa varikolla. Suurin ero SBK- ja MotoGP-sarjoihin on kuitenkin se, että tässä ajetaan ensimmäistä kertaa kuluttajamallin pyörillä ja tylsien GP-ratojen ulkopuolella. Edellisen kerran tämä toteutui vuoden 2006 Tourist Trophy -pelissä, jota on kehuttu monessa yhteydessä kaikkien aikojen kovimmaksi moottoripyöräpeliksi. Tourist Trophykin oli kuulemma vain Gran Turismo 4:n pohjalta väännetty sivuprojekti, mikä on osoitus nelipyöräisten valta-asemasta pelimarkkinoilla. Tällä kertaa ei passaa syyttää Milestonea kierrätyksestä!
Pitkän odotuksen jälkeen RIDE ylitti alkuvaiheessa kaikki odotukseni. Kääntyminen, jarruttaminen ja pyörien luisto tuntuivat realistisilta, mutta pyörä pysyi silti yllättävän hyvin hallinnassa. Uran alussa avattavat nakupyörät ovatkin todella helposti ajettavia, ja vaikeusaste nousee likimain samaa tahtia tehon kanssa. Moottoripyöriä on valittavana laidasta laitaan aina nakupyöristä superbikeihin ja kevareista sähköpyöriin. Ajokkien käyttäytyminen eroaa mukavasti jo saman luokan sisällä, mutta siirryttäessä esimerkiksi nakuista sportteihin ero on kuin yöllä ja päivällä. Pro circuit -sarjassa meno meni heti niin mahdottomaksi, että siirryin pysyvästi takaisin kuluttajamallien luokkiin. Minulle kun ei ole tärkeintä vauhtisokeus vaan pystyssä pysyminen.
Fysiikkamallinnuksen säätö hoituu kätevästi yhden valikon takaa. Aluksi valitaan vaikeustaso kolmesta eri fysiikka-asetuksesta, jonka jälkeen voi halutessaan kytkeä pois yksittäisiä ajoavustuksia. Helpoimmalla perustasolla ei tarvitse huolehtia lainkaan pyörien luistamisesta, kun taas vaikeimmalla tasolla ja ilman ajoavustuksia RIDEsta saa itselleen todella realistisen simulaattorin. Itse tykästyin nopeasti keskimmäiseen eli semi pro -tasoon, jossa pidin päällä kaikki ajoavut paitsi tietenkin automaattisen mutkajarrutuksen. SBK- ja MotoGP-peleissä oli muistaakseni omat komentonsa kääntymiselle ja kallistukselle, mutta RIDEssa kuski kääntyy sulavasti yhdestä tatista. Tämä on erinomainen ratkaisu, koska noin 90 % pelaajista ei kuitenkaan osaisi käyttää painonsiirtoa oikein. Sen sijaan pelissä pystyy nojaamaan eteen ja taaksepäin, mikäli haluaa ajaa keula pystyssä tai estää tahattoman keulimisen. Suosittelen keskivertopelaajia pitämään ainakin anti wheelie -avustuksen päällä, sillä ilman sitä liikkeellelähtö on suorastaan epäreilun holtitonta.
Milestonen ajopelit ovat jo pitkään olleet graafisesti ajastaan jäljessä, eikä RIDE tee suurta poikkeusta. Moottoripyörät ja asfaltti näyttävätkin omaan silmääni samalta kuin SBK 2011:ssä, mutta kuvitteelliset radat piristävät ulkoasua merkittävästi. Seitsemän tutun GP-radan lisäksi pelissä on viisi ”maalaisrataa” ja kaksi kaupunkirataa, joista kaikista on olemassa myös lyhennetyt variaatiot. Maalaisratojen kauniit maisemat ovat syystäkin saaneet Steamin arvostelijat jopa kehumaan pelin grafiikkaa. Nevadan vuoriston, Stelvion kansallispuiston ja Japanin kulttuurikylän yksityiskohdista huomaa, että vaikutteita on haettu suoraan paikan päältä. Ennen julkaisua pelin verkkosivuilla hehkutettiin myös oikeaa Mansaaren TT-rataa, joka ei syystä tai toisesta päätynyt lopulliseen ratavalikoimaan. Tämä oli monelle suuri pettymys ja Steamin keskustelujen mukaan jopa syy jättää peli ostamatta. Ilmiö on tuttu monesta autopelistä, mutta RIDEn kohdalla oikeiden ratojen kinuaminen menee jo lapselliseksi: ei kai kukaan nyt oikeasti tunne Mansaaren 60 kilometrin rataa läpikotaisin? Walesin idylliset maaseuturadat korvaavat sen mielestäni ihan hyvin. Kymmenien kilometrien mittaiset radat saattaisivat muuten tuottaa melkoisia ongelmia, sillä peli kärsii jo nyt ylipitkistä latausajoista. PC-versio on kokonaisuudessaan kehnosti optimoitu, mutta arvostelujen perusteella latausajat ovat kaikille alustoille yhteinen riesa. Onneksi pyörien esittelytekstit pitävät latausikkunassa mielenkiintoa yllä.
Yksinpeliurassa on jäljitelty Gran Turismon monipuolisuutta. Tapahtumat on jaettu ajoneuvoluokittain muistaakseni seitsemään eri sarjaan, joiden alla on omat alasarjansa ja pyöräkohtaiset rajoituksensa. Eteneminen uralla ei urheilupelien tapaan perustu kausittaisiin osakilpailuihin, vaan jokainen tapahtuma on itsenäinen. Mitalien ohella kannustimena toimivat puhtaana käteen annettavat rahat, joilla ostetaan uusia pyöriä ja viritysosia yhä kovemman luokan taistoja varten. Kilpailut voi käydä läpi täysin vapaavalintaisessa järjestyksessä, eikä siirtymistä tehokkaampaan ajoneuvoluokkaankaan ole rajoitettu. Pelaaja voi siis siirtyä huippunopeiden prototyyppien luokkaan vaikka heti, kun on tienannut rahat ensimmäiseen kalliin luokan pyörään. Pelin valikot ovat todella selkeät, joten vaihtaminen kisasta toiseen onnistuu saumattomasti ilman tallihenkilökunnan jeesustelua – RIDEssa minä olen oman tallini päällikkö! Mitä yksinpeliuralta voisi enempää vaatia?
Pelin suurin ongelma on se, ettei uratila ole kovin kannustava. Pelaaja pystyy säätämään kunkin kilpailun välillä ajoavustuksia, tekoälyn vaikeustasoa ja taaksepäin kelausten määrää, mutta toisin kuin esimerkiksi GRIDissä, asetusten muuttaminen ei vaikuta voittosummaan tai pisteiden kertymiseen. Minulle peli tarjosi alusta loppuun sopivan vastuksen, kun pidin tekoälyn normaalilla, fysiikat semi pro -tasolla ja flashbackien määrän kolmena. Menestyksestä jäi silti hapan maku suuhun, kun samat palkinnot olisi voinut ansaita vähemmälläkin vaivalla. Toisen suuren epäkohdan taisi joku jo mainitakin, eli rahaa tuputetaan pelaajalle ovista ja ikkunoista. Pitemmän päälle rahoille ei keksi enää mitään käyttöä, eikä uratila myöskään kannusta kokeilemaan uusia pyöriä. Kun tietyn ajoneuvoluokan kilpailuissa vaihtoehdot on rajattu kahdesta kymmeneen pyörään, ei valintaa tarvitse kummemmin pohtia: pelaajan kannattaa ostaa se pyörä, jossa on parhaat tehopisteet ja virittää se tappiin. Pelissä onkin monipuoliset viritysmahdollisuudet, mutta potentiaali jää hyödyntämättä, kun ostoslistalle päätyvät aina vain parhaat osat.
Tavallisiin kilpailuihin on yritetty tuoda vaihtelua muun muassa kolmen kisan mestaruuksilla, kierrosaikahaasteilla, ohitushaasteilla ja yhden tietokonekuskin kanssa jaetuilla tiimikilpailuilla. Idea on hyväntahtoinen, mutta loppujen lopuksi pesäeron tavallisiin kisoihin tekevät vain kierrosaikahaasteet. Koska tekoäly ajaa samaa rataa aina yhtä virheettömästi, on yhdentekevää, onko kyseessä ohitushaaste vai mestaruusottelu. Kaikista turhin pelimuoto ovat kuitenkin kiihdytyskisat, jotka mittaavat vain pyörän suorituskykyä ja joihin kyllästyy jo ensimmäisen kaksintaistelun jälkeen. Parasta uratilassa on joka tapauksessa se, että ratoja on hyödynnetty kokonaisvaltaisesti, eli kaikissa ajoneuvoluokissa ja kisatyypeissä pääsee ajamaan niin maaseudulla, kaupungissa kuin GP-radoillakin.
RIDE vastasi odotuksiani siinä määrin, että pidän sitä edelleen markkinoiden parhaana moottoripyöräsimuna. Viihdyin pelin parissa kaikkiaan 25 tuntia, jonka aikana keräsin kaikki mitalit nakupyörien, sporttien ja joittenkin erikoispyörien sarjasta. Historic-, superbike- ja pro circuit -sarjat jätin suosiolla väliin. Kokeilin pari erää myös nettipeliä, mutta enpä löytänyt samaan kilpailuun kuin kaksi ihmispelaajaa. Kunnon kilpailuhenkeä ei päässyt syntymään, kun kaikki pelaajat vetivät omilla asetuksillaan täysin eri vauhtia. Tässä vaiheessa lienee turha enää etsiä verkkopeliseuraa. Toisaalta prätkäpelien kohderyhmä on muutenkin niin rajallinen, ettei peliseuran perässä kannata siirtyä vuosipäivityksestä toiseen. Jos ratamoottoripyöräilypelit ovat entuudestaan tuttuja, suosittelen siis ostamaan Valentino Rossin tulevan lisenssipelin sijaan alelaarista RIDEn.
Voisin kehua peliä pitempäänkin, ellei Driveclub Bikes olisi räjäyttänyt pankkia viime vuoden lopulla. Vaikka Drivclubin ajomallinnus on pelkkä vitsi RIDEen verrattuna, sen koukuttava yksinpelikampanja, uskomattomat grafiikat, aggressiiviset moottoriäänet ja maalipintojen muokkausmahdollisuudet tekevät ajamisesta yksinkertaisesti hauskempaa. Vaikka RIDE on kunnianhimoinen rakkaudenosoitus kaikenkarvaisille motoristeille, Driveclub Bikes on tällä hetkellä moottoripyöräpelien kuningas.
+ Miellyttävä ja haastava ajotuntuma
+ Monipuolinen pyörä- ja ratavalikoima
+ Useita eri fysiikka-asetuksia
+ Selkeät valikot
- Tylsä yksinpelikampanja
- Köyhät lisenssimusiikit
- Pitkät latausajat
Ykkösestä kymmppiin 8/10 – kuin MotoGP 15, mutta ilman ylimääräistä sähläämistä.
Sama juttu motogp peleissä. Aika paljon meni eilenki ajoaikaa hukkaan latausten takia.
Demon löysin lataus historiasta. Kivasti on ainakin demossa erilaisia pyöriä ajettavana.