Joo, aliarvioin sinut vailla perusteita ja olin väärässä. Oletin automaattisesti pahinta, sillä olen valitettavasti ollut mukana peleissä, jotka ovat lähes kokonaan ennalta kirjoitettuja. Pelinjohtaja miltei laittoi sanatkin pelaajien suuhun, ja päätti minne he seuraavaksi menevät jne. Pelaajien tarvitsi suurin piirtein vain kuunnella ja heittää välillä noppaa.
Jep, se on valitettavan yleistä. Werewolfissa myös. Itse olen neutralisoinut moiset ongelmat heti alussa siten, että kiedon pelaajat vahvasti osaksi yliluonnollisten olentojen yhteisöä. He tietävät alusta asti, että aina on vielä heitä kovempia jätkiä valvomassa tapahtumia jossakin taustalla, joille he myös joutuvat vastaamaan virheistään. Vastaavasti he saavat myös kiitosta kun hommat sujuvat hyvin. Varsinkin Werewolfissa tuo onnistuu hyvin pelin loistavan maine-systeemin ansiosta. Se luo pelinjohtajalle onnistumisen tunnetta, kun pelaajat ottavat maailman niin vakavasti, että heillä on itku silmässä tunnustaessaan mokiaan vanhemmille ihmissusille.
Minä itse asiassa pidän myös niistä (kyllä, JOPA jostain Dungeons & Dragonsistä). Tosin enemmän suosin tunnelmaan ja juonitteluun painottuvia pelejä, esimerkiksi White Wolfin kaikkia tuotoksia. Mutta silti on mukava välillä rentoutua ja pelata vaihteeksi jotain kevyttä fantasiatoimintaa tai jotain vastaavaa parin pelikerran ajan. Mutta kovin kauaa pelkkää mätkintää minäkään en jaksa. Werewolf kulkee hyvin kultaista keskitietä toiminnan ja juonittelun välillä, sillä säännöt sopeutuvat hyvin mätkintään (minkä lisäksi pelaajat ovat äärettömän kovia tappokoneita heti alussa), mutta pelissä on myös hyvin kuvattu ihmissusien monimutkaista hierarkiaa. Minun peleissäni on ehkä keskimäärin yksi taistelu joka toisella pelikerralla, mikä on aika sopiva määrä mielestäni.
. Roolipelaamisessakin on hyvä vältellä turhia kuolemia...ja asialliset kuolemat on vain hyväksyttävä.