Lainatun viestin kirjoitti alkujaan Zanis Dust
Joo, kyllä minä aina laitan paljon liikkumavaraa seikkailuihini, koska ei ole mitään järkeä tehdä sellaista seikkailua, jossa jokainen tapahtuma on ennalta määrätty - ei se ole pelaajista kovinkaan hauskaa. Nykyään onneksi ne joita peluutan, tietävät minun ankaran tyylini ja sen vuoksi pysyvät aisoissa, mistä johtuen useimmat pelit ovat viime aikoina sujuneet oikein hyvin.
Joo, aliarvioin sinut vailla perusteita ja olin väärässä. Oletin automaattisesti pahinta, sillä olen valitettavasti ollut mukana peleissä, jotka ovat lähes kokonaan ennalta kirjoitettuja. Pelinjohtaja miltei laittoi sanatkin pelaajien suuhun, ja päätti minne he seuraavaksi menevät jne. Pelaajien tarvitsi suurin piirtein vain kuunnella ja heittää välillä noppaa.
Lainatun viestin kirjoitti alkujaan Zanis Dust
Ja en minä nyt kaikesta rankaise pelaajia kuolemalla, mutta jos ne tosiaan alkavat kaivamaan verta nenästään, niin sitä ne saavat. Valitettavasti esim. juuri Vampiressa tuntuu olevan monilla peliporukoilla se asenne, että "hei, me ollaan vampyyreja, joten mitä hittoa muka voisi sattua?" Ja sen innoittamana ne menevät tekemään jotakin typerää, unohtaen mm. sen tärkeän masquerade-säännön.
Jep, se on valitettavan yleistä. Werewolfissa myös. Itse olen neutralisoinut moiset ongelmat heti alussa siten, että kiedon pelaajat vahvasti osaksi yliluonnollisten olentojen yhteisöä. He tietävät alusta asti, että aina on vielä heitä kovempia jätkiä valvomassa tapahtumia jossakin taustalla, joille he myös joutuvat vastaamaan virheistään. Vastaavasti he saavat myös kiitosta kun hommat sujuvat hyvin. Varsinkin Werewolfissa tuo onnistuu hyvin pelin loistavan maine-systeemin ansiosta. Se luo pelinjohtajalle onnistumisen tunnetta, kun pelaajat ottavat maailman niin vakavasti, että heillä on itku silmässä tunnustaessaan mokiaan vanhemmille ihmissusille.
Lainatun viestin kirjoitti alkujaan Zanis Dust
Nykyään kun pelaamme (oli peli mikä tahansa) rajoitan huomattavasti esim. pelaajien asearsenaalia ja kannustan heitä käyttämään aivojaan. On masentavaa, jos olet tehnyt hyvän dekkariseikkailun esim. Cthulhuun ja sitten porukka suurin piirtein vain ampuu tiensä läpi. Itse kun en juurikaan pidä mistään powerplay- tai ego building-peleistä.
Minä itse asiassa pidän myös niistä (kyllä, JOPA jostain Dungeons & Dragonsistä). Tosin enemmän suosin tunnelmaan ja juonitteluun painottuvia pelejä, esimerkiksi White Wolfin kaikkia tuotoksia. Mutta silti on mukava välillä rentoutua ja pelata vaihteeksi jotain kevyttä fantasiatoimintaa tai jotain vastaavaa parin pelikerran ajan. Mutta kovin kauaa pelkkää mätkintää minäkään en jaksa. Werewolf kulkee hyvin kultaista keskitietä toiminnan ja juonittelun välillä, sillä säännöt sopeutuvat hyvin mätkintään (minkä lisäksi pelaajat ovat äärettömän kovia tappokoneita heti alussa), mutta pelissä on myös hyvin kuvattu ihmissusien monimutkaista hierarkiaa. Minun peleissäni on ehkä keskimäärin yksi taistelu joka toisella pelikerralla, mikä on aika sopiva määrä mielestäni.