Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)

Tarinat, joita pelit kertovat

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja jryi
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä

jryi

Vastaava päätoimittaja, teknoniilo
Ylläpitäjä
Tarinankerronta on meillä verissä. Ihminen on halunnut kertoa tarinoita jo ennen kuin meillä oli kirjoitettua kieltä. Luolamiehet piirtelivät tikku-ukkoja luolien seinille ja paimentolaiset viihdyttivät toisiaan saduilla leiritulen ääressä. Muinaiset kreikkalaiset kirjoittivat klassikoiksi muodostuneita runoja ja näytelmiä. Tarinankerrontaan on valjastettu oopperat ja baletit, kuunnelmat, elokuvat ja viimeisimpänä videopelit.

Pelien tarinat herättävät kuitenkin ristiriitaisia tunteita. Jotkut pitävät tarinaa täysin turhana sivusäikeenä pelisuunnittelun kokonaiskudelmassa. Yleensä käsikirjoitus jää keskusteluissa pelattavuuden ja kenttäsuunnittelun ja teknisten arvojen jalkoihin. Ja kaikki varmasti myöntävät, että videopelien kerronnassa ollaan yhä tavoittelemassa Oikeaa Totuutta, sitä kristallisoitunutta ideaa, jonka myötä peli saavuttaa mediana saman arvon, jonka Odysseia, Oidipus ja Citizen Kane lunastivat kirjallisuudelle, teatterille ja elokuvalle.

KonsoliFIN-podcastissa tarinoidaan tarinoista marraskuun ensimmäisenä päivänä julkaistavassa jaksossa. Mitä mietteitä aihe herättää? Kysy, keskustele, kommentoi. Ja kuuntele podcast.
 
Vastaus: Tarinat, joita pelit kertovat

Tarinavetoiset ja toimintavetoiset pelit ovat täysin omat alansa. Ei sillä, etteikö ohjekirjassa juonensa kertonut Doom olisi ansainnut paikan sydämmessä ja muistoissa ansioillaan, mutta kyllähän esmes Final Fantasyt, Mafia, Mass Effect ja Max Payne vievät kokonaisuutensa niin paljon pidemmälle. Kun hyvään pelattavuuteen lisätään leffaksikin kelpaava juoni, niin ollaan asian ytimessä. Maxista tuli mieleen, että etenkin kakkosen itseironia saa omituisella tavalla tarinan tuntumaan paljon mielekkäämmältä. Kun TV-ruuduissa pyörii Dick Justice -pätkät, joissa avoimesti nauretaan Maxin tarinalle, niin tunnelma on katossa. Teille hävyttömille hipeille, jotka olette klassikon missaneet, niin tässä teille:

[video=youtube;TepSYnRmcyk]http://www.youtube.com/watch?v=TepSYnRmcyk[/video]

"In a situation like mine, you can only think in metaphors".

Toki suurin osa pelien juonista on ihan silkkaa paskaa, mutta toisaalta suurin osa peleistä on aivottomien räiskintäleffojen vertaisia viihdepaketteja. Tuskin kukaan odottaa, että seuraava Die Hard -leffa veisi itseään historiankirjoihin Shakespearen syrjäyttäjänä, kuten ei sitäkään, että seuraava putkiräiskintä, olkoot sitten GeoW, Resistance tai joku muu, kykenisi siihen. Jonkinlainen tarina on kuitenkin lähes kaikkiin peleihin pakko väsätä vain, jotta pelaaja tietäisi etenevänsä pelissä. Ei sen tosiaan tarvitse olla sen suurempaa, kuin Änärin "kausi", räiskinnän X "pisteestä A pisteeseen D tappamaan vihu Y syystä Ö" tai Marion "hakkaa Bowser. Taas.". Jos peli ei varsinaisesti lopu mihinkään, kuten Minecraft tai MMOt, niin tuollainen kulissijuonikin voidaan jättää väliin. Mutta kukin voi mietiä miltä tuntuisi, jos vaikkapa Halo3 olisi loppunut vain sellaisen geneerisen oranssinuttuisen rivivihollisen tappoon ilman minkäänlaista selitystä. Olisiko toiminut?

Tarinaa oleellisempaa on kuitenkin dialogin sovitus peliin. Jos dialogi on järkevää ja uskottavaa, niin pelin sisään imeytyminen on huomattavasti helpompaa, jolloin se tarinan suuri kaarikin tuntuu todellisemmalta. Ainakaan itse en ole kyennyt liimautumaan nykyisten putkiräiskintöjen sekaan, kun dialogin taso on mallia "die bitch" ja "fire in the hole". Typerät testosteronihuudot voitaisiin kieltää lailla.

Loppumainintana vielä on todettava, että etenkin japsiropejen tarinan haukkuminen automaattisesti kliseiseksi höpöhöpöiksi on vähän hölmöä. Ei kukaan koskaan jaksa valittaa siitä, että Ilkka Remeksen kirjoissa hyvikset tai 24-sarjassa Bauer voittaa aina lopulta, tai että Salkkareissa Ismo rakkaussuhteet kusee aina. Samoin hyvin kerrottuna ennenkin nähty juoni voi olla pätevä. Tales of Symphonian juonta aikanaan kritisoitiin kohtuullisen paljon miljoonasti nähdyksi, mutta silti se toimi. Colette-hahmon jeesustelun unohtaen kyseessä on kuitenkin edellisen sukupolven parhaita pelejä.
 
Vastaus: Tarinat, joita pelit kertovat

Jos lähdetään miettimään tarinaa, pomppaa sieltä esille Heavy Rain. Jätti sen verran väkevät muistot ja tunnemyrskyn jälkeensä, ettei iha heti unohdu. Harvoja pelejä jossa aidosti suri pelihahmon menetystä.
 
Vastaus: Tarinat, joita pelit kertovat

Tarinavetoiset ja toimintavetoiset pelit ovat täysin omat alansa.
Erittäin hyvin kiteytetty!

Tarinaa oleellisempaa on kuitenkin dialogin sovitus peliin. Jos dialogi on järkevää ja uskottavaa, niin pelin sisään imeytyminen on huomattavasti helpompaa, jolloin se tarinan suuri kaarikin tuntuu todellisemmalta.
Aika pitkälti myös tämä. eli ei pelkästään tarina itse vaan miten se kerrotaan. Dialogia tärkeämmäksi nostaisin milteipä henkilöhahmot ja varsinkin näiden välisen kemian. Tuohon päälle vielä riittävästi suuria tunteita niin lopputuloksena on yleensä myös mieleenpainuva tarina.

Tuota jryin peräänkuuluttamaa Oikeaa Toteutta päästään mielestäni lähemmäksi sitä mukaa, mitä laajempi tunnespektri on mukana. Vihan, angstin ja huumorin pelit jo hanskaavat mutta vaikka nyt sitten surua, epätoivoa, menetystä tai romanssia näkee harvemmin. Sentimentaalista höpinää ehkä mutta tuossa mielestäni on se suurin pesäero pelkän viihteen ja loistavan tarinan välillä.

Toki kertoa voi myös "pelkkiä" interaktiivisia tarinoita. Minä ainakin muistelen lämmöllä esimerkiksi Sierran ja LucasArtsin seikkailupelejä, joissa tarinat olivat nimenomaan se juttu ja niiden seuraaminen se keskeisin pelillinen elementti. Nykyisin tuolla rintamalla on ikävän hiljaista viime vuosien tarjonnan jäädessä lähinnä muutamaan hassuun japaniropeen, Heavy Rainiin ja erinomaiseen Phoenix Wright -sarjaan. Tosin sen verran vielä namedroppailua, että DS:n 999: Nine Hours, Nine Persons, Nine Doors on tarinankerrontaa upeimmillaan. Sääli, etteivät nuo Japanissa niin suositut visuaalinovellit ole lyöneet itseään läpi missään muualla.
 
Vastaus: Tarinat, joita pelit kertovat

Osa penää peleihin parempia "tarinoita", mutta harvemmin osataan kertoa mitä se oikeastaan tarkoittaa. Meinaan pelithän ovat aika erilainen viihdemuoto kuin esim. leffat ja kirjat, ja peleissä on myös hyvin erilaisia genrejä (osaan sopii monipuolisempi tarina, kun osaan sopii simppelimpi lähestyminen). Moni jopa skippailee välipätkät, kerättävät journalit yms, joten juoni jää lopulta aika sekavaksi siinäkin mielessä.

Itse sanoisin, että kyse on oikeastaan pelin rytmityksestä ja sen suhteesta kokonaisuuteen, eli onko tarinankerronta sujuvaa ja miten esim. välipätkiä tai juonenkäänteitä ym rytmitetään. Osa peleistä on ns. elokuvallisia (esim. Uncharted), selkeästi erilaisia (esim. Heavy Rain) tai vaikkapa tarkoituksellisen "eeppisiä" (esim. Halo) ja jokaisessa tarinankerronnan tyyli on erilainen.

"Juoni on kehno" on se helppo ja epämääräinen lause, jota monet peliarvostelijat hokevat kuin papukaijat joka toisen pelin kohdalla. Minusta on paljon pelejä, joissa se tarina ja juoni ovat enemmän taka-alalla ja viihdyttävyys tulee sitten muilta sektoreilta. Simppeli tarina/tarinankerronta ei tee pelistä automaattisesti "huonoa". Toisaalta joskus yritetään vain ns. liikaa (esim. MW2) ja tarina jää epämääräiseksi möykyksi josta lopulta ei osa edes välitä puolenvälin jälkeen (koska ei jaksa sitä seurata). Toisaalta on nimenomaan tarinan puolesta mahtavia kokemuksia (esim. eka Bioshock).

Mistään pelistä ei koskaan tule jonkin Citizen Kanen tai Godfatherin veroista TARINAkokemusta. Parhaat pelit eivät pääse koskaan emotionaalisella tasolla parhaiden leffojen tahi kirjojen tasolle. Yksikään Nathan Drake ei ole koskaan yhtä viihdyttävä kuin ensimmäinen Indiana Jones - joka on oikeasti lihaa ja verta valkokankaalla. MUTTA ei niiden tarvitsekaan. Pelit ovat oma viihde/taidemuotonsa, jossa operoidaan erilaisilla instrumenteilla (vs. leffat, kirjat).
 
Vastaus: Tarinat, joita pelit kertovat

Mistään pelistä ei koskaan tule jonkin Citizen Kanen tai Godfatherin veroista TARINAkokemusta. Parhaat pelit eivät pääse koskaan emotionaalisella tasolla parhaiden leffojen tahi kirjojen tasolle. Yksikään Nathan Drake ei ole koskaan yhtä viihdyttävä kuin ensimmäinen Indiana Jones - joka on oikeasti lihaa ja verta valkokankaalla. MUTTA ei niiden tarvitsekaan. Pelit ovat oma viihde/taidemuotonsa, jossa operoidaan erilaisilla instrumenteilla (vs. leffat, kirjat).
Niin no, luulisi elokuvista aikanaan sanotun ihan samaa kirjoihin verrattuna. Väittäisin, että esimerkiksi Ico on jo nyt muiden medioiden klassikoihin verrannollinen tarinakokemus. Toki samalla myös hyvä esimerkki tuosta mitä sanoitikin, eli pelit todella ovat oma viihde/taidemuotonsa ja olisikin aika hankala kuvitella Icoa elokuva- tai kirjaformaatissa. Toisaalta minusta Drake oli vähintään yhtä viihdyttävä kuin Jones, tosin taas huomioiden tuo formaattien erilaisuus.

Sitähän huono juoni ei tarkoita, että peli olisi jotenkin huono mutta kovin kummoista tarinaa ne eivät silloin kerro. Itse asiassa tuo menee aika usein nimenomaan päinvastoin, eli hyvän juonen (toki subjektiivinen kokemus sekin) omaavat pelit eivät välttämättä ole hyviä pelejä. Tällaisista mieleen tulevat ainakin Enslaved: Odyssey to the West, jossa todella loistavista henkilöhahmoista, henkilökemiasta, värikkäästä maailmasta ja koskettavasta matkakertomuksesta huolimatta pelillinen puoli jäi vähän tönköksi. Tai Wiin Fragile Dreams: Farewell Ruins of the Moon, joka leikkii ajatuksella siitä, että nuori poika olisi maailman viimeinen eloonjäänyt. Taas kerran roppakaupalla potentiaalia ja hienoa tunnelmaa mutta peliteknisesti aika katastrofi.

Eikä pelejä sitä paitsi vielä edes kannusteta olemaan tarinallisesti vaikuttavia kokonaisuuksia. Vaikkapa kirveen alle joutunut Six Days in Fallujah olisi ollut todella kiinnostava lähestymiskulma sotapeleihin (jopa näin räiskintäallergiselle) mutta eihän se nyt yhteiskunnallisesti käy, että sotaa käsiteltäisiin pelin yrittämällä aikuismaisella ja kriittisellä tavalla :confused:
 
Vastaus: Tarinat, joita pelit kertovat

Niin no, luulisi elokuvista aikanaan sanotun ihan samaa kirjoihin verrattuna. Väittäisin, että esimerkiksi Ico on jo nyt muiden medioiden klassikoihin verrannollinen tarinakokemus.
Jep. Peliala on vielä aika nuori ala verrattuna esim. elokuviin ja pelit ovat viimeisten vuosien aikana kehittyneet huimasti etenkin juuri tarinankerronnallisesti (vaikka ovatkin edelleen aika lasten kengissä tässä suhteessa esim. emotionaalisella tasolla). Sitähän ei tiedä mihin suuntaan pelien kehitys tulee tulevaisuudessa kallistumaan ja varmasti tarinoiden kerronta tulee kehittymään, kunhan keksitään, miten päästään lähemmäksi henkilöhahmoja. Mielestäni elokuvissa tarinan toimivuuteen tärkein vaikuttava tekijä on juuri samaistuminen henkilöhahmoihin, joka on ongelmallista pelien suuren toiminnallisuuden takia ja hoidettu valta osassa pelejä välianimaatoiden kautta (vahvasti toiminnallisessa ja sen mukaan rytmitetyssä kokonaisuudessa on vaikea kertoa tarinaa ja tuoda henkilöhahmoja esiin). Mutta esim. Heavy Rain näytti jo hieman osviittaa siitä miten pelien tarinoissa voidaan päästä lähemmäs emotionaalista tasoa, vaikka tässäkin suhteessa jäi vielä reippaasti parantamisen varaa (esim. verrattuna elokuviin). Mutta mielenkiinnolla jään odottamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
 
Viimeksi muokannut moderaattori:
Vastaus: Tarinat, joita pelit kertovat

Sitähän ei tiedä mihin suuntaan pelien kehitys tulee tulevaisuudessa kallistumaan ja varmasti tarinoiden kerronta tulee kehittymään, kunhan keksitään, miten päästään lähemmäksi henkilöhahmoja.
Positiivinen asenne, jonka tosiaan toivoisi tuottavan riittävän pitkässä juoksussa hedelmääkin. Negatiiviniilon vinkkelistä tuo lähestymistapa on kuitenkin enempi uhanalainen eläin. Ei peliteollisuutta aja nykyisin eteenpäin mikään tarina tai henkilöhahmot tai vastaava. Oli se kivaa eli ei, codiänäribäfämariocreedwhatevah-porukka on sitä, joka ylipäätään on tuonut pelaamista valtavirtaan. Siellä se pelialan raha liikkuu ja siellä tuskin mietitään niinkään tarinaa kuin rahaa. Eikä siinä edes mitään vikaa - viihteestä ja rahastahan se kaikki on kiinni mutta eiköhän tässä vielä ainakin se vuosikymmen vierähdä, että pelaajat (nimenomaan se merkittävin ja kuluttavin osa) olisivat jotain muutakin kuin massaa.

Tai jos sen sanoo toisin, mitä enemmän konsolitekniikka kehittyy, sen enemmän konsolipelit tuntuvat köyhtyvän. Ei totta puhuen järin ruusuinen tulevaisuus.
 
Vastaus: Tarinat, joita pelit kertovat

Itse kuulun niihin optimisteihin, joka uskoo pelien tarinan kerronnan syventämiseen. Monia hyviä esimerkkejä männä-vuosilta on tullut tässä ketjussa jo esille (Uncharted, Mafia, Heavy Rain...) mutta itselläni riittää uskoa siihen ettei parasta mitä saadaan aikaiseksi. Toiveissa on esimerkiksi, että Quantic Dreamsin seuraava tekele tulisi olemaan jopa Rankkaa Sadetta syvällisempi mutta saa nähdä mitä tulee. SalarymanDaishi heitti näköjään esille tuon Six Days in Fallujahin, jota jopa odotin suurella mielenkiinnolla ensimmäisten tietojen jälkeen mutta valitettavasti taisi olla maailmalle liikaa vähän realistisempi, syvempi sodan kuvaus. Toivottavasti tulevaisuudessa nähtäisiin noita Fallujahin-hengenheimolaisia... Alkuvuoden Homefront oli alkuun hiukan tuolla sotaa kritisoivalla kannalla mutta valitettavasti sekin kääntyi jossain kohtaa taas perus-fps-meiningiksi.

Korkeammat emotionaaliset-tasot ovat videopelien osalla vielä lapsenkengissä mutta onneksi muutamia edelläkävijöitä on myös vilahtanut. Ensimmäinen esimerkki on tietysti Heavy Rain, jonka pelaamisen aikana nousi pala kurkkuun muutamia kertoja. Minulla on myös toinen esimerkki: Olen todella kova inFamous-fani ja ensimmäisen osan jälkeen hahmot olivat minulle todella rakkaita. No, kakkos-osa vaan syvensi tunnesidettä kunnes peli pakotti minut tekemään sellaisen teon mitä en todellakaan olisi halunnut tehdä(pahis-tallennus loppu). En yksinkertaisesti pystynyt tekemään kyseistä asiaa vaan annoin ohjaimen kaverille ja poistuin huoneesta hetkeksi. Tämä kokemus oli varmaankin suurin tunne-elämys, mitä olen kokenut viihdeteollisuuden tuotteen kautta.

Tiivistyksenä: Itselleni tärkein pelin osa-alue on tarina. Vaikka grafiikat ja pelimekaniikat olisivat huonot hyvä-tarinaisessa pelissä niin tulen pelaamaan läpi aiheutti se kuinka paljon kärsimystä tahansa. Sääntö ei tietenkään ole ihan 100prosenttinen ja tietyissä (harvoissa) tapauksissa juoni ei ole niin oleellinen jos muuten peli on rautaa.
 
Vastaus: Tarinat, joita pelit kertovat

Tarinankerrontaa mietittäessä on otettava huomioon ne monet eri lähtökohdat, millä narratiivia konstruoidaan. Videopeleissä on hiljattain päästy vasta tälle tunteelliselle osa-alueelle, jota tietysti avittaa jonkin verran kohtalaiset henkilöhahmot ja paremmin ylläpidetty suspension of disbelief. Tunnetasolle on tarinoissa kuitenkin varsin helppoa päästä kliseisten asetelmien kautta, joiden tiedetään ylipäätään vetoavan ihmisyyteen. Tarinan älyllisen laadun ei tarvitse olla juuri harlekiinipokkaria kummallisempi (eikä se videopeleissä, edes näissä heavyraineissa sitä todella olekaan), jotta ainakin sinisilmäisin yleisö saadaan helposti vakuutettua tarinan kehittyneisyydestä. Tunnetason luonnissa helpottaa videopeleissä suunnattomasti kokijan oma sisällytys fiktioon kuin myös visuaalinen sekä auditiivinen elementti. Eilen Deus Ex: Human Revolutionia pelattaessa olin välittömästi tunteella mukana pelin tarinassa, kun kuulin menussa soivan teeman. Näin heikostakin tarinasta (en voi sanoa vielä Human Revolutionista tietysti mitään) on mahdollista luoda intuitiivisesti vaikuttava.

Videopelien tematiikka on tuskin koskaan alkuperäistä tai millään tuoreella tavalla intellektuaalisesti stimuloivaa, sillä tällaiset Icon kaltaiset "taidepelitkin" luottavat varsin keskinkertaisiin elementteihin, jotka tuntuvat olevan kovinkin eriäviä valtavirrasta juurikin siksi, ettei videopeleissä tällaisia yleensä nähdä. Samoin aikuiset teemat ovat videopeleissä yleisesti ottaen kriitikoiden taholta ylikorostettuja ja kehuttuja, vaikka ne olisivat vain pinnallisia, toteavia viittauksia vaikkapa filosofian, teologian tai yhteiskuntatieteiden alueille. Puuroon tottuneina muuten huvittavankin kehittymättömät ja mitäänsanomattomat kommentoinnit tuntuvat mahtavalta älylliseltä ruoalta, ja nopeasti tällaisia elementtejä sisältävät videopelit keräävätkin sokeasti omaa erinomaisuuttaan paijaavia videopelielitistejä, jotka kuvittelevat olevansa sivistyneitä pelaamalla "aikusia teemoja" käsitteleviä videopelejä - näin hieman enemmänkin kärjistettynä.

On myös todettava, että kaikki vertailut videopeleistä kirjallisuuteen tai elokuviin ovat lähinnä punastuttavia. En muista mikä lehti oli kyseessä (olikohan se jopa Edge), jossa Dan Houserin (mm. GTA IV:n käsikirjoittaja) haastattelussa oli alaotsikko "We talked to the J.D. Salinger of videogames". Lause on niin typerä, etten itse asiassa tahdo edes ajatella sitä sen enempää.

On vaikea ajatella, että niin vahvasti mekaanisen suoritukseen ja toisaalta yhteiskunnallisesti katsottuna kaupalliseen menestykseen nojaavat videopelit voisivat saavuttaa kaunokirjallisella tasolla mitään merkittävää. Kuten aikaisemmin totesin arvostelupodcastin ketjussa, vain Alan Wake on tarjonnut tähän asti mitään erikoisempaa intellektuaalista substanssia tarinassaan, ja senkin varsinainen pelitila on toteavaa tarinankerrontaa kuin kaikissa muissakin peleissä. Toisaalta metafyysisillä elementeillä leikittelevä syvempi asetelmakaan ei ole universaalilla tasolla mitään tajunnanräjäyttävän tuoretta, vaikkakin erinomaisen ainutlaatuista videopelien piirissä.

Minun puolestani videopelit saavat olla typerää, kallista ja massiivisesti markkinoitua täsmäpuristettua superviihdettä. Aion edelleen suhtautua videopeleihin tunteella - tai ainakin silloin, kun tarinankerronnan typeryys ei paista liikaa silmille - ja esimerkiksi odotan innolla Mass Effect -trilogian loppua. En minä siitä mitään mieltäylentävää kokemusta missään tapauksessa hae, vaan yksinkertaisesti erittäin viihdyttävää ja korkeilla tuotantoarvoilla luotua fiktiota.
 
Vastaus: Tarinat, joita pelit kertovat

-- jotka tuntuvat olevan kovinkin eriäviä valtavirrasta juurikin siksi, ettei videopeleissä tällaisia yleensä nähdä. Samoin aikuiset teemat ovat videopeleissä yleisesti ottaen kriitikoiden taholta ylikorostettuja ja kehuttuja, vaikka ne olisivat vain pinnallisia, toteavia viittauksia vaikkapa filosofian, teologian tai yhteiskuntatieteiden alueille.

Ylläolevaan viitaten; Kuinka monen sellaisen pelin tarinaa on arvosteluissa kritisoitu, jossa päähenkilö kuolee lopussa? En keksinyt yhtäkään. Eihän tällaisia pelejä toki järin montaa olekaan, kun täytyy aina jättää jonkinlainen mahdollisuus jatko-osalle, mutta ne muutamat, joita on tullut pelattua tai seurattua, ovat aina saaneet raikuvat suosionosoitukset aikuismaisesta juonesta ja näin. Sci-fi -peleissä hahmon tapattaminenkin on vielä paljon helpompaa, kun aina voi kloonata tai uudelleenrakentaa hahmon uudestaan jatkoa varten.

Parhaana huonona esimerkkinä vaikka RDR, jonka juonenkuljetus oli tosiasiassa aika moista ripulia etenkin munattomien hahmojen johdosta, mutta "loppukliimaksilla" saivat tarinan mukamas erinomaiseksi. Ei Star Wars Force Unleashed 1 juuri parempi ollut, vaikkakin SW-maailmaan sijoittumisella saa jo paljon rispectiä. Molemmat olivat tosin silti ihan pelaamisen arvoisia, jälkimmäinen jopa tökerösti ylihinnoitellun DLC:n arvoista.
 
Vastaus: Tarinat, joita pelit kertovat

No, kakkos-osa vaan syvensi tunnesidettä kunnes peli pakotti minut tekemään sellaisen teon mitä en todellakaan olisi halunnut tehdä(pahis-tallennus loppu). En yksinkertaisesti pystynyt tekemään kyseistä asiaa vaan annoin ohjaimen kaverille ja poistuin huoneesta hetkeksi. Tämä kokemus oli varmaankin suurin tunne-elämys, mitä olen kokenut viihdeteollisuuden tuotteen kautta.
Tässähän peleillä on muuten tarinankerronnallisesti uniikki väline käytössään. Vielä kun sitä saataisiin kehitettyä pidemmälle kuin nuo hyvä/paha-valinnat, joissa tosiaan voi tulla tuollainen tilanne vastaan, ettei jotain halua tehdä, koska se sotii omaa moraalikäsitystä vastaan. Battlefieldin tuottaja Patrick Bach tässä hiljakkoin totesi, että jos pelaajalle antaa mahdollisuuden tehdä hyvää tai pahaa, nämä valitsevat pahan, koska sitä pidetään siistinä eikä siitä voi jäädä kiinni. Aika yllättävä näkemys.

Minun puolestani videopelit saavat olla typerää, kallista ja massiivisesti markkinoitua täsmäpuristettua superviihdettä. Aion edelleen suhtautua videopeleihin tunteella - tai ainakin silloin, kun tarinankerronnan typeryys ei paista liikaa silmille - ja esimerkiksi odotan innolla Mass Effect -trilogian loppua. En minä siitä mitään mieltäylentävää kokemusta missään tapauksessa hae, vaan yksinkertaisesti erittäin viihdyttävää ja korkeilla tuotantoarvoilla luotua fiktiota.
Tämäkin kyllä juu. Pelimarkkinoilla toivoisi tietty näkevänsä enemmän niitä yksittäisiä, tarinallisesti kiehtovia helmiä mutta kaipa sellaisia lopulta ponnahtaa pinnalle miltei yhtä usein kuin vastaavanlaisia elokuvia. Viihdettähän nuo loppupeleissä vain edustavat ja siinäkin mielessä kaunokirjallisuus tosiaan telmii ihan omassa sarjassaan. Siellähän tarina on puhtaimmassa mahdollisessa muodossaan siinä missä elokuva joutuu sekoittamaan soppaan kuva- ja äänimaailman ja pelit vielä interaktiivisuuden siihen päälle.
 
Ylös Bottom