Varmaankin tällainen ketju on joskus ollut, mutta valitettavasti laiskottaa vähäsen. Olen myös ajatellut kirjoittaa tämän viestin vaikka kuinka monen uutisen tai ketjun jatkeeksi, joten nyt aattelin pyhittää tälle ihan oman ketjun.
Olen pelannut koko pienen ikäni, mikä on siis 22 vuotta, erilaisilla tietokoneilla. Yleensä ne olivat joko väärän merkkisiä pelaamista varten tai alitehoisia, joten en ikinä päässyt pelaamaan uusimpia ja hienoimpia pelejä. Mieleenpainuvimpia kokemuksia tietokoneajoiltani on esim. Gabriel Knight 3 ja Deus Ex.
Lopulta iskä osti PS2:n ja siinä vaiheessa oma varallisuutenikin oli parempi, jotta pystyin jo ostelemaan paljonkin pelejä. Siitä se riemu vasta ratkesi ja myöhemmin päivitin kokoelmaani Xboxilla ja ostin sille monen monta hyvää peliä, kuten Prince of Persia-trilogian. Katson itseni epätavalliseksi konsolipelaajaksi, koska mua ei kiinnosta urheilu- tai ajopelit Burnout kolmosen ollessa ainoa hyvä poikkeus. Tosin jo tietokonepuolella mua ei hirveesti kiinnostanut esim. reaaliaikanaksut ynnä muut strategiapelit ja simut. Myönnän, että mulla ei riitä niihin keskittymiskyky ja liian moni epäonnistuminen käy nopeasti hermoille.
Voisi olettaa, että noin lyhyen pelaamisen kulta-ajan takia mua kiinnostaisi nykyisen sukupolven "next-gen" -vouhotus, mutta väärässä olette. Alkuperäisellä Xboxilla hyväksyi putkiräiskinnät käytännön pakkona, mutta nyt putkiräiskinnästä ensin tulee mieleen, että joko tässä taas tehdään yksi massamarkkinatuote tai muuten tiimin varat eivät riittäneet aitoon next-gen -tuotokseen. Siitäkin kun vouhotetaan siinä mielessä, että Resistance: Fall of Man on varmasti parempi kuin Halo, vaikka tarina ei ole kovin loistokas ja pelimekaniikat ovat aika pitkälle samat: juokse putkessa ja tapa kaikki. Motorstorminkin olisi voinut varmaan tehdä yhtä miellyttäväksi pelata vaikka alkuperäiselle Xboxille, jos graffoista olisi tingitty. Wiikin on vähän niin ja näin. Onhan se kiva viuhtoa niillä kapuloilla, mutta mä näen sen vain party-koneena muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Ne vähän aidommat next-gen -pelit tyyliin Oblivion ovat myös pettäneet. Maailma on kaunis ja iso, mutta tehtävät ratkaistaan yleensä tappamalla kaikki ja luolastoja saa ravata kyllästymiseen asti. Ja ne jatko-osat! Devil May Cry 1 oli mahtava, DMC3 pienen pelaamisen jälkeen tuntuu vielä paremmalta, mutta DMC4:ltä jo olettaisi PS3:lla tuhoutuvia ympäristöjä ja muutenkin ehkä vähän avonaisempaa seikkailua. Burnout-sarjastakin on riittänyt kolmososa, koska tietää myöhempienkin pelien olevan sitä samaa. Nyt kun puhutaan, että konsolien kiertoaika lyhenisi ja pelit kallistuisi, alkaa kummasti miettiä onko järkeä tulevaisuudessa ostaa pelejä lainkaan, kun ei mulla kuitenkaan rajattomat taskut ole.
Ei ole siis mikään ihme, että mulla on nykyään harvinaisen pessimistinen kuva pelaamisesta. Ainoat, mistä jaksaa tällä hetkellä intoilla on Bioshock, Mass Effect, Alan Wake ja Halo 3 hyvin, hyvin vanhana Bungie-fanipoikana. Zeldoja tekisi mieli ruveta pelaamaan Ocarina of Timestä lähtien vähän nostalgiamatkan siivin. Tosin tuskin niitäkään tulee enää pelattua samalla intensiteetillä kuin ennen. Tietysti kaiken takana on myös elämän muutos yliopiston puolelle, missä tuntuu olevan loputtomat mahdollisuudet viettää aikaa kodin ulkopuolella ja illan viettäminen sisätiloissa telkkarin ääressä tuntuu sangen vastenmieliseltä. Silti oletin ennen tänne tuloa pelaamisen pysyvän. En ole myöskään tuomitsemassa niitä, jotka pelaavat mua enemmän. Harrastus se siinä on kuin muutkin. En vain enää tunnu löytävän mielekkäitä pelejä, mitkä jaksaisivat mut sulkemaan itseni pimeään huoneeseen koko päiväksi.
Olen nyt saanut oman ääneni ilmaistua pelifoorumilla kirjallisessa muodossa. En tiedä oliko tästä nyt mitään hyötyä, mutta kuhan whinetin ees jonnekin.
EDIT: Jos tähän nyt lisäisi vielä tällaisen kysymyksen, että kuinka moni on ees yrittänyt tehdä pelejä? Itse yritin moneen otteeseen, kunnes tajusin, ettei mulla ole tarpeeksi matemaattista lahjakkuutta ja päättelykykyä oppia ohjelmointia kovinkaan nopeasti. Kieltämättä se on masentavaa ajatella laittavansa jonkun säälittävän räpellyksen kasaamiseen monta vuotta elämästään ja sitten mahdollisesti saada murska-arvosteluja, kun ei se sitten lopulta onnistunut niin kuin piti. Siinä mielessä jokainen julkaistu peli on hatunnoston arvoinen suoritus sen tehneelle tiimille, koska he ovat oikeasti raataneet sen eteen todella paljon!
Olen pelannut koko pienen ikäni, mikä on siis 22 vuotta, erilaisilla tietokoneilla. Yleensä ne olivat joko väärän merkkisiä pelaamista varten tai alitehoisia, joten en ikinä päässyt pelaamaan uusimpia ja hienoimpia pelejä. Mieleenpainuvimpia kokemuksia tietokoneajoiltani on esim. Gabriel Knight 3 ja Deus Ex.
Lopulta iskä osti PS2:n ja siinä vaiheessa oma varallisuutenikin oli parempi, jotta pystyin jo ostelemaan paljonkin pelejä. Siitä se riemu vasta ratkesi ja myöhemmin päivitin kokoelmaani Xboxilla ja ostin sille monen monta hyvää peliä, kuten Prince of Persia-trilogian. Katson itseni epätavalliseksi konsolipelaajaksi, koska mua ei kiinnosta urheilu- tai ajopelit Burnout kolmosen ollessa ainoa hyvä poikkeus. Tosin jo tietokonepuolella mua ei hirveesti kiinnostanut esim. reaaliaikanaksut ynnä muut strategiapelit ja simut. Myönnän, että mulla ei riitä niihin keskittymiskyky ja liian moni epäonnistuminen käy nopeasti hermoille.
Voisi olettaa, että noin lyhyen pelaamisen kulta-ajan takia mua kiinnostaisi nykyisen sukupolven "next-gen" -vouhotus, mutta väärässä olette. Alkuperäisellä Xboxilla hyväksyi putkiräiskinnät käytännön pakkona, mutta nyt putkiräiskinnästä ensin tulee mieleen, että joko tässä taas tehdään yksi massamarkkinatuote tai muuten tiimin varat eivät riittäneet aitoon next-gen -tuotokseen. Siitäkin kun vouhotetaan siinä mielessä, että Resistance: Fall of Man on varmasti parempi kuin Halo, vaikka tarina ei ole kovin loistokas ja pelimekaniikat ovat aika pitkälle samat: juokse putkessa ja tapa kaikki. Motorstorminkin olisi voinut varmaan tehdä yhtä miellyttäväksi pelata vaikka alkuperäiselle Xboxille, jos graffoista olisi tingitty. Wiikin on vähän niin ja näin. Onhan se kiva viuhtoa niillä kapuloilla, mutta mä näen sen vain party-koneena muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Ne vähän aidommat next-gen -pelit tyyliin Oblivion ovat myös pettäneet. Maailma on kaunis ja iso, mutta tehtävät ratkaistaan yleensä tappamalla kaikki ja luolastoja saa ravata kyllästymiseen asti. Ja ne jatko-osat! Devil May Cry 1 oli mahtava, DMC3 pienen pelaamisen jälkeen tuntuu vielä paremmalta, mutta DMC4:ltä jo olettaisi PS3:lla tuhoutuvia ympäristöjä ja muutenkin ehkä vähän avonaisempaa seikkailua. Burnout-sarjastakin on riittänyt kolmososa, koska tietää myöhempienkin pelien olevan sitä samaa. Nyt kun puhutaan, että konsolien kiertoaika lyhenisi ja pelit kallistuisi, alkaa kummasti miettiä onko järkeä tulevaisuudessa ostaa pelejä lainkaan, kun ei mulla kuitenkaan rajattomat taskut ole.
Ei ole siis mikään ihme, että mulla on nykyään harvinaisen pessimistinen kuva pelaamisesta. Ainoat, mistä jaksaa tällä hetkellä intoilla on Bioshock, Mass Effect, Alan Wake ja Halo 3 hyvin, hyvin vanhana Bungie-fanipoikana. Zeldoja tekisi mieli ruveta pelaamaan Ocarina of Timestä lähtien vähän nostalgiamatkan siivin. Tosin tuskin niitäkään tulee enää pelattua samalla intensiteetillä kuin ennen. Tietysti kaiken takana on myös elämän muutos yliopiston puolelle, missä tuntuu olevan loputtomat mahdollisuudet viettää aikaa kodin ulkopuolella ja illan viettäminen sisätiloissa telkkarin ääressä tuntuu sangen vastenmieliseltä. Silti oletin ennen tänne tuloa pelaamisen pysyvän. En ole myöskään tuomitsemassa niitä, jotka pelaavat mua enemmän. Harrastus se siinä on kuin muutkin. En vain enää tunnu löytävän mielekkäitä pelejä, mitkä jaksaisivat mut sulkemaan itseni pimeään huoneeseen koko päiväksi.
Olen nyt saanut oman ääneni ilmaistua pelifoorumilla kirjallisessa muodossa. En tiedä oliko tästä nyt mitään hyötyä, mutta kuhan whinetin ees jonnekin.
EDIT: Jos tähän nyt lisäisi vielä tällaisen kysymyksen, että kuinka moni on ees yrittänyt tehdä pelejä? Itse yritin moneen otteeseen, kunnes tajusin, ettei mulla ole tarpeeksi matemaattista lahjakkuutta ja päättelykykyä oppia ohjelmointia kovinkaan nopeasti. Kieltämättä se on masentavaa ajatella laittavansa jonkun säälittävän räpellyksen kasaamiseen monta vuotta elämästään ja sitten mahdollisesti saada murska-arvosteluja, kun ei se sitten lopulta onnistunut niin kuin piti. Siinä mielessä jokainen julkaistu peli on hatunnoston arvoinen suoritus sen tehneelle tiimille, koska he ovat oikeasti raataneet sen eteen todella paljon!
