Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)
Wuchang: Fallen Feathers
- Viestiketjun aloittaja Ippenator
- Aloituspäivämäärä
Hulikopteri
Well-Known Member
Itse olen eri mieltä. Aivan kuten sielujen menettäminen, niin takaisin bonfirelle joutuminen ja vihollisten uudelleen syntyminen kuuluu ainakin Dark Soulsiin. Siinä pelissä se juttu on kuolemanpelko. Jos siinä pääsisi heti yrittämään bossia menettämättä yhtään mitää, niin se söisi sitä peliä aika paljon.
Elden Ringissä on toki Marika patsaat, mutta ei niitäkään ollut aina bossioven vieressä. Pidän sitä muutenkin vähän eri pelinä, kuin Soulsborne -pelejä. En tietenkään huonona pelinä, mutta erilaisena.
Mutta mukava että tämä tekee myös omaa juttuaan. Kuten Lies of P toi vaikeustasot ja siitäkin jää sielut bossin ulkopuolelle. Kuitenkaan en haluaisin näitä samoja asioita kaikkiin genren peleihin.
Subi
Well-Known Member
Kyllä, vihollisten uudelleen syntyminen yms. on osa genreä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä puuduttavan juoksumatkan kanssa bosseille. Käytännössä jokaisessa genren pelissä ja jokaiselle bossille se juoksumatka on joko ilman vihollisia tai siten, että voit vaan juosta niiden ohitse. Sillä ei ole mitään vaikutusta pelin vaikeuteen tai sielujen menettämiseen tai mihinkään muuhunkaan vaan tuo vain ja ainoastaan ärsyttävän lisän bossien kanssa vääntämiseen.
Itsekin olen hieman sitä mieltä että pomojuoksu kuuluu genreen mutta toisaalta kun sen ymmärtää ja sisäistää, ei siitä ole lopulta kuin turhaa vaivaa ja ajanhukkaa. Kyse kuitenkin sitten on vain juoksemisesta pomolle, missä ei ole mitään haastetta tai jännitystä vaan pelkkää turhautumista.
Samoin monivaiheiset pomot, joiden vaikeus ja haaste tulee lopulta enemmän myöhempien vaiheiden opettelusta, ensimmäisten jäädessä ärsyttäväksi ajanhaaskaukseksi.
Samoin monivaiheiset pomot, joiden vaikeus ja haaste tulee lopulta enemmän myöhempien vaiheiden opettelusta, ensimmäisten jäädessä ärsyttäväksi ajanhaaskaukseksi.
Hulikopteri
Well-Known Member
Ainakin minun mielestä ja minulle siinä on sellainen vaikutus, että kuoleminen oikeasti turhauttaa, joten sitä haluaa välttää kaikinkeinoin. Jos kuolemisesta ei olisi tuntuvaa rangaistusta, niin itse en ainakaan välittäisi yhtään, vaan grindaisin vain koko ajan bossia kunnes se menisi läpi. Se alkaisi tuntumaan vain työltä ja rupeaisi menemään tylsäksi. Pelkästään aikahukka, joka bossille juoksemisesta tulee, niin ainakin minulle se tuottaa kuolemanpelon kuten mahdollinen sielujen menetys.
Hulikopteri
Well-Known Member
Juu onneksi pelit haluaa tehdä omaa juttuaan, siitä voidaan olla yhtä mieltä.Okei, selvästi asian voi nähdä eri tavoinitse en vaan voi sietää peleissä asioita mitkä koen vain ärsyttäväksi ja turhaksi. No onneksi ne juoksut nykypeleissä eivät ole sitä luokkaa mitä osassa Fromin pelejä on ollut
Mutta olen iloinen siitä, että Dark Soulsit myös tekivät omaansa, ja selkeästi se kannatti koska se löi läpi aikalailla. Ja niitä tuskin enää onneksi päivitetään "nykyaikaiseksi".
Ippenator
Well-Known Member
Kyllä se on tosiaan nykypäivää, ettei tuollaisella asialla pelaajaa kiusata, vaikka toki tuokin asia on jollakin tapaa perinteisesti soulslikeihin sisällytetty. Se juttuhan on ollut yleensä, että oikoreitti pitää löytää tai avata, tai muuten joutuu juoksemaan. Mutta kun ovat muutenkin haastavia pelejä, niin kyllä sen pitäisi olla niin, että sellainen bonfire, shrine, tai vastaava pitäisi olla siinä lähes vieressä, ettei turhaudu liikaa. Esim. tuossa täydellinen morsian-bossissa oli käsittämättömän ärsyttävästi tuo. Ensin pitkä hissimatka, ja sitten sillalle, joka pettää alta, ja sitten cutscenet, jotka toki sai nappia pitkään painamalla pois. Onneksi tuo meni sentään helposti toisella yrityksellä. Kiitos tuon ethereal form-loitsun, jotta spämmimällä on mennyt kaikki vähänkään hankalammilta tuntuneet vihut tokalla tai kolmannella yrityksellä viimeistään. Aika loppupuolella peliä uskoisin jo olevani. Jotain valinnaisia bosseja olisi, jotka ovat ilmeisen vaikeita, Saas nähdä jaksanko niitä alkaa yrittämään. Tuo bossien jatkuva hyperaktiiivisuus on kyllä yhä enemmän alkanut ärsyttämään.
Viimeksi muokattu:
Subi
Well-Known Member
Ja tässä on se toinen asia mitä en pysty ymmärtään osassa peleistä. Miks hitossa niitä cutscenejä ei voi peli automaattisesti ohittaa ensimmäisen kerran jälkeen. Antais edes mahdollisuuden asetuksissa siihen.
No, kovin on pieniä onneksi murheet tämän pelin kohdalla, kun suurin osa asioista on tehty hyvin
Tuohon juoksumatkaan vielä sen verran etten itse ole kokenut sen antaneen genren aloittaneissa peleissäkään mitään lisäarvoa. Se että alueita tutkitaan ja välillä ollaan pitkälläkin edelliseltä bonfireltä ja suurin piirtein paskat housuissa ja rukoillen toivotaan oikoreittiä tai uutta nuotiota ennen kuin kuolo tulee. Parhaimmillaan ollaan oltu kuoleman tullessa niin eksyksissä ettei edes tiedä mistä lähteä pudonneita sieluja etsimään. Tämä on se mitä genren pelien pitääkin olla. Mutta sitten kun alue on saatu tutkittua ja bossi enää edessä, jota parhaimmillaan yritetään kymmeniä kertoja, niin siinä vaiheessa se etäisyys ei enää anna muuta kuin ylimääräistä turhautumista. Ihan ensimmäisen Dark Soulsin aikana jo pyörittelin silmiä tuolle asialle. Ei se ole yhdessäkään pelissä niin isoksi asiaksi muodostunut, että sen takia olisi bosseja tappamatta jäänyt, mutta en vaan yhtään pidä sellaisesta suunnittelusta.
Ippenator
Well-Known Member
Menitkö myös Vermillion Honglanin sekä Bo Maguksen? Molemmat kai vapaaehtoisia bosseja, ja kai tosi vaikeita. En ole kumpaakaan mennyt vielä kokeilemaan, mutta Honglanin paikan löysin jo, ja tiedän suunnilleen missä tuo Bo Maguskin on. Jos menit noihin, niin hoitelitko ne, ja olivatko mielestäsi vaikeita? Vapaaehtoisten lisäksi minulla ei taida sitten olla enää kuin kaksi tarinan puitteissa pakollista bossia jäljellä, joten tosiaan loppu alkaa jo häämöttää kai. Ethereal Form-loitsu on tosiaankin ollut ystäväni siitä lähtien, kun täydellinen morsian tuli vastaan. Tuo bossi, sekä myös tiikeribossi ja Bo Sorcerer menivät toisella yrityksellä, kun spämmin tuolla loitsulla itseni lähes vahingoittumattomaksi. Ainoa pieni ongelma tuon käytön kanssa on ollut se, että se vaikuttaisi vievän staminaa jotenkin samalla. Tai sitten vaan tulee viuhdottua staminat siinä taistelun tuoksinassa vähiin. Joka tapauksessa tuon kanssa on joutunut sitten olemaan varsin tarkkana, yksi kuolema tuli käytännössä siitä, ettei ollut staminaa väistää, ja sitten tulikin tiikeriltä sen kerran pataan. Tiikerissä minua toki auttoi se, että olin saanut sivutehtävällä toisen apurin tuohon taisteluun mukaan.
Viimeksi muokattu:
Juu menin! Honglan oli tosiaa aika vaikea ja siinä bossissa pitää olla vähän agressiivinen. Ite pääsin lopulta sen läpi longswordilla niin että liekkibuffi päälle ja pyrin aina väistämään selkää ja iskeä ison iskun että menee kumoon. Lopulta kun saa sen rytmin siinä ni menee helposti. Bo Magus tulee ton Honglanin jälkeen pikkusen tepastelun päästä. Se oli jopa kohtuu helppo, sama strategia, selkään ja isolla iskulla kumoon.
Sil on ärsyttävä hyökkäys, se tekee itelleen suojakuplan mikä kestää vähä osumia jotta hajoo. Sitte tekee ison syöksyn niin pitää juosta karkuun kauemmas.
Periaatteessa toi Honglan ja Bo Magus on iha valinnaisia. Ei ole pakko päihittää
Hulikopteri
Well-Known Member
Aika erikoinen mielipide, sillä juuri Bossit ovat Souls peleissä se juttu. Ottamalla turpaan Bossilta kerta toisensa jälkeen, ja joutuessaan juosta takaisin hakemaan sielut turhautuen aina uudestaan- mutta lopulta kuitenkin antamalla turpaan takaisin - on se palkitsevin asia näissä peleissä. Ja se sai minut rakastumaan Soulspeleihin alunperin.
Jos tuo rangaistus vietäisiin pois, niin Dark Souls olisi ainakin itsellä jäänyt keskinkertaiseksi peliksi, mitä ei enää muistaisi.
Subi
Well-Known Member
No se juokseminen bossille uudestaan ja uudestaan ei ole se syy minkä takia koen palkitsevana lopulta sen päihittämisen. On bosseja jotka ovat bonfiren vieressä ja on bosseja joille saa juosta sen puoli minuuttia, ihan samat fiilikset minä niistä saan
tosin mulle näissä se alueiden tutkiminen on aina ollut muutenkin paljon bosseja suurempi asia ja ne ovat vain se kruunu päähän lopulta.No turha siitä sen enempää on väitellä, saatte olla ihan vapaasti eri mieltä
Hulikopteri
Well-Known Member
Juu ei jokainen saa dopamiinia samoista asioistaNo turha siitä sen enempää on väitellä, saatte olla ihan vapaasti eri mieltä
Mutta itse sain aikamoisen dopamiiniblästin, kun onnistuin lopulta tuhoamaan Pekan Ja Pätkän DS1:ssä aikoinaan. Edelleen muistan sen kuin eilisen päivän
Ippenator
Well-Known Member
Minä kutsuin niitä aikoinaan Soiniksi ja Kataiseksi. Rakkailla lapsilla on monta nimeä…
Mutta itse sain aikamoisen dopamiiniblästin, kun onnistuin lopulta tuhoamaan Pekan Ja Pätkän DS1:ssä aikoinaan. Edelleen muistan sen kuin eilisen päivän
Ippenator
Well-Known Member
Peli meni viimeinkin läpi, ja kyllähän tässä on nyt minun GotY-ehdokkaani yhdessä Tainted Grail: Fall of Avalonin kanssa. Tainted Grail on parhaita avoimen maailman roolipelejä, mitä olen koskaan pelannut, ja Wuchang vastaavasti menee parhaiden soulslikejen listalle todella korkealle. Ei nyt toki Elden Ringin sfääreihin, mutta nousee kyllä minulle kamppailemaan seuraavaksi parhaan soulsliken tittelistä yhdessä Bloodbornen ja Dark Souls 3:n kanssa.
Ainoa pieni harmi Wuchangissa oli se, ettei online co-op-pelaamisen mahdollisuutta ole, ja ehkä myös alkoi jossain vaiheessa hieman ärsyttää bossien mieletön hyperaktiivisuus. Toinen toistaan nopeampaa ja aggressiivisempaa mölliä kun tulee vastaan, niin hieman kyllä välillä kaipaisi vaihtelua ja taktisempaa otetta noihin isompiin taisteluihin. Mutta olivat ne silti suurimmaksi osaksi todella upeita ja mieleenpainuvia. Ja olivat toki myös todella haastavia.
Toki, kun otin käyttöön loppupuolella kaksi loitsua, joista toinen muutti pieneksi hetkeksi hahmoni sellaiseksi, että vihujen iskut menivät läpi aiheuttamatta vahinkoa, ja sitten yhdeltä loppupuolen vapaaehtoiselta bossilta sain suojakilpitaian, niin sitten noita kahta loitsua käyttämällä meni kyllä pelin loppu todella helpoksi. Toiseksi viimeinen bossi meni toisella yrityksellä ja viimeinen ekalla yrityksellä. Osansa oli toki varmaan myöskin armottomalla grindauksella, jolla sain hahmoni varsin voimakkaaksi muutenkin.
Jostain syystä sain kyllä umpipaskan lopun hahmolleni, ja saattaa jopa olla, että tätä tulee vielä pelattua New Game plussalla toiseenkin kertaan läpi paremman lopun toivossa. Pelissä kun kai on neljä erilaista loppua, riippuen siitä mitä asioita tulee tehtyä ja missäkin järjestyksessä. Jo hiukan kokeilin aloittaa New Game plussalla, ja olihan se hauskaa, kun tuo pelin alussa oleva eka vaikeampi bossi (sellainen ns. souls tyyppinen luulot pois-bossi, jota ei tavallaan ”kuulukaan” voittaa ekalla pelikerralla), johon heitetään melkein alussa nolla levelillä, meni nyt sitten pitkälle yli 100 levelin hahmolla leikitellen läpi. Nolla levelillä ei ainakaan itselläni ollut ekalla läpipeluukerralla mitään palaa tuota bossia vastaan.
Wuchangin tunnelma ja taistelumekaniikat iskivät kyllä itselleni niin kybällä, että kyllä se taitaa olla vaikeaa tästä pelistä vieläkään ainakaan täysin irroittautua. Luulen, että tätä toista läpipeluukertaa tuleekin jatkettua silloin tällöin välipalanomaisesti, muiden pelien lomassa. Ainakin pari vapaaehtoista bossia jäi myös lopulta kohtaamatta, joten siinäkin mielessä uudessa läpipeluukerrassa on ehkä pointtia, vaikka yleensä en pelejä uudelleen enää pelaa yhden läpipeluun jälkeen, vaikka olisi hyväkin peli kyseessä.
Tässä siis joka tapauksessa ehdoton GotY-ehdokas minulle yhdessä Tainted Grail: Fall of Avalonin kanssa, ja toki voi hyvinkin Kingdom Come: Deliverance 2 nousta myös kisaan mukaan, jos saan sen pelattua läpi vielä loppuvuoden aikana. Hieno pelivuosi kyllä itselleni, kun mainittujen pelien lisäksi upeita pelejä ovat olleet myös Split Fiction (ei silti ihan noussut It Takes Twon veroiseksi peliksi itselleni, vaikka hieno peli onkin), Donkey Kong: Bananza, Mario Kart World, Assassins Creed: Shadows, Doom: The Dark Ages, Fantasy Life: The Girl Who Steals Time, Avowed sekä The Elder Scrolls IV: Oblivion Remastered. Ja kovia pelejä on tulossa vielä loppuvuoden aikana. Todella kova pelivuosi kerta kaikkiaan!
Ainoa pieni harmi Wuchangissa oli se, ettei online co-op-pelaamisen mahdollisuutta ole, ja ehkä myös alkoi jossain vaiheessa hieman ärsyttää bossien mieletön hyperaktiivisuus. Toinen toistaan nopeampaa ja aggressiivisempaa mölliä kun tulee vastaan, niin hieman kyllä välillä kaipaisi vaihtelua ja taktisempaa otetta noihin isompiin taisteluihin. Mutta olivat ne silti suurimmaksi osaksi todella upeita ja mieleenpainuvia. Ja olivat toki myös todella haastavia.
Toki, kun otin käyttöön loppupuolella kaksi loitsua, joista toinen muutti pieneksi hetkeksi hahmoni sellaiseksi, että vihujen iskut menivät läpi aiheuttamatta vahinkoa, ja sitten yhdeltä loppupuolen vapaaehtoiselta bossilta sain suojakilpitaian, niin sitten noita kahta loitsua käyttämällä meni kyllä pelin loppu todella helpoksi. Toiseksi viimeinen bossi meni toisella yrityksellä ja viimeinen ekalla yrityksellä. Osansa oli toki varmaan myöskin armottomalla grindauksella, jolla sain hahmoni varsin voimakkaaksi muutenkin.
Jostain syystä sain kyllä umpipaskan lopun hahmolleni, ja saattaa jopa olla, että tätä tulee vielä pelattua New Game plussalla toiseenkin kertaan läpi paremman lopun toivossa. Pelissä kun kai on neljä erilaista loppua, riippuen siitä mitä asioita tulee tehtyä ja missäkin järjestyksessä. Jo hiukan kokeilin aloittaa New Game plussalla, ja olihan se hauskaa, kun tuo pelin alussa oleva eka vaikeampi bossi (sellainen ns. souls tyyppinen luulot pois-bossi, jota ei tavallaan ”kuulukaan” voittaa ekalla pelikerralla), johon heitetään melkein alussa nolla levelillä, meni nyt sitten pitkälle yli 100 levelin hahmolla leikitellen läpi. Nolla levelillä ei ainakaan itselläni ollut ekalla läpipeluukerralla mitään palaa tuota bossia vastaan.
Wuchangin tunnelma ja taistelumekaniikat iskivät kyllä itselleni niin kybällä, että kyllä se taitaa olla vaikeaa tästä pelistä vieläkään ainakaan täysin irroittautua. Luulen, että tätä toista läpipeluukertaa tuleekin jatkettua silloin tällöin välipalanomaisesti, muiden pelien lomassa. Ainakin pari vapaaehtoista bossia jäi myös lopulta kohtaamatta, joten siinäkin mielessä uudessa läpipeluukerrassa on ehkä pointtia, vaikka yleensä en pelejä uudelleen enää pelaa yhden läpipeluun jälkeen, vaikka olisi hyväkin peli kyseessä.
Tässä siis joka tapauksessa ehdoton GotY-ehdokas minulle yhdessä Tainted Grail: Fall of Avalonin kanssa, ja toki voi hyvinkin Kingdom Come: Deliverance 2 nousta myös kisaan mukaan, jos saan sen pelattua läpi vielä loppuvuoden aikana. Hieno pelivuosi kyllä itselleni, kun mainittujen pelien lisäksi upeita pelejä ovat olleet myös Split Fiction (ei silti ihan noussut It Takes Twon veroiseksi peliksi itselleni, vaikka hieno peli onkin), Donkey Kong: Bananza, Mario Kart World, Assassins Creed: Shadows, Doom: The Dark Ages, Fantasy Life: The Girl Who Steals Time, Avowed sekä The Elder Scrolls IV: Oblivion Remastered. Ja kovia pelejä on tulossa vielä loppuvuoden aikana. Todella kova pelivuosi kerta kaikkiaan!
Viimeksi muokattu: