Sniper Elite Resistance (XSS)
Ensimmäinen fiilis pelin lopputekstien rullatessa näytöllä oli lievä pettymys. Ei siksi, että peli olisi varsinaisesti ollut huono. Tämä on sitä samaa kivaa sniputtelun, hiiviskelyn ja puhtaan räiskinnän yhdistelyä kuin sarjan edellisetkin osat. Ongelma onkin siinä, että tämä on nimenomaan sitä
samaa. Liian samaa. Pelisarjalle on karttunut jo sen verran ikää, että jotain uutta maustetta olisi odottanut. Nyt pelistä jäi aika vahva välipeli/lisäosamainen vaikutelma. Täytyy toivoa, että jos ja kun sarja saa jatkoa, seuraaja lyö pöytään jo uusia pelillisiä innovaatioita.
Merkittävin muutos aiempaan oli vähäeleisen ja möreä-äänisen Karl Fairburnen korvautuminen hieman puheliaammalla ja kevyttä huumorinpoikastakin viljelevällä Harry Hawkerilla, mutta tämäkään muutos ei itse pelaamisen vaikuta mitenkään: samalla tavalla ne tarkkuuskiväärit ja konepistoolit laulavat niin Hawkerin kuin Fairburnenkin käsissä. Mutta kuten sanottu, sinällään peli on toimiva ja viihdyttävä sekä ympäristöiltään mukavan vaihteleva edeltäjiensä tapaan. Jos on hiljattain pelannut nelosen ja/tai viitosen, ei tämän pelin kimppuun tarvitse välttämättä kiirettä pitää, vaan ehkä on parempi antaa edellisten pelikokemusten hieman unohtua taustalta.
AC Valhalla (XSS)
Massiivisten Assassin’s Creed Originsin ja Odysseyn seuraaja on entistäkin massiivisempi seikkailu, tällä kertaa viikinkiajassa Eivor-nimisenä hahmona, joka on pelaajan valinnan mukaan joko nainen tai mies (itse pelasin naishahmona). Valhalla on massiivisuudestaan huolimatta kuitenkin jonkin verran päässyt irti edellisiä osia vaivanneesta toisteisuudesta, ainakin mitä tulee sivutehtäviin. Päätarinan ideana on yksinkertaistettuna saada Englannin eri osia hallitsevia kuninkaita ja jaarleja oman uuden viikinkisiirtokunnan liittolaisiksi ja täten ottaa pala palalta hallintaan koko Englanti. Tarina kuitenkin alkaa luonnollisesti Norjasta, viikinkejä kun ollaan, ja tarinan aikana poiketaan aina Pohjois-Amerikassa saakka. River Raideja varten on erillinen karttansa, jossa painellaan laivalla jokia pitkin ja hyökkäillään niiden varrella oleviin kohteisiin. Hauskaa aikansa, mutta saman toistoa kuitenkin. Mahdollisuus on myös seikkailla huumaavien keitosten nauttimisen jälkeen myyttisissä Asgardissa ja Jotunhemissa, mutta näistä en muutamaa lyhyttä kokeilua enempää jaksanut innostua, God of War -pelisarja olkoon näitä varten.
Päätarina jakaantuu eri maantieteellisiin alueisiin sijoitettuihin tarinakokonaisuuksiin, ja näiden tavoitteena on siis saavuttaa kyseisiä alueita hallitsevien vallanpitäjien luottamus, jotta vastaperustettu viikinkisiirtokunta saa tukevamman jalansijan Englannista. Tarinoissa
on ihan mukavasti vaihtelua ja yllättäviäkin käänteitä, mutta myös aika puuduttavia episodeja mahtui sekaan.
Sivutehtävät, jotka edeltävissä AC-peleissä ovat olleet paljolti sitä surullisenkuuluisaa copypaste-täytettä, ovat nyt huomattavasti mielikuvituksellisempia. Geneeristen vihollisleirien tuhoamisten sijaan nyt esimerkiksi autetaan sytyttämään esitysrekvisiittana
toimiva talo palamaan, etsitään sikojen ulostekasoista avainta, pelastetaan lemmikkikettu palavasta talosta tai käydään nyrkkihippasille kansalaisten hauskanpitoon liian nuivasti suhtautuvan kirkonmiehen kanssa. Nämä world eventin nimellä kulkevat tehtävät on siis
laadittu paljolti pilke silmäkulmassa, ja toinen toistaan koomisempiin hahmoihin ja tilanteisiin pääseekin tutustumaan.
Sivutehtävinä on myös erilaisia hallusinaatiohaasteita, runomittelöitä (flyting) sekä virtuaalitodellisuuteen sijoittuvia tasoloikkia. Nuo tasoloikat suorittaa muista tehtävistä poiketen nykyaikaan sijoittuva hahmo Layla, joka siis Animuksen välityksellä kokee Eivorin seikkailun. Tasoloikat olivat varsin viihdyttäviä ja vähän aivojumppaakin vaativia puzzleja, muista sivuaktiviteeteista en kauheasti jaksanut innostua, vaikka niitä kohdalle osuessa vaihtelevalla innolla tulikin tehtyä.
Peli on ulkoasultaan varsin näyttävä, joskin lumisen Norjan vuoristoisuus ja siitä johtuva jatkuva kiipeileminen ylös ja alas kävivät vähän hermoille. Onneksi pääosa seikkailusta kuitenkin tapahtuu Englannissa. Keskiaikainen Englanti on hienosti mallinnettu linnoineen, luostareineen ja kaupunkeineen. Vihollisia voi tuttuun tapaan tuhota joko salamurhaamalla tai suoralla taistelulla, joka on perussimppeliä AC-hutkintaa. Parista edellisestä osasta poiketen aseiden ja suojusten ylitarjontaa ei enää ole, vaan uusia aseita löytää suhteellisen harvoin, ja pelissä
keskitytäänkin olemassa olevien aseiden päivityksiin enemmän. Tätä pidin oikein hyvänä uudistuksena, sillä aiemmissa peleissä aseiden päivittämiselle ei ollut oikeastaan lainkaan tarvetta, kun jatkuvalla syötöllä tuli vastaan tehokkaampaa tappovehjettä.
Peli on todella pitkä, mutta varsinaista ähkyä ei kesken pelin kuitenkaan iskenyt. Sen sijaan ”lopputekstien” rullatessa näytöllä päätin kuitenkin, että pieni tauko Assassin’s Creed -peleistä on nyt paikallaan. Aivan kiitettävää arvosanaa en pelille pysty antamaan, mutta kasin helposti.
Ghost of Tsushima (PS5)
Samurai-teema ei ole koskaan ollut itselleni mitenkään läheinen, mutta paljon positiivista olin tästä pelistä lukenut, ja kun kyseessä on vielä Sonyn yksinoikeuspeli, niin olihan tämä kuitenkin ”pakollista” pelattavaa, ja lopulta sitten joulukuun pimeydessä otin pelin työn alle. Ensimmäiseksi kiinnittivät huomioni pelin upea ulkoasu ja silkkinen ohjattavuus, mutta hyvin pian kävi ilmi, että peli toisti ikävän paljon itseään. Yritin mielessäni pitkään taistella vastaan, mutta lopulta oli pakko tunnustaa itselle, että pelin parissa oli ajoittain jopa tylsää. Sivuaktiviteeteissa on kovin vähän variaatioita, kettujen perässä juokseminen käy äkkiä tylsäksi. Temppeleihin johtavat tasoloikkaradat olivat kuitenkin mukavia.
Onneksi kuitenkin tarinapuoli on kunnossa. Pelin henkilöhahmot on hyvin käsikirjoitettu ja taustoitettu, ja jokaisella päähahmolla on oma sivutarinapolkunsa. Nämä hahmojen omat juonipolut nivoutuvat hienosti osaksi tarinakokonaisuutta, eli ne eivät tunnu vain irrallisilta, päälle liimatuilta täytteiltä. Käsikirjoitustiimille siis iso hatunnosto. Toki tarinatehtävätkin olivat aika pitkälti sitä samaa kylien ja linnakkeiden tyhjentämistä mongolitunkeilijoista, mutta taistelupuoli kuitenkin toimii ja katanalla on näyttävien liikesarjojen avulla mukavaa lähettää vihollisia vehreämmille aroille. Myös pitkäjousella on hauska ampua vihollisia etenkin pitkän matkan päästä, siinä kun on mukavasti potkua, joka välittyy hienosti nuolen mäjähtäessä kohteeseensa. Tahtopistesysteemi on hieno oivallus, sillä sen myötä taistelussa voi kuolon porteiltakin muutaman onnistuneen iskutorjunnan tai väistön myötä palata takaisin täyteen iskuun, eikä peli siis ole menetetty silloinkaan, kun energiapalkki on lähes tyhjä. Jälkeenpäin tosin mietin, että ehkä olisi vaikeustasoksi pitänyt valita vaikein, sillä hieman turhan helppoa oli taistelu normivaikeustasolla.
Jos kärsii open world -ähkystä, ei tähän peliin välttämättä kannata ensimmäiseksi tarttua, sillä tämä kärsii kyllä aika pahasti kyseisen genren perisynneistä. Jos taas ähky ei vaivaa, niin kyseessä on yksi sukupolvensa näyttävimmistä peleistä miellyttävällä ohjattavuudella, kaikin puolin toimivilla pelimekaniikoilla sekä ennen kaikkea hienolla ja erittäin koskettavalla tarinalla.
Mutta kuuluu genreen ja sitä nyt odottaakin.