Vastaus: Armeijassa
Itse suoritin sivarini kirjastossa ja kokemuksesta oli taatusti hyötyä: Ei suinkaan vain silloin, vaan todennäköisesti myös tulevaisuutta ajatellen. Siviilipalvelus tarjoaa tärkeän työkokemuksen, sillä useat eivät ole tuohon ikävaiheeseen mennessä vielä edes töitä tehneet. Nurmikonleikkuu kesätyöhengessä jne toki lasketaan töiksi, mutta hieman eri mielessä, sillä varsinainen työyhteisö ja instituution kokonaisvaltainen kokeminen ja ymmärtäminen eivät toteudu useimmissa kesätyöpaikoissa. Poikkeuksena koulutusta vastaavat kesätyöpaikat sekä kovimmat munkitukset.
Käskyttämiseen liittyen voin vain sanoa, ettei armeijan hierarkiaperustainen johtaminen todellakaan sovellu useimpiin työyhteisöihin. Tai no, toki sitä voi koittaa soveltaa, mutta samalla saa maistaa kanssatyöntekijöiden soveltamia oikkuja, vahvoja mielipiteenilmaisuja ja vallankaatoyrityksiä. Ja toisin kuin Puolustusvoimissa, töissä johtajalla ei ole lain suomaa kiistatonta ja välitöntä auktoriteettia - eikä natsoja. Siis: kusipäämainen huutaminen, komentaminen ja ihmisten ohjailu ehkä tuottavat töissä tulosta, mutta vain hetken ja silloinkin väärien motiivien ja tarkoitusperien hengessä. Maastopalo raivoaa hetken kolossaalisilla liekeillä lopulta vieden kaikkien voiman, kun taas metsään asetetut kynttilät ja lyhdyt valaisevat ja palavat rauhallisella liekillä, säästäen kaiken. Maastopaloa ei voi hallita, se menee omia teitään ja alistaa kaiken alleen. Kynttilät sen sijaan ovat yhteisesti aseteltuja, ja valon ylläpito vaatii yhteisiä ponnistuksia, rauhallisuutta ja säännöllistä tarkkailua. Hetkellisyys vastaan hetkettömyys, pitkäikäisyys vastaan aggressiivinen elämäntynkä. Kestävä yhteisö vai toinen toisensa perään nouseva ja kaatuva suvereeni, hallitus ja johtoporras?
Minä en tahtoisi tehdä töitä talossa, jonka johtajat voiton maksimointi ja tulosennusteiden kiilto silmissä komentavat ja rankaisevat työntekijöitään. Hetkellistä, kuolevaa ja väärille arvoille rakennettua. Armeijan, aseiden ja sotilaiden koulutuksen eettisyys on sitten asia erikseen. Siitä on jo aikaisemmin tässä ketjussa keskusteltu, enkä itse toistaiseksi omista ajatuksia, jotka tahtoisin linjauksiini lisätä. Sivari versus armeija -keskustelu kommentien kuten "Kumpi on parempi? Kumpi on kovempi?" siivittämänä on lapsellinen ja turha. Kuka oikeasti elää jatkuvasti mitaten, verraten ja haastaen? Ovatko nämä(kään) asiat edes yhteismitallisia, ja jos eivät, kannattaako asiasta sitten keskustella ikään kuin näin olisi?
Itse olen antimilitaristi henkeen ja vereen ja näin ollen sivarivalintani oli puhtaasti eettinen, ja näin jälkikäteen myös hengellinen valinta. Nuorten miesten ei pitäisi pohtia näin tärkeän asian äärellä kysymyksiä kuten: "Mitä vanhemmat ajattelee?", "Leimaudunko?", "Olenko kova vai turha jätkä" tai mitä lie. Kannattaa kysyä itseltään onko valmis vannomaan sitovan valan, opettamaan keholle sota- ja tappotaitoja ja sisäistämään patriarkaalis-hierarkisen sotamaisen maailmankuvan ja miehisyyden mallin. Nämä valinnat ovat sitovia, identiteettiä koskevia ja muokkaavia, mahdollisuuksia antavia tai riistäviä; lopulta, ja ennen kaikkea, tällaiset valinnat ovat niitä, joilla on merkitystä. Kyse on yhteisvastuullisuudesta, solidaarisuudesta (valtiota vai Ihmistä kohtaan) ja tulevaisuuden maailman rakentamisesta pyvyvien ja hyveellisten arvojen varaan. Parasta olisi, jos jokainen kuolettaisi kehonsa ja ajatuksensa siten, että kyky sotia, taistella ja raivota tukahtuisi. Elämä on aktiivista ja niin on myös identiteetin rakentaminen. Suosittelen aktiivista, itsestä lähtevää ja itseen osuvaa kehon ja mielen puhdistamista ja demobilisointia. Ihminen on ase, josta on loppujen lopuksi helppo riisuutua. Voisin jatkaa loputtomiin, mutta lopetan nyt tähän.
Itse armeijassa olo on fyysisesti rankkaa sen sain kokea, koska en ole mikään himourheilija ja "pääsin" 1jk:hon jossa pidettiin kunnia-asiana sitä, että missään lajissa ei "leikkisotilaille" hävitty. Kunto nousi ja se olikin henk koht ainoa hyöty intistä.
