Backlogin purkua

[Ippenator]

Ei ole backlog minullekaan millään lailla ongelma. Koen sen vähän kuin vakuutuksen - en juuri nyt tarvitse noita kaikkia pelejä, kuten en usein vakuutuksiakaan, mutta pahan päivän varalle on hyvä vakuutukset olla kunnossa, ja samoin myös pelattavaa on hyvä olla varastossa, jos elämä oikein kunnolla alkaisi potkimaan päähän työrintamalla, ja vaikka työttömyys koittaisi. Ei ole sinänsä näköpiirissä, mutta ei tuoltakaan skenaariolta oikein kukaan taida varmuudella olla suojassa.

Tuo ihan hervoton backlog on myös oikeastaan lapsuuden unelmien täyttymyksiä. Muksuna tuli siis unelmoitua muutamasta asiasta oikein huolella. Yksi unelma oli ehkä lapselle hiukan erikoinen, eli oma perhe ja lapsi/lapsia. Tuokin toteutui, vaikkakin avioeron myötä poikani on se mitä perheestä on jäljellä, ja hän onkin todellinen elämänilo minulle.

Toiseksi unelmaksi muodostui aikoinaan jääkiekossa Suomen MM-kullan todistaminen paikan päällä. Tuo toteutui vuonna 2022 kotikisoissa, kun sain kunnian katsoa finaaliottelun työnantajani aitiosta käsin. Aikamoiset kylmikset kävi, kun Suomi jatkoajalla ratkaisi maailmanmestaruuden, ja muistin samalla ne pikkupojan katkerat itkut Neuvostoliitolle kärsittyjen kaksinumeroisten tappioiden jälkeen, ja miten silloin aloin jo unelmoida siitä, että Suomi vielä joskus voittaa peräti kultaa, ja voi kun voisin olla sitä ihan paikan päällä todistamassa.

Yksi unelma oli myös, että minulla olisi joku kunnon videopelilaite, ja olisi mahdollisuus ostaa kaikki mahdolliset minua kiinnostavat pelit, ja voisin pelata juuri sitä peliä mitä minua milläkin hetkellä huvittaa. Tuokin unelma on siis toteutunut mielettömän backlogin muodossa, enkä koe siitä millään lailla huonoa omatuntoa, että pelejä on niin paljon, etten ole niistä kuin murto-osaa edes pelannut. Koen ehkä niin, että se pieni poika, joka aikoinaan unelmoi, on minulla edelleen olemassa pääni sisällä, ja nyt on hyvä osata olla tyytyväinen siitä, että monia unelmia on tosiaankin toteutunut, vaikka ”aikuisten” maailma heittääkin ihan kohtuullisen usein kunnon kierrepalloa kehiin. Pakko se on tietenkin ne aikuisen vastuut hoitaa, mutta auttaa paljon, kun on se lapsenomainen ilo vastapainoksi nauttia monista asioista, joista tuli jo pikkupoikana nautittua. Se valtava backlogi ei yhtään haittaa tässä yhtälössä.

 

[pelle]

Yksi unelma oli myös, että minulla olisi joku kunnon videopelilaite, ja olisi mahdollisuus ostaa kaikki mahdolliset minua kiinnostavat pelit, ja voisin pelata juuri sitä peliä mitä minua milläkin hetkellä huvittaa. Tuokin unelma on siis toteutunut mielettömän backlogin muodossa, enkä koe siitä millään lailla huonoa omatuntoa, että pelejä on niin paljon, etten ole niistä kuin murto-osaa edes pelannut.

Minäkin muistan kuinka aikoinaan eli about 25 vuotta sitten koin sen jonkin sortin saavutukseksi, että mun hyllyssä oli huikeat 17 ps2 peliä.
Oi kuinka kauas on tultu ja tuo on yks syy miksi edelleen haluan fyysisiä pelejä hyllyyn.
Monelle nuo on pelkkää krääsää, mutta mulle joka päiväinen muistutus siitä kuinka pitkälle on tultu ja ne tuottaa mulle iloa ihan pelaamattakin.

 

[shamaniac]

Silloin kun niitä enempiä pelejä toivoi lapsena, oli myös enemmän aikaa pelata. En siis itse ihmettele jos backlog tuntuu myös enemmän tai vähemmän taakalta kuin siunaukselta. Itsellä on tässä viime viikot mennyt vain tunti per päivä pelailuun ja sillä ei kauhean pitkälle pääse backlogissa.

Itsellä myös pelien määrä ollut osittain syynä siihen, että massiiviset pelit jää aloittamatta. Siellä olisi parikin Assassin's Creediä, FF Rebirth ja ties mitä mammuttijärkäleitä, joita ei vain saa aloitettua. Aloitin viimeksi Lego Horizon Adventuresin kun se vie aikaa alle 10 tuntia. Oli helpompi valita se kuin joku muu, joka veisi vaikka lähemmäs sata tuntia.

Kovasti tekisi mieli ostaa myös Kingdom Come 2:n lisärit mutta ei ole jaksanut niidenkään kanssa pitää kiirettä vaikka on kovin rakas peli itselle. Tosin jos kyse olisi KCD3:sta, eikä "vain" lisäreistä, niin pistäisin kyllä heti pelaukseen. Kyse siis on myös siitä että pelin pitää sitten kiinnostaa oikeasti ja kunnolla että lähden jonkin massiivisen teoksen pariin.

Ilmeisesti AC:t tai Rebirth ei itselle sellaisia ole. No, onneksi tuolla on myös lyhyempiä teoksia vaikka kuinka paljon jonossa, joten pelattavaa löytyy vaikka ei haluaisikaan massiivisia teoksia ottaa työn alle.

Eikä siis sillä, ettenkö haluaisin pelata kaikkia pelejä, joita olen jonoon ostanut, mutta ei vain aika riitä, joten aina siinä jää useampi pelaamatta mitä ehtii pelaamaan. Ja aika useat niistä viettää tai on jo viettänyt viisivuotissynttäreitään backlog-jonossa.

Tästä pääseekin miettimään asiaa nykypelaajan ja lapsen kannalta: Nykyään on valinnanvaikeus, sillä ei tarvitse edes ostaa pelejä ja pelattavaa on enemmän mitä vanhemmat antaa peliaikaa. Meillä lapsi pelaa tosi paljon jo pelkästään Fortniteä ja Brawl Starsia. Siihen päälle Mariot eikä tyyppi ole edes päässyt Zeldoihin tai pelannut pleikkarilta kuin Sackboyn. Välillä on jopa turhautuneena todennut että "en tiedä mitä voisin pelata" kun on kuulemma niin paljon hyviä vaihtoehtoja. Pelaa myös todella paljon noita jo pelaamiaan Marioita sen sijaan että aloittaisi jonkin uuden pelin, joita olen välillä ehdotellut tai suositellut. Enkä ole edes ehdottanut kaikkea mitä löytyisi monen sukupolven ajalta vaan paria niistä, mitä on sattunut käsillä olemaan.

 

[Hulikopteri]

Ajattelin ennen backlogia riesana, mutta nyt kun se on kasvanut suureksi, niin ajattelen itsekkin sitä enemmän vakuutuksena. Kun ei koskaan voi olla varma siitä, että jos työpaikka lähtee alta ja muuta työtä ei heti löydy. Ompa sitten tekemistä sille luppoajalle

Sen tunnustan itsestäni, että lisään backlogin kärkeen liikaa sellaisia pelejä, jotka ovat tuttuja. Eli ne jäävät helpommin kesken, kun ei ole uutta koettavaa niissä. Ehkä pitää alkaa vain rohkeammin pelata sellaisia pelejä backlogista, jotka eivät ole tuttuja.

 

[tunafisu]

Minäkin muistan kuinka aikoinaan eli about 25 vuotta sitten koin sen jonkin sortin saavutukseksi, että mun hyllyssä oli huikeat 17 ps2 peliä.
Oi kuinka kauas on tultu ja tuo on yks syy miksi edelleen haluan fyysisiä pelejä hyllyyn.
Monelle nuo on pelkkää krääsää, mutta mulle joka päiväinen muistutus siitä kuinka pitkälle on tultu ja ne tuottaa mulle iloa ihan pelaamattakin.

Kuinka pitkälle on tultu? Lapsesta kasvettu aikuiseksi vai mitä tarkoitat tuolla?

 

[Dragonfly]

Kuinka pitkälle on tultu? Lapsesta kasvettu aikuiseksi vai mitä tarkoitat tuolla?

Ymmärsin tämän niin, että pitkälle on tultu siitä 17 PS2 pelistä. Pelikokoelma on kasvanut valtavasti ja sitä kautta myös backlog.

Itsellä on ihan sama tilanne. Joskus teininä ei tietenkään ollut rahaa ostaa niin paljon pelejä kuin nyt ja sitä vaan haaveili isosta pelikokoelmasta. Nyt on tilanne toisinpäin. Pelejä ja backlogia on vaikka kuinka, mutta aikaa pelata on selvästi vähemmän. Silti ainakin itse pidän mahtavana sitä, että siitä mistä junnuna haaveili on toteutunut. Nyt on hyllyt täynnä pelejä ja sen kun pelaa mitä haluaa ja ottaa uusia pelejä pelaukseen juuri niin usein kuin haluaa.

Varsinaisesti kiinnostus pelejä kohtaan ei ole hiipunut yhtään iän myötä ja nyt on sitten mahdollisuus pelata ihan kaikkea. Pitkälle on siis tultu.

 

[Hulikopteri]

Until Dawn 2024

Kyseessä on PS5:lle tehty remake. En ole alkuperäistä peliä pelannut, mutta ilmeisti peli pyörii 60fps ja kuvakulmia on muuteltu. Muuten on vissiin sama peli kyseessä.

Mitä itse peliin tulee, niin aika ristiriitainen peli. En tiedä miksi, mutta hirveän ennalta-arvattava tarina oli. Valinnat olivat myös epäselviä ja niiden vaikutukset myös. Hahmot olivat ärsyttäviä, paitsi Mikesta pidin.

The Quarry oli enemmän mieleeni. Mutta ihan viihdyttävä peli tämäkin oli ja kyllä kerran pelasi läpi.

3/5

 

[Dragonfly]

Fort Solis
(pelattu: Xbox Series X)

Peli läpi.

Teknikko Jack Leary matkaa hätäkutsun perässä syrjäiselle Marsin avaruusasemalle. Kosminen myrsky jyllää ja avaruusasema vaikuttaa autiolta. Jotain pahaenteistä tässä on. Näistä lähtökohdista alkaa selvittely mitä avaruusasemalla on tapahtunut.

Jos asetelma vaikuttaa tutulta, niin sitä se on. Peli seuraa todella tutun tuntuista scifikauhun kaavaa. Jack tutkii mitä asemalla on tapahtunut löytämällä videotiedostoja ja muuta aineistoa samalla kun avaruusaseman tiukimmin lukitut ovet vähitellen aukeavat. Premissi on riittävän mielenkiintoinen naulatakseen pelaajan ruutuun, mutta pelin liiankin elokuvamainen ote syö jonkin verran peli-iloa.

Fort Soliksessa on loppujen lopuksi tosi vähän pelattavaa. Se matkii samankaltaisia pelimekaniikkoja kuin Until Dawnin ja The Quarryn kaltaiset elokuvapelit, mutta tuntuu vieläkin pelkistetymmältä. Välillä painellaan nappeja QTE:n vaatimaan tahtiin, mutta mitään valintoja ei tehdä ja muut osuudet vaan kävellään (tuskallisen hitaasti) pitkin avaruusasemaa etsimässä johtolankoja. Vaikka jännitys on paikoin läsnä, niin tietyllä tavalla onneksi peli on läpi alle viidessä tunnissa.

Fort Solis on näyttävä peli. Näkee selvästi, että pelintekijät ovat keskittyneet luomaan tunnelmaa ja kauhua visuaalisen näyttävyyden kautta pikemminkin kuin pelaamisen. Yksityiskohtia vilisevä avaruusasema näyttäytyy synkältä ja paikoin jopa karmivalta. Peli ei ole järin pelottava, mutta tunnelma onnistutaan silti pitämään painostavana.

Loppujen lopuksi Fort Solis ei ole paljon muuta kuin kaunis kävelysimulaattori. Ehkä omat odotukset olivat vähän enemmän Dead Spacen tai Callisto Protocolin kaltaisessa kauhupelissä, joten pienoinen pettymys voi kammeta myös sieltä. Nyt Fort Solis on kuin elokuva tai TV-sarja, johon kehittäjät varmasti ovat pyrkineetkin, mutta itse olisin kaivannut vähän enemmän varsinaista pelaajaa aktivoivaa ”tekemistä”. Jos siis kaipaa nättiä peliä, jota enemmän katsotaan kuin pelataan, niin kyllä tästä muutamaksi illaksi on vaikka vaimon kanssa elokuvankorviketta.

 

[Remeded]

Ymmärsin tämän niin, että pitkälle on tultu siitä 17 PS2 pelistä. Pelikokoelma on kasvanut valtavasti ja sitä kautta myös backlog.

Itsellä on ihan sama tilanne. Joskus teininä ei tietenkään ollut rahaa ostaa niin paljon pelejä kuin nyt ja sitä vaan haaveili isosta pelikokoelmasta. Nyt on tilanne toisinpäin. Pelejä ja backlogia on vaikka kuinka, mutta aikaa pelata on selvästi vähemmän. Silti ainakin itse pidän mahtavana sitä, että siitä mistä junnuna haaveili on toteutunut. Nyt on hyllyt täynnä pelejä ja sen kun pelaa mitä haluaa ja ottaa uusia pelejä pelaukseen juuri niin usein kuin haluaa.

Varsinaisesti kiinnostus pelejä kohtaan ei ole hiipunut yhtään iän myötä ja nyt on sitten mahdollisuus pelata ihan kaikkea. Pitkälle on siis tultu.

Itse lapsena olin vain kateellinen kun naapurin pojilla oli segat ym ja pelit ja lelut eikä itel ollut mitään, siel sit kavereiden nurkilla tuli pelattua ja kotiin palattuaan sitä haaveili "voe että kun olisi oma konsoli ja pelejä". Nyt aikuisena elän siis lapsuuden unelmaa, pellen tavoin joskus pidin jopa vielä vaatimattomampi kokoelma ku jopa 5kpl PS1 peliä, nyt sitten noin 200kpl fyysisen pelin omistajana(digitaalisia en edes laske mukaan vaikka niitäkin ihan tarpeeksi).

Nyky mittapuulla kun vertaa vaikka tääl foorumilla monia keräilijöitä puhumattakaan mitä maailmalla ihmisillä hyllyt painuu jo vinoon pelien painosta maasta kattoon luutalla survottu täyteen koko seinän jos toisenki on tämä minun noin 200 kpl kokoelma melko pieni ja vaatimaton. Koska vaikka kuinka sitä haluis vähät rahat laittaa vain peleihin on elämässä pakko myös syödä ja laskuja maksaa.

Mut mun periaate on "Quality Over Quantity". Mielummin pienehkö kokoelma kun niitä hyllyn täytteitä turhuuksilla. Backlogi on kuitenkin sen verran kasvanut että kyllä näillä tovin pärjää, ei nyt loppuelämää jos vaikka joutuis bunkkerissa elämään ydinsodan aikana. Mutta itse kuten tässä parit muutkin jo maininnut en koe backlogia ahdistavana, tai noh tulee sitä joskus ajateltu että pitäiskö sitä pelata ensin näitä vanhoja ennen kun ostaa uutta, mutta elän tässä lapsuuden unelmaa ja on se hienoa pelata useimpia pelejä ja valita just sen pelin mikä fiilis just minäkin päivänä sattuu olemaan.

 

[shamaniac]

Nyky mittapuulla kun vertaa vaikka tääl foorumilla monia keräilijöitä puhumattakaan mitä maailmalla ihmisillä hyllyt painuu jo vinoon pelien painosta maasta kattoon luutalla survottu täyteen koko seinän jos toisenki on tämä minun noin 200 kpl kokoelma melko pieni ja vaatimaton. Koska vaikka kuinka sitä haluis vähät rahat laittaa vain peleihin on elämässä pakko myös syödä ja laskuja maksaa.

Itse en edes ole keräilijä mutta minulla on varmaan jo X360:llä tuo parisataa peliä. En siis tarkoita rehennellä vaan lähinnä ihmetellä että pelaatko niin rauhallisella tahdilla vai osteletko muuten vähemmän pelejä kun tuohon määrään kyllä pääsee erittäin nopeasti jos yhtään pelaamista harrastaa (ja fyysisiä ostaa). PS4:lla on varmasti myös suunnilleen tuo sama määrä ja sekin on tullut kuten muut pelit: ostamalla sitä, mitä myös pelaa. Ei siis varsinaisesti jemmaan tai keräilyä ajatellen. "Keräily" on tullut vasta sen kautta että pelejä ei laita eteenpäin vaan jättää hyllyynsä. Ensisijaisesti siis koen olevani nimenomaan pelaaja ja pelien keräily on vain sen seurausta. Toki hienoja erikoisversioitakin olen ostanut ja ostelen, mikä on ehkä lähimpänä "kunnollista" keräilyä mutta niitäkin vain peleistä, jotka ostaisin muutenkin.

Vai onko kohdallasi kyse vain siitä että on enemmän muutakin elämää ja tekemistä? Toki kirjoitit jo että pitää syödä ja maksaa laskuja mutta tuo oma kokoelma 360:llä tuli opiskelija-aikoina, jolloin sitä rahnaa ei ylimääräistä ollut. Ja oli vielä sitä elämääkin eri tavalla! Silloin oli kuitenkin mielestäni pelit halvempia tai jotenkin vain enemmän varaa laittaa myös niihin. Toki ostelin jo silloin paljon alesta ja niitä alennuksia oli ihan eri tavalla kuin nykyään.

 

[m_vierimaa]

Vanhempien "retrokoneiden" kohdalla olen pitänyt pientä muistiota mitkä pelit haluaisin kenties vielä pelata läpi.

Jonkinmoinen tahtojen taistelu on menossa, esimerkkinä vaikkapa ps2:sen Black, pääsin sen jo viimeiseen tehtävään, mutta loppu (kuten valitettavan monessa muussakin pelissä) on ärsyttävän sadistinen, ei ole ihan varmaa mitä pitää tehdä, tallennuspisteitä ei ole, ja vihut ampuvat kaikkialta murhaavan tarkasti. Väkisinkin tässä taistelee sen kanssa miten oleellista tuon pelin pyyhkiminen backlogista on vs. kuinka monta paljon parempaa peliä on tuon jälkeen tehty (vinkki: monta).

Toisaalta tuottaa melkoista tyydytystä viivata joku peli pois backlog-listalta, vaikka se tarkoittaakin että epicin ja muiden kautta tulevien ilmaispelien tai halpispelien myötä "must play backlog" ehtii taas kasvaa etupäästään kun pelaan vanhimpia läpi.

Olen aikaa sitten luopunut varsinaisesta backlogiin käsitteestä. Kun PC:n backlog on > 1000 peliä, niin on selvää että joku "must play backlog" voi sisältää vain kohtuullisen valikoidun otoksen tuosta.

 

[pelle]

Omastakin mielestä black oli varsin haastava jopa helpoimmalla ja aina ihmettelen kun tube videoissa sanotaan pelin olevan helppo ja voit vaan juosta ja ampua ilman ongelmia ja sitten mä joudun kyykkimään kulmien takana suojassa ettei henki lähde.

 

[Remeded]

Itse en edes ole keräilijä mutta minulla on varmaan jo X360:llä tuo parisataa peliä. En siis tarkoita rehennellä vaan lähinnä ihmetellä että pelaatko niin rauhallisella tahdilla vai osteletko muuten vähemmän pelejä kun tuohon määrään kyllä pääsee erittäin nopeasti jos yhtään pelaamista harrastaa (ja fyysisiä ostaa). PS4:lla on varmasti myös suunnilleen tuo sama määrä ja sekin on tullut kuten muut pelit: ostamalla sitä, mitä myös pelaa. Ei siis varsinaisesti jemmaan tai keräilyä ajatellen. "Keräily" on tullut vasta sen kautta että pelejä ei laita eteenpäin vaan jättää hyllyynsä. Ensisijaisesti siis koen olevani nimenomaan pelaaja ja pelien keräily on vain sen seurausta. Toki hienoja erikoisversioitakin olen ostanut ja ostelen, mikä on ehkä lähimpänä "kunnollista" keräilyä mutta niitäkin vain peleistä, jotka ostaisin muutenkin.

Vai onko kohdallasi kyse vain siitä että on enemmän muutakin elämää ja tekemistä? Toki kirjoitit jo että pitää syödä ja maksaa laskuja mutta tuo oma kokoelma 360:llä tuli opiskelija-aikoina, jolloin sitä rahnaa ei ylimääräistä ollut. Ja oli vielä sitä elämääkin eri tavalla! Silloin oli kuitenkin mielestäni pelit halvempia tai jotenkin vain enemmän varaa laittaa myös niihin. Toki ostelin jo silloin paljon alesta ja niitä alennuksia oli ihan eri tavalla kuin nykyään.

Ostaisin enemmän paljon paljon enemmän pelejä jos ois varaa, kuten sanoin köyhyys. En itekkä pidä itseäni niinkään mitenkään vakavana keräilijänä, lähinnä vaa tykkään ostaa pelejä ja pelata mutta aika vähän niitä tulee vaikka vuodessa ostettua vaikka enemmän tekis mieli. Aloitin myös tän keräilyharrastuksen melko myöhään, tai noh onko jo 9-10 vuotta myöhään? Ehkä on ku jotkut keränny jo just jostain opiskeluajoilta/koko elämänsä, aikoinaan meni samantien pelatut pelit myyntiin eikä mitään varsinkaa keräilyversioita tullu ostettua.

Mut tosiaan pienituloisena ja myös pitkiä työttömiä/saikkujaksoja ollut ei vaan varat riitä, töissä kun käy ei sitä edes niin ajattelee "että sinne meni 70 tai 80 tai 149" työttämyyskausina sitä saa miettiä että käytänkö nämä rahat tyyliin viikon ruokaan vai tähän peliin, monesti se on se peli.

 

[Dragonfly]

Silent Hill Downpour
(julkaisualusta: Xbox 360, pelattu: Xbox Series X)

Peli läpi.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun pelasin Silent Hill Downpouria. Sen toisen seitsemännen sukupolven Silent Hill -julkaisun, Homecomingin, olen pelannut ainakin kolmesti läpi, mutta jostain syystä tämä on vältellyt minun pelijonoani. Nyt kun viimein pelin pelasin läpi, niin olen samaan aikaan iloinen ja harmissani, että en ollut peliä pelannut aikaisemmin. Tykkäsin nimittäin todella paljon.

Silent Hill Downpour sai julkaisussaan heikohkoja arvioita. Metacriticin keskiarvo Xbox 360 -versiolle on 68 pistettä, mikä tuntuu pelin näin vuonna 2026 pelanneena tosi alhaiselta. Downpour ei ole samanlainen klassikko kuin vaikka Silent Hill 2, mutta ehtaa silenthilliä se on. Tunnelma on onnistunut, jännitystä piisaa ja mysteerien sävyttämä tarina aukeaa pikkuhiljaa. Peli kompastelee toiminnassaan jonkin verran, mutta muuten klassikkokauhupelisarjan seitsemäs osa on mainio.

Pelaaja omaksuu vanki Murphy Pendletonin roolin. Kun vankienkuljetusauto syöksyy tieltä lähellä Silent Hillin kaupunkia, alkaa Murphyn matka läpi henkilökohtaisen helvetin. Kun tarinan taustat vähitellen valottuvat, näyttäytyy Silent Hill pikemminkin kauhut mahdollistavana taustana, kuin pääroolissa. Ennen Silent Hillin kaduille saapumista, Murphy on kokenut kovia ja tehnyt asioita, jotka vainoavat miestä. Silent Hill tuttuun tapaansa voimistaa tunteita ja herättää vanhat muistot mieleen. Tarina on traaginen ja loppua kohden jopa yllätyksellinen.

Samalla kun vankikarkuri pakoilee poliisia ja erinäisiä kammotuksia, hän yrittää päästä pois sumun peittämästä kaupungista. Hyvin tuttu Silent Hill -kaava, mikä toimii ihan yhtä hyvin tänä päivänä kuin pelin julkaisussa. Erilaiset rakennukset toimivat vähän kuin kenttinä isommassa kaupungissa. Ne ovat täynnä tutkittavaa ja etenemistä estäviä pulmia. Ja kovin usein rakennuksen läpi päästäkseen on kohdattava pelkonsa. Kuusi loppuratkaisua takaa reilusti uudelleenpeluuarvoa, vaikka peli muuten onkin aika suoraviivainen. Tosin Silent Hill Downpour tarjoaa yllättävän monta sivutehtävää niitä haluavalle.

Pelin julkaisusta on jo 14 vuotta, mutta Downpour on edelleen visuaalisesti todella onnistunut. Kyse ei ole siitä montako pikseliä on ruudulla tai kuinka vahva reunanpehmennys on käytössä, vaan siitä kuin uhkaava paikka liitoksistaan repeilevä parantola tai ränsistynyt kerrostalo voi olla. Siinä on jotain perustavanlaatuisen hienoa, miten Silent Hillin pimeys kätkee asioita ja miten taskulamppu ne paljastaa. Yksityiskohtia on paljon. Tapetti repeilee seiniltä, metalli ruostuu ja lankut on naulattu vähän sinnepäin. Roheinen radio säestää taustalla, kun yksinäinen lamppu yrittää pysyä päällä työpöydän nurkassa. Tunnelma on käsinkosketeltava.

Tunnelmaa pyrkii rikkomaan pelin toiminta. Se on suoraan sanottuna tönkköä. Murphy torjuu, lyö ja ampuu aseilla. Valitettavasti viholliseen kohdentaminen vaatii jatkuvan vasemman liipaisimen painamisen, koska muuten tähtäämisestä ei tule mitään. Tämä taas tarkoittaa sitä, että hahmon liikkuminen rampautuu, kun ollaan tässä taistelumoodissa. Ja taistelu itsessäänkin on vähän niin ja näin. Lähinnä odotetaan, että vihollinen lyö, jotta voidaan blokata ja lyödä takaisin. Kun taistelun rytmin oppii, se menettelee, mutta mätkintä on silti selvästi pelin huonointa antia.

Läpipeluu kesti noin 9 tuntia, enkä tehnyt läheskään kaikkia sivutehtäviä. Pituus tuntui sopivalta. Pelin tunnelma vei mennessään ja loppuratkaisu oli sen verran onnistunut ja yllättävä, että halusin heti nähdä toisenlaisen lopun. Onneksi peli antaa aloittaa automaattisista tallennuspisteistä uudelleen, joten toinen loppu oli nähtävissä vain muutaman minuutin pelaamisella. Loput sitten vaativatkin enemmän. Ehkä täytyy vilkaista ne YouTubesta.

 

[asin]

Silent Hill Downpour
(julkaisualusta: Xbox 360, pelattu: Xbox Series X)

Peli läpi.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun pelasin Silent Hill Downpouria. Sen toisen seitsemännen sukupolven Silent Hill -julkaisun, Homecomingin, olen pelannut ainakin kolmesti läpi, mutta jostain syystä tämä on vältellyt minun pelijonoani. Nyt kun viimein pelin pelasin läpi, niin olen samaan aikaan iloinen ja harmissani, että en ollut peliä pelannut aikaisemmin. Tykkäsin nimittäin todella paljon.

Silent Hill Downpour sai julkaisussaan heikohkoja arvioita. Metacriticin keskiarvo Xbox 360 -versiolle on 68 pistettä, mikä tuntuu pelin näin vuonna 2026 pelanneena tosi alhaiselta. Downpour ei ole samanlainen klassikko kuin vaikka Silent Hill 2, mutta ehtaa silenthilliä se on. Tunnelma on onnistunut, jännitystä piisaa ja mysteerien sävyttämä tarina aukeaa pikkuhiljaa. Peli kompastelee toiminnassaan jonkin verran, mutta muuten klassikkokauhupelisarjan seitsemäs osa on mainio.

Pelaaja omaksuu vanki Murphy Pendletonin roolin. Kun vankienkuljetusauto syöksyy tieltä lähellä Silent Hillin kaupunkia, alkaa Murphyn matka läpi henkilökohtaisen helvetin. Kun tarinan taustat vähitellen valottuvat, näyttäytyy Silent Hill pikemminkin kauhut mahdollistavana taustana, kuin pääroolissa. Ennen Silent Hillin kaduille saapumista, Murphy on kokenut kovia ja tehnyt asioita, jotka vainoavat miestä. Silent Hill tuttuun tapaansa voimistaa tunteita ja herättää vanhat muistot mieleen. Tarina on traaginen ja loppua kohden jopa yllätyksellinen.

Samalla kun vankikarkuri pakoilee poliisia ja erinäisiä kammotuksia, hän yrittää päästä pois sumun peittämästä kaupungista. Hyvin tuttu Silent Hill -kaava, mikä toimii ihan yhtä hyvin tänä päivänä kuin pelin julkaisussa. Erilaiset rakennukset toimivat vähän kuin kenttinä isommassa kaupungissa. Ne ovat täynnä tutkittavaa ja etenemistä estäviä pulmia. Ja kovin usein rakennuksen läpi päästäkseen on kohdattava pelkonsa. Kuusi loppuratkaisua takaa reilusti uudelleenpeluuarvoa, vaikka peli muuten onkin aika suoraviivainen. Tosin Silent Hill Downpour tarjoaa yllättävän monta sivutehtävää niitä haluavalle.

Pelin julkaisusta on jo 14 vuotta, mutta Downpour on edelleen visuaalisesti todella onnistunut. Kyse ei ole siitä montako pikseliä on ruudulla tai kuinka vahva reunanpehmennys on käytössä, vaan siitä kuin uhkaava paikka liitoksistaan repeilevä parantola tai ränsistynyt kerrostalo voi olla. Siinä on jotain perustavanlaatuisen hienoa, miten Silent Hillin pimeys kätkee asioita ja miten taskulamppu ne paljastaa. Yksityiskohtia on paljon. Tapetti repeilee seiniltä, metalli ruostuu ja lankut on naulattu vähän sinnepäin. Roheinen radio säestää taustalla, kun yksinäinen lamppu yrittää pysyä päällä työpöydän nurkassa. Tunnelma on käsinkosketeltava.

Tunnelmaa pyrkii rikkomaan pelin toiminta. Se on suoraan sanottuna tönkköä. Murphy torjuu, lyö ja ampuu aseilla. Valitettavasti viholliseen kohdentaminen vaatii jatkuvan vasemman liipaisimen painamisen, koska muuten tähtäämisestä ei tule mitään. Tämä taas tarkoittaa sitä, että hahmon liikkuminen rampautuu, kun ollaan tässä taistelumoodissa. Ja taistelu itsessäänkin on vähän niin ja näin. Lähinnä odotetaan, että vihollinen lyö, jotta voidaan blokata ja lyödä takaisin. Kun taistelun rytmin oppii, se menettelee, mutta mätkintä on silti selvästi pelin huonointa antia.

Läpipeluu kesti noin 9 tuntia, enkä tehnyt läheskään kaikkia sivutehtäviä. Pituus tuntui sopivalta. Pelin tunnelma vei mennessään ja loppuratkaisu oli sen verran onnistunut ja yllättävä, että halusin heti nähdä toisenlaisen lopun. Onneksi peli antaa aloittaa automaattisista tallennuspisteistä uudelleen, joten toinen loppu oli nähtävissä vain muutaman minuutin pelaamisella. Loput sitten vaativatkin enemmän. Ehkä täytyy vilkaista ne YouTubesta.

Tätä oli mukava lukea koska mulle tuli pakkomielle saada tämä hyllyyn. PS3 versiosta maksoin 70€. Eihän se halpa ollut mutta pelillä on nykyään hintaa. En ole tätä enkä homecomingia vielä pelannut mutta pakko nää on jossain kohti kokea koska silent hill..

 

[Dragonfly]

Tätä oli mukava lukea koska mulle tuli pakkomielle saada tämä hyllyyn. PS3 versiosta maksoin 70€. Eihän se halpa ollut mutta pelillä on nykyään hintaa. En ole tätä enkä homecomingia vielä pelannut mutta pakko nää on jossain kohti kokea koska silent hill..

Tämä Xbox 360 -versio maksoi 36€ pari viikkoa sitten. Ostin siksi nyt kun tuntui, että vihdoin sai järkevään hintaan. Aikaisemmin Xboxin versiot ovat myös olleet järjestäen yli 50€.

Vaikka Downpourista ja Homecomingista monesti sanotaan etteivät ole häävejä, niin tykkään kyllä molemmista.

 

[Ippenator]

Tämä Xbox 360 -versio maksoi 36€ pari viikkoa sitten. Ostin siksi nyt kun tuntui, että vihdoin sai järkevään hintaan. Aikaisemmin Xboxin versiot ovat myös olleet järjestäen yli 50€.

Vaikka Downpourista ja Homecomingista monesti sanotaan etteivät ole häävejä, niin tykkään kyllä molemmista.

Jos noista löytäisi jostain fyysiset kappaleet, niin toimisivatkohan XSX:llä taaksepäin yhteensopivuuden kautta? Eivät ole ainakaan MS:n digikaupasta ostettavissa XSX:lle.

 

[Dragonfly]

Jos noista löytäisi jostain fyysiset kappaleet, niin toimisivatkohan XSX:llä taaksepäin yhteensopivuuden kautta? Eivät ole ainakaan MS:n digikaupasta ostettavissa XSX:lle.

Fyysiseltä Xbox 360 -levyltä tämän Xbox Series X:llä pelasin. Eli kyllä, juuri näin se toimii.

Edit. Tämä muuten varmasti osasyy siihen miksi näiden pelien fyysiset versiot ovat hinnoissaan, kun eivät ole diginä saatavilla.

 

[Jartza72]

Fyysiseltä Xbox 360 -levyltä tämän Xbox Series X:llä pelasin. Eli kyllä, juuri näin se toimii.

Edit. Tämä muuten varmasti osasyy siihen miksi näiden pelien fyysiset versiot ovat hinnoissaan, kun eivät ole diginä saatavilla.

Tämä on juurikin se syy miksi itse tulee pelit fyysisinä hommattua (ainakin ne missä peliä pystyy pelaamaan ilman, että konsolin tarvitsee olla netissä.)
Joskus ne pelit sieltä digiavaruudesta tulevat poistumaan ja sitten on turvauduttava fyysiseen versioon.

 

[Ippenator]

Tämä on juurikin se syy miksi itse tulee pelit fyysisinä hommattua (ainakin ne missä peliä pystyy pelaamaan ilman, että konsolin tarvitsee olla netissä.)
Joskus ne pelit sieltä digiavaruudesta tulevat poistumaan ja sitten on turvauduttava fyysiseen versioon.

Itse asiassa niin kauan kuin nykyiset pelijätit jatkavat pelibisneksessä, niin en ainakaan itse usko siihen, etteivätkö diginä ostetut pelit pysy edelleen sukupolvesta toiseen netistä edelleen ladattavina (joitain erillisiä ja varsin harvoja lisenssisotkuja lukuunottamatta, ja silloinkin, jos olet pelin aikanaan ehtinyt ostaa lisenssin voimassaollessa, pysyy kyseinen peli sinulla edelleen ladattavissa, vaikka peli olisi digikaupan myynnistä poistunut).

Nythän ovat Sony ja Microsoft pitäneet itsekin viimeisimmissä konsolisukupolvissa itsestäänselvytenä, että sukupolvien välinen yhteensopivuus on järjestään olemassa, kun seuraavaan konsolisukupolveen ollaan siirrytty. En usko tämän olevan kyllä jatkossa muuttumassa. Enkä usko myöskään siihen, että omana elinaikanani ainakaan olisivat Sony tai Microsoftkaan jättämässä peli-/konsolibisnestäkään. Tuo Xboxin nykyisen konsolisukupolven ja 360-sukupolven välinen taaksepäin yhteensopivuus on vähän eri juttu siinä mielessä, että siinä ne yhteensopivuudet on tehty asiaan pyhitetyn tiimin toimesta MS:n valitsemiin peleihin jälkikäteen. Ja tuotakin on sitten digikaupassa rajoittaneet joissain tapauksissa lisenssit tai eri vyöhykkeiden linjaukset.