Nyt kun tässä on kymmeniä tunteja pelin parissa takana, ajattelin availla hiukan sanaista arkkuani pelin tiimoilta.
Final Fantasy XVI:n alkupuolisko teki minuun suuren vaikutuksen. Tarinallisesti se oli hyvin mielenkiintoinen ja hienosti rytmitetty, ja sen kummempia spoilaamatta hyvin nopeasti käy ilmi, ettei kuudennentoista osan maailma todellakaan pelleile. Keskiaikainen teema ja siihen liittyvät koukerot pitävät kivasti otteessaan, premissi on mielenkiintoinen ja mielestäni audiovisuaalisesti teos on aivan kerrassaan upea. Kokonaisuuden kruunaa oiva taistelusysteemi parryineen, väistöineen ja staggereineen. Esimerkiksi Clive ja Cid ovat myös varsin mielenkiintoisia hahmoja, joiden edesottamuksia seuraa mielellään.
Muutaman tunnin kuluessa säröt alkavat kumminkin enenevässä määrin nostamaan päätään. Ensinnäkin taistelut ovat valtaosan ajasta aivan naurettavan helppoja, ja tästä syystä craftaaminen sekä "roinavalveutuneisuus" on täysin yhdentekevää, kun useimmat perusmonsut voi hakata läpi neliötä näpyttämällä. Itse yritin taisteluissa ylläpitää ja treenata systeemin saloja yllä, mutta silloin homma korostuu entisestään. Tämä on suuri sääli, koska jos normitaistelut olisivat yhtä laadukkaasti tehty kuin pomotaistelut, olisi FFXVI varmasti yksi sarjansa parhaimmista ikinä.
Tarinan edetessä rauhallisemmat suvantokohdat nostavat myös päätään, mikä on ymmärrettävää ja tarpeellistakin suorastaan räjähtävän aloituksen jälkeen. Mutta samalla päätarinan ulkopuolella on todettava, että sivutehtävät tuntuvat niin fillerimateriaalilta kuin olla ja osaa, eikä edellä mainittu helppous varsinaisesti kannusta muutenkaan kehittämään Cliven hahmoa yhtään enempää kuin on pakko. Itse tutkiminenkin on puisevaa, kun peli käytännössä pitää pelaajaansa aika tukevasti kädestä kiinni pienehköjen alueiden muodossa. Oikeastaan vain ajoittain hihasta nappaava tarina, taistelusysteemi, upeat lokaatiot ja äärimmäisen hieno musiikki pitivät niin hyvin otteessaan, että näiden summana halusin nähdä, miten peli päättyy.
Final Fantasy XVI:n laadullinen aaltoilu on paikka paikoin suorastaan silmiin pistävää. Siinä on monia pelisarjansa upeimpia hetkiä, mutta samalla se haukotutti enemmän kuin moni aiempi teos, koska se toistaa välillä pahasti itseään, ja pelaajalle esitellään muutenkin kasapäin hahmoja, jotka vain vilahtavat ruudulla, eikä niiden kohtalo tahdo oikein kiinnostaa. On suuri sääli, että ensimmäisten tuntien jälkeen rytmitys menee kansakielellä perseelleen, ja se väkisinkin nakertaa niitä hienompiakin hetkiä aavistuksen.
Mutta kuten sanottu, on tässä paljon hyvääkin, ja lopputekstit ovat vielä näkemättä. Jatkoa seuraa...
