Näin se on. Itse tykkään souls-peleistä kuin hullu puurosta, mutta on tiettyjä genren pelejä joista en vaan pidä. Yleensä ne on ne joissa vaaditaan kovia refleksejä vaikka torjuntaan ja sitte se on se keskeinen mekaniikka. Näistä vaikka esimerkkeinä Lies of P, Khazan, todnäk tuo keskusteltu Wuchang.
Sitte taas ne pelit joissa on haastetta mutta eri tapoja pärjätä on ne joista diggaan paljon. Esim Fromsoftin pelit (pl. Sekiro), Niohit.
Tästä Wuchangista ei ole pahemmin mitää pöhinää ollut ja tuntuu ehkä aika bossrush peliltä, Kiinasta tuntuu niitä tulevan. Jotenki meh ku kattonu videoita.
Aika samat kuviot itselläni näiden pelien kanssa kuin sinulla. Nuo reaktiohipat ja yksipuoliseen parryfestiin perustuvat pelit eivät yleensä jaksa innostaa. Näistä poikkeuksena Lies of P sekä Black Myth: Wukongkin jossain määrin, vaikkakin noissa molemmissakin on myös aika erilaisetkin lähestymistavat periaatteessa mahdollisia ja varsinkin grindaus hyvänä apuna.
Lies of P maistui varsin hyvin reilusti yli puoleen väliin, mutta kesken on kyllä jäänyt, kun alkoivat tuossa kevään töiden stressaavina aikoina stressaavat pelitkin tuntua liikaa riippakiviltä. Siiryinkin silloin pelaamaan sinänsä palkitsevia, mutta keskivaikeita pelejä, kuten Tainted Grail: The Fall of Avalon.
Niin hyviä pelejä Lies of P ja Wukong ovat, että enköhän ne vielä tässä kesän aikana pelaa loppuun. Khazankin on jonkin verran kiinnostanut, mutta koska siitä olen kuullut joitain huolestuttavia kommentteja pelattavuuteen ja yksipuolisuuteen liittyen, niin olen odotellut siihen alehintoja. Joka tapauksessa täysin samoilla linjoilla kanssasi, että ihan parhautta ovat ne haastavat pelit, joissa on mahdollista pärjätä monenlaisilla ja monipuolisilla lähestymistavoilla. Siksi juurikin FromSoftin pelit ovat minullekin maistuneet Sekiroa lukuunottamatta. Senkin jaksoin pelata hammasta purren loppubossia ja yhtä valinnaista bossia vaille loppuun. Siihen loppui kuitenkin ehkä lopullisesti kiinnostus kovin yksipuoliseen refleksihippaan, kun Owl Father n. 70 tuskaisan yrityksen jälkeen kaatui.
En edes koskaan jaksanut mennä kokeilemaan niitä kahta jäljelle jäänyttä bossia, kun tuntui niin järkyttävän rasittavalta tuo yksipuolinen reaktiomuistipeli. Mutta kyllä minä silti sen suon, että vaikeita pelejä on olemassa niitä kaipaaville, ja joskus niiden haasteet kiinnostavat itseänikin. Minkään haastavan pelin kanssa en ole täysin lopullisesti tähän mennessä luovuttanut, mutta pelkään kyllä pahoin, että Sekiro saattaa ensimmäinen sellainen peli olla. Noiden viimeisten bossien kokeileminenkin kun tuntuu täysin vastenmieliseltä ajatukselta. No, ehkä sitten kuitenkin joskus… Luovuttaminen kun ei ole oikein ollut itselläni tapana oikein missään asioissa. Joskus haitaksikin asti…
