Vastaus: Ikivihreät musiikkilöydöt
Hieno King Crimsonin kappale siinä Joohanhilta.
Aloinpa itsekin pohtimaan, mikä klassikkokappale on sykähdyttänyt viimeksi pintaa syvemmältä. Leffateatterissa kun kävin taannoin avokin kanssa katsomassa loistavalla Daft Punkin scorella ryyditetyn Tron Legacyn, niin jäin erityisesti fiilistelemään elokuvan alkupuolella videopelihallikohtauksen kasarimausteista taustamusiikkia. Melodinen voimarock saa aina jalkaani liikettä, ja tuossa syntikkaviritteisessä kipaleessa yhdistyi kaikki, mitä lajityypin perusteokselta voi vaatia.
Vaan enpä tunnistanut kappaletta sen paremmin kuin yhtyettäkään. Leffa jatkui, mutta tuon kohtauksen melodia jäi pyörimään päähän. Niinpä kotiin päästyäni otin selvää elokuvan soundtrackistä. Jaa, kyseessä
Journey - Separate Ways (World Apart) ja vuosikerta 1983. Yhtyeestä olen kuullut, mutta ohi on hulmahtanut.
Kohtaus Tron: Legacysta, jossa tuo kappale soi: (alkaa noin 40 sekunnin kohdalla)
[video=youtube;yQsaPVfze4s]http://www.youtube.com/watch?v=yQsaPVfze4s[/video]
Löytyipä tuubista kohtuullinen, joskin paikoin takkuileva live-versio Separate Waysta vuodelta 1982. Yhtyeen alkuperäinen keulakippari Steve Perry kertoilee kappaleen syntyneen vasta pari viikkoa sitten, eikä sitä ole vielä virallisesti nauhoitettu. Vaan nytpä vetävät sen livenä. Komia debyyttirykäisy onkin tuolleen 29 vuoden takaa kiskaistuna. Etenkin kertosäkeessä riittää mukavasti vokaalista yhteismassaa.
[video=youtube;4YPN0iHprpg]http://www.youtube.com/watch?v=4YPN0iHprpg[/video]
Henkilökohtaiset dilemmat ajoivat Perryn sittemmin yhtyeestä, vaan kovia äänipalkeita on yhtyeessä senkin jälkeen vieraillut. Mm. Steve Augeri (joka hänkin joutui jättämään bändin, tosin äänivamman vuoksi). Nykyisin keulilla joikaa Youtubesta yhtyeeseen napattu Arnel Pineda. Fanius ja puhdas ääni vei filippiiniläisen kertalaakista huipulle. Unelmat voivat joillakin todellakin toteutua.
Jottei 80-luvun musiikkiteollisuuden tahattoman koomista puolta unohdettaisi, niin yhtyeen virallinen musiikkivideo em. teoksesta on melkoisen huvittava viritys tämän päivän silmin katsottuna. Ei herraisä sentään:
KLIK.
Bongasinpa myös jokin aika sitten Glee-poppoon nuorekkaaksi pop-ralliksi coveroiman "
Don't Stop Believing" -kappaleen senkin Journeyn tekemäksi. Hihii.
Journey - Don't Stop Believing (LIVE).
Kaikkea sitä netin syövereistä löytääkin, kun yhtä asiaa lähtee etsimään.
Mutta joo, tämäntyyppinen musiikki on jo aikaa sitten kuollut. Pieni poika sisälläni vain haikailee nykypäivän muovinmakuisen audiojuuston sijaan aitoja instrumenttisoundeja, aitoa fiilistä, vahvaa tulkintaa ja positiivisen sanoman sisältävää melodista retrorokkia. Onneksi on youtube ja aikamatkailun välineet.
Huhhuh, olihan sekava ja imelä avautuminen. Yökukkuilu pehmentää selvästi aivoja.
Deep Purple oli nyt jo edesmenneen isäni suurin suosikkibändi. Hän ihaili varsinkin Ritchie Blackmoren kitaravirtuointia "yli kaiken" ja samalla perehdytti minutkin tähän eräällä tavalla hard rockin/hevin edelläkävijään. Aika uniikki bändi siinä mielessä, että kauheasti ei hevibändeissä vieläkään tule vastaan kosketinsoittajia. Tuo erittäin taitava soittaja kyseisessä bändissä oli nimeltään Jon Lord ja hänkin nyt jo valitettavasti mullan alla.
