Vastaus: Jääkiekon MM-kisat 2017 (5.5. - 21.5., Saksa & Ranska)
Siis senkö takia Suomi ei saa pärjätä MM-kisoissa, että voitosta tuleva torijuhla on niin noloo?
Minkä takia sitten täytyy mm. vuodesta toiseen julistaa etukäteen Suomen joukkue niin heikoksi ettei esimerkiksi mitalipeleihin ole mitään asiaa? Jos asialla ei ole sinulle merkitystä niin miksi vaivaudut edes kirjoittelemaan koko höntsäkisoista? Yksi huonosti sujunut World Cup pyyhkii sitten kaiken pois?
Eikös maailmanmestaruus (tai ylipäätään mitali) olisi näistä kisoista aika hyvä meriitti? Onko sillä merkitystä, miten mahdollinen mitali voitetaan? Voiko mitalin voittaa ylipäätään väärin? Kyse on tulosurheilusta. Miksi EHT:n tuloksetkin tuntuvat olevan joillekin tärkeämpiä kuin MM-kisojen?
Oletko kuullut termistä pitkäjänteisyys?
Miksi ihailet Senatorsin pelityyliä, muttet Suomen?
Minusta se hilluminen ja kännääminen vaan on niin noloa ja säälittävää, että kai se sitten vain on joku puolustusreaktio tai jokin, että sitä toivoo, ettei Suomi pärjäisi näissä MM-tason kisoissa siksi, ettei koko asiaa tarvitsisi nähdä tai kuulla. Jos Suomi voittaisi jääkiekossa olympiakultaa NHL-pelaajien ollessa mukana, niin lähtisin itsekin varmaan "torille". En tosin kännissä tai ilman paitaa kuitenkaan.
Kirjoitan ja seuraan siksi, että olen aina kisoja katsonut. Nyttemmin olen kuitenkin kasvanut ulos siitä jatkuvasta
"Suomi voittaa!"-tyylisestä fanittamisesta ja olen katsonut jo vuosia näitä pelejä huomattavasti kriittisemmin. Kirjoitan niitä omia näkemiäni huomioita ja ajatuksiani. Joidenkin mielestä ne ovat pelkkää negaa tai vastaavaa, mutta omasta mielestäni ne ovat perusteltua kritiikkiä. Ja kuten jo aikaisemmin sanoin, aikaisemmat mitalisuoritukset olympialaisissa ja muissa ovat todella upeita suorituksia, mutta sille nyt en vain voi mitään, että viime syksyinen WC-turnaus esiotteluineen oli minusta likipitäen "kaikkien aikojen mahalasku", ainakin suurin sellainen tänä aikana, kun NHL-pelaajat ovat olleet mukana arvoturnauksissa. Syy nyt ei varmasti ollut täysin yksin Marjamäen, mutta häneen se kuitenkin jokseenkin henkilöityy, koska World Cupissa oli kuitenkin mukana erittäin paljon samoja pelaajia, jotka 2014 saavuttivat olympiapronssia. Nyt oli uusi valmentaja ja "uudet peli-ideat" ja tuloksena oli merkittävissä otteluissa yksi(1!) maali ja kolme kertaa turpaan.
Pitkäjänteisyys on erittäinkin tuttu termi. Joudun tai saan noudattaa sitä omassa elämässäni päivittäin

Toki ymmärrän sen, että uudelle valmentajalle pitää antaa aikaa ja niin edelleen, mutta silti en pääse ohi siitä faktasta, että nyt on Marjamäen ohjaimissa pelattu se noin 30 ottelua ja niistä suurin osa tuloksellisesti ja/tai pelillisesti heikosti. Mahdollistahan se toki on, että nyt tapahtui USAa vastaan joku ihmeellinen "napsahdus" ja peli asettui uomiinsa ja tästä eteenpäin "Suomi pelaa täydellisesti" eteenpäin ja näin, mutta en kuitenkaan usko siihen vielä näillä näytöillä. Suomi voi näistä kisoista edelleen ottaa mitalin, jos se voittaa toisen jäljellä olevista peleistään, mutta se olisi silti minulle edelleenkin enemmänkin "suonenveto juuri oikeaan paikkaan". Suomi on pelannut viime syksystä niin heikosti ja otteet vaihdellen, että mahdolliset pari voittoa juuri oikeaan kohtaan ei vielä riitä siihen, että voisin sanoa
"pitkäjänteisyyden tuottaneen tulosta". Näin se vain omalla kohdalla menee! Jos 30 ottelun otannassa pelataan huonosti ja vaihtelevasti, mutta juuri oikeassa kohdassa voitetaan sopivasti 2-3 ottelua, niin minulle se näyttäytyy tuollaisessa otannassa enemmänkin "tilastokummajaisena".
Itse en niinkään myöskään ihaile Ottawa Senatorisin pelityyliä, vaan ihailen aika puhtaasti ja suoraan vain
Erik Karlssonia ja puhtaasti vain pelaajana. Kotimaastaan huolimatta hänessä nyt vaan on jääkiekkoilijana jotain sellaista "kaunista" ja sulavaa. Peliäly, taito pelivälineen kanssa, luistelu, peliä dominoiva ote puolustajan paikalta ja siinä sivussa sellaiset tehot, joihin keskimäärin pitkällä NHL-kaudella pystyy noin kymmenkunta hyökkääjääkään jne. Hänenlaisiaan erityisyksilöitä ei tule vastaan välttämättä edes yhtä per vuosikymmen. Samalla hän muistuttaa minua niistä ajoista, kun itse olin polvenkorkuinen naskali ja ensimmäisiä kertoja näin ja kuulin sellaisia nimiä kuin
Ray Bourque ja
Paul Coffey. Karlssonia katsellessa sitä tuntee palaavansa niihin huolettomiin lapsuusaikoihin siellä 90-luvun puolivälin ja loppupuolen tienoilla.