True Detectiven neloskausi tuli katsottua täälläkin. Mysteerin avulla saivat pidettyä mielenkiinnon loppuun asti, mutta kun ratkaisu osoittautuikin nothingburgeriksi, se käytännössä kumosi kaikki positiiviset fiilikset koko kautta kohtaan. Päänäyttelijät oli erinomaisia rooleissaan, mutta tuntui, että materiaali loppui kesken jossain puolen kauden tietämillä ja näiden suhde lässähti vain sellaiseksi vanhan avioparin tapaiseksi kiukutteluksi tyhjänpäiväisistä asioista. Jodie Fosterin hahmo alkoi etenkin ärsyttää loppua kohden ihan tosissaan, kun sille huutamiselle, kiroilulle ja päsmäröinnille ei löytynyt enää mitään järkiperusteita. Pääasia, että suu käy, koska niinhän kovaksikeitetyn poliisihenkilön kuuluu toimia... Olipa tämä ärsyttävyys sitten tarkoituksellista tai tahatonta, niin sarjaa ei ollut loppuvaiheessa enää mukava seurata. Tällaiset konfliktiherkät hahmot voi kirjoittaa myös niin, että niitä on viihdyttävää katsoa.
Ja loppuratkaisu oli kyllä yksi naurettavuuden huippu: Minulta pääsi pieni naurunpyrskähdys siinä kohtaa, kun kävi ilmi, että Tsalalin tiedemiesten mielestä kaivossaasteiden pumppaaminen maaperään oli paras keino pehmittää ikiroutaa, jota he tutkimuksensa nimissä joutuivat kaivelemaan. Mitä siitä, jos ympäristö paskaantuu ja myrkytetään koko kyläyhteisö? Maailmaahan tässä ollaan kuitenkin pelastamassa. Väkinäisempää pienempi paha vs. suurempi hyvä -asetelmaa tuskin on tv:n historiassa nähty.
Varsinkin kun nämä nerokkaat juonikuviot tarjoillaan katsojalle yhtenä massiivisena exposition dumppina viimeisen elossa olevan tutkijan suusta. Eli lopulta koko ratkaisussa oli kyse siitä, että päähenkilöiden piti vain tupsahtaa oikeaan luolaan, josta sitten löytyy sopivasti murhapaikka, murha-ase ja äijä, joka tietää kaikesta kaiken. Nyanssirikkaampaakin käsikirjoittamista on ehkä mysteeritarinoiden saralla nähty.