Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
- Viestiketjun aloittaja Paavi
- Aloituspäivämäärä
Muggshotter
Member
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Uuden pelin aloittaessa keski-taso on se standardi johon olen itse tottunut.
Räiskinnöissä haluaisin ottaa helpoimman (ne kun eivät ole bravuurini) vaikeustason, mutta ei tuntuisi hirveän palkitsevalta läpäistä sitten sillä vaikeus-asteella. Eli normaalille vaan ja kuollaan se 9000 kertaa.
Jonkin sortin toimintapeleissä, joista Devil May Cry on se vahvin esimerkki minulle, haluan läpäistä pelin vaikeimmalla asteella.
Nelos-osan Devil May Cryn "Hell & Hell" -tilan avaamiseen on vielä kahdeksan tehtävän verran matkaa "Must Die" -modessa tosin.
Kolmos-osan Special Editionin Must Die -tila on vedetty läpi.
Kilpa-ajo pelien kuminauhamaisuudesta riippuen otan joko normaalin tai vaikean.
Kun uusi mätkintä on opittu, menee helposti bottien taso korkeimmalle taholle.
(Japsi) Roolipeleissä (esim. Final Fantasy VII ja Super Mario RPG) vaikeusasteen useimmiten periaatteessa valitaan itse levelittämisen, varusteiden varustamisen sun muiden toimintojen avulla.
Totta kai hieman nykyaikaisemmat sisältävät valmiita vaikeustasoja.
Useimmiten se on se normaali vaikeustaso, ellei kiinnostus kunnon haastetta kohtaan herää. Niin kuin keskitason vaikeusaste, sekin on 50:50 aika pitkälle.
Uuden pelin aloittaessa keski-taso on se standardi johon olen itse tottunut.
Räiskinnöissä haluaisin ottaa helpoimman (ne kun eivät ole bravuurini) vaikeustason, mutta ei tuntuisi hirveän palkitsevalta läpäistä sitten sillä vaikeus-asteella. Eli normaalille vaan ja kuollaan se 9000 kertaa.
Jonkin sortin toimintapeleissä, joista Devil May Cry on se vahvin esimerkki minulle, haluan läpäistä pelin vaikeimmalla asteella.
Nelos-osan Devil May Cryn "Hell & Hell" -tilan avaamiseen on vielä kahdeksan tehtävän verran matkaa "Must Die" -modessa tosin.
Kolmos-osan Special Editionin Must Die -tila on vedetty läpi.
Kilpa-ajo pelien kuminauhamaisuudesta riippuen otan joko normaalin tai vaikean.
Kun uusi mätkintä on opittu, menee helposti bottien taso korkeimmalle taholle.
(Japsi) Roolipeleissä (esim. Final Fantasy VII ja Super Mario RPG) vaikeusasteen useimmiten periaatteessa valitaan itse levelittämisen, varusteiden varustamisen sun muiden toimintojen avulla.
Totta kai hieman nykyaikaisemmat sisältävät valmiita vaikeustasoja.
Useimmiten se on se normaali vaikeustaso, ellei kiinnostus kunnon haastetta kohtaan herää. Niin kuin keskitason vaikeusaste, sekin on 50:50 aika pitkälle.
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Normaalilla yleensä tulee aloitettua. Sitten kesken leikin (jos mahdollista) vaihdan jos on tarvetta. Jos genre ei ole niin tuttu tai se ei ole ennenkään oikeen sujunut kallistun sinne helpoimmille asteille. Yleensä haluan nauttia pelistä, enkä retuuttaa itseäni missään ankeassa kohdassa. Toisaalta sitten joskus liian helpolla pelatessa pelistä ei saakkaan mitään irti. Yleensä kuitenkin tuo "Normal" on sopinut minulle...
Normaalilla yleensä tulee aloitettua. Sitten kesken leikin (jos mahdollista) vaihdan jos on tarvetta. Jos genre ei ole niin tuttu tai se ei ole ennenkään oikeen sujunut kallistun sinne helpoimmille asteille. Yleensä haluan nauttia pelistä, enkä retuuttaa itseäni missään ankeassa kohdassa. Toisaalta sitten joskus liian helpolla pelatessa pelistä ei saakkaan mitään irti. Yleensä kuitenkin tuo "Normal" on sopinut minulle...
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Poikkeuksetta aina Normal / Medium -vaikeustaso ekalla pelikerralla. Seuraavalla kerralla sitten tulee kerättyä trophyjä, joten valitsen sen mukaisen vaikeustason (yleensä siis vaikeimman). Joidenkin pelien kohdalla on pitänyt valita suoraan Easy, esimerkiksi BioShockin kohdalla - halusin päästä pelin vaan mahdollisimman nopeasti läpi ennen kakkosen aloittamista. Toisena poikkeuksena on Red Faction: Guerrilla, jonka aloitin Easyllä, koska jo Normal tuotti osittain vaikeuksia ja nosti vähän liikaa sitä kuuluisaa v-käyrää.
Myös Ratchet & Clank: A Crack in Timen aloitin suoraan Hardilla palkintojen perässä, jotta minimoisin vaadittavat pelikerrat 100 % suorittamista varten. Lisäksi kun kyseessä on tavallaan "lastenpeli", niin odotin Hardin olevan melko helppo. Ja kyllähän tuo aikalailla "Normalilta" vaikuttaa.
Eli vastaukseni: yleensä aina Normalilla, sen jälkeen vaikeimmilla trophyjen perässä. Eka pelikerta on aina se nautintokerta, jollon en keskity mihinkään muuhun kuin tarinan ym. nauttimiseen. Seuraavalla pelikerralla vaikealla vaikeusasteella alkaa sitten se hampaiden kiristely.
Poikkeuksetta aina Normal / Medium -vaikeustaso ekalla pelikerralla. Seuraavalla kerralla sitten tulee kerättyä trophyjä, joten valitsen sen mukaisen vaikeustason (yleensä siis vaikeimman). Joidenkin pelien kohdalla on pitänyt valita suoraan Easy, esimerkiksi BioShockin kohdalla - halusin päästä pelin vaan mahdollisimman nopeasti läpi ennen kakkosen aloittamista. Toisena poikkeuksena on Red Faction: Guerrilla, jonka aloitin Easyllä, koska jo Normal tuotti osittain vaikeuksia ja nosti vähän liikaa sitä kuuluisaa v-käyrää.
Myös Ratchet & Clank: A Crack in Timen aloitin suoraan Hardilla palkintojen perässä, jotta minimoisin vaadittavat pelikerrat 100 % suorittamista varten. Lisäksi kun kyseessä on tavallaan "lastenpeli", niin odotin Hardin olevan melko helppo. Ja kyllähän tuo aikalailla "Normalilta" vaikuttaa.
Eli vastaukseni: yleensä aina Normalilla, sen jälkeen vaikeimmilla trophyjen perässä. Eka pelikerta on aina se nautintokerta, jollon en keskity mihinkään muuhun kuin tarinan ym. nauttimiseen. Seuraavalla pelikerralla vaikealla vaikeusasteella alkaa sitten se hampaiden kiristely.
Juuberi
Active Member
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Helpolla pelaan koska haluan pitää pelissä hyvän Flowin. En halua jumittaa missään kohissa ja jos pelaisin normaalilla niin jumittaisin ekalla pelikerralla. En ole muutenkaan mitenkään huippuhyvä pelaaja. Se on siistiä esim. Just Cause 2:sessa pelata helpoimmalla kun olet niin ylivoimainen
Helpolla pelaan koska haluan pitää pelissä hyvän Flowin. En halua jumittaa missään kohissa ja jos pelaisin normaalilla niin jumittaisin ekalla pelikerralla. En ole muutenkaan mitenkään huippuhyvä pelaaja. Se on siistiä esim. Just Cause 2:sessa pelata helpoimmalla kun olet niin ylivoimainen
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Räiskinnät vaikeimmalla tasolla, samoin yleensä kaikki autopelit. Strategia pelit sen sijaan menee korkeentaan keskitasolla. Esim. Civilization Revolution vaikeimmalla tasolla on yhtä *********!. ite kun on saanu just jonkun barracksin kehitettyä sinne omaan baseen niin vastustajat on jo venaamas tankeilla siin oman basen reunas.
Räiskinnät vaikeimmalla tasolla, samoin yleensä kaikki autopelit. Strategia pelit sen sijaan menee korkeentaan keskitasolla. Esim. Civilization Revolution vaikeimmalla tasolla on yhtä *********!. ite kun on saanu just jonkun barracksin kehitettyä sinne omaan baseen niin vastustajat on jo venaamas tankeilla siin oman basen reunas.
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Riippuu hyvin paljo genrestä ja siitä, et onko aiempaa kokemusta pelistä esim. demo tai kokeillu kaverilla ja ostanut sen jälkeen pelin. Mut yleensä normi tai pykälän isompi, sit sen jälkeen vaikein, riippuu myös montako vaihtoehtoa on tarjol.
Riippuu hyvin paljo genrestä ja siitä, et onko aiempaa kokemusta pelistä esim. demo tai kokeillu kaverilla ja ostanut sen jälkeen pelin. Mut yleensä normi tai pykälän isompi, sit sen jälkeen vaikein, riippuu myös montako vaihtoehtoa on tarjol.
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Minulla on niin vähän aikaa/kiinnostusta pelata yksinpelejä, että en jaksa tahkota samaa peliä toista kertaa läpi. Pelaan siis sillä ensimmäisellä ja ainoalla kerralla niin kovalla vaikeustasolla kuin vain voi valita. Trophyistä en välitä, ainakaan yksinpelin trophyista. Yleisesti monet pelit ovat nykyään mielestäni melko helppoja sekä aika lyhyitä. Normal-levelillä monet ovat ohi muutamassa tunnissa jos vaikeustasoa ei nosta.
Demon´s Soulsin vaikeustasoa olisin kyllä voinut säätää alaspäin jos se vain olisi ollut mahdollista. Ehkä vaikein pelaamani peli konsoleilla, epäinhimillinen varsinkin perheelliselle sillä kentän aikana ei voi oikeastaan välitallentaa perinteisessä mielessä.
Minulla on niin vähän aikaa/kiinnostusta pelata yksinpelejä, että en jaksa tahkota samaa peliä toista kertaa läpi. Pelaan siis sillä ensimmäisellä ja ainoalla kerralla niin kovalla vaikeustasolla kuin vain voi valita. Trophyistä en välitä, ainakaan yksinpelin trophyista. Yleisesti monet pelit ovat nykyään mielestäni melko helppoja sekä aika lyhyitä. Normal-levelillä monet ovat ohi muutamassa tunnissa jos vaikeustasoa ei nosta.
Demon´s Soulsin vaikeustasoa olisin kyllä voinut säätää alaspäin jos se vain olisi ollut mahdollista. Ehkä vaikein pelaamani peli konsoleilla, epäinhimillinen varsinkin perheelliselle sillä kentän aikana ei voi oikeastaan välitallentaa perinteisessä mielessä.
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Vaikeustaso luokkaa: natsi, on ainoa oikea!
Ja jos ei natsi ole käytettävissä heti alussa, niin on pakko tuhlata elämäänsä pullamössöilyyn...
Minun pelaamiseeni kuuluu itku ja pään takominen erinäisiin koviin materiaaleihin. Ohjaimet ovat välillä todella uhanalaisia.
Lälläri...
Vaikeustaso luokkaa: natsi, on ainoa oikea!
Ja jos ei natsi ole käytettävissä heti alussa, niin on pakko tuhlata elämäänsä pullamössöilyyn...
Minun pelaamiseeni kuuluu itku ja pään takominen erinäisiin koviin materiaaleihin. Ohjaimet ovat välillä todella uhanalaisia.
Lälläri...
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Jossain 1up Yoursin jaksossa Shane Bettenhausen (muistaakseni) totesi, että hän vetäisee arvosteltavat pelit aina läpi normaalilla vaikeustasolla, koska se on se, jolla keskivertopelaaja noi pelit yrittää läpäistä. Tuota ohjetta olen pääsääntöisesti noudattanut, mutta trophyjen takia menin sitten läpäisemään Bad Company 2:n ja Prison Breakin vaikeimmilla. Kumpikaan ei nyt mitenkään älyttömänn paha rasti ollut.
Modern Warfare 2:ssa meinasi vaikeimmalla tasolla ruveta hatuttamaan, mutta tarpeeksi kärsivällisesti puurtamalla peli oli ihan helposti läpäistävissä.
Dante's Infernon pelasin lähes koko pelin normaalilla, ja siinäkin lopulta luovutin loppupomossa ja tiputin vaikeustason helpoimmalle. En ole mikään mättömestari, ja muutenkin se loppuvastus oli rasittava.
Tärkeintä peleissä on kuitenkin hauskuus. Vaikeitakin pelejä voi olla hauska pelata, jos checkpointit on oikein sijoitettu ja lataustauot ovat lyhyitä (esimerkki hyvästä: Uncharted; esimerkki huonosta: Ghostbusters).
Jossain 1up Yoursin jaksossa Shane Bettenhausen (muistaakseni) totesi, että hän vetäisee arvosteltavat pelit aina läpi normaalilla vaikeustasolla, koska se on se, jolla keskivertopelaaja noi pelit yrittää läpäistä. Tuota ohjetta olen pääsääntöisesti noudattanut, mutta trophyjen takia menin sitten läpäisemään Bad Company 2:n ja Prison Breakin vaikeimmilla. Kumpikaan ei nyt mitenkään älyttömänn paha rasti ollut.
Modern Warfare 2:ssa meinasi vaikeimmalla tasolla ruveta hatuttamaan, mutta tarpeeksi kärsivällisesti puurtamalla peli oli ihan helposti läpäistävissä.
Dante's Infernon pelasin lähes koko pelin normaalilla, ja siinäkin lopulta luovutin loppupomossa ja tiputin vaikeustason helpoimmalle. En ole mikään mättömestari, ja muutenkin se loppuvastus oli rasittava.
Tärkeintä peleissä on kuitenkin hauskuus. Vaikeitakin pelejä voi olla hauska pelata, jos checkpointit on oikein sijoitettu ja lataustauot ovat lyhyitä (esimerkki hyvästä: Uncharted; esimerkki huonosta: Ghostbusters).
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Vaikka itse tykkäänkin pelata "hardilla", komppaan silti tuota näkemystä normaalilla pelaamisesta silloin kun peliä arvostellaan. Itsekin miellän normaalin aina referenssivaikeustasoksi.
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Vaikka olen koko ikäni pelannut, en ole koskaan ollut mikään erityisen hyvä missään pelissä. Näinpä vaikeustaso asettuu aina siihen Normal/Medium-kohtaan. Vain parissa pelissä (Devil May Cry 1+3) olen joutunut nöyrtymään iisiin - ja siltikin haastetta oli ihan nokko. Gamecuben Metal Gear Solid: Twin Snakesin pelasin läpi Very Easylla ihan vain sen vuoksi, että peli oli entuudestaan niin tuttu, ja halusin vain mahdollisimman nopeasti nähdä koko juonen uusilla kuorilla.
Paljon on tietysti tullut mietittyä sitä, voiko sitä pelaajana kauheasti edes kehittyäkään, jos ei koskaan haasta itseään. Musiikkipelien kitaroinnissa olen jo aikaa sitten saavuttanut tason, jossa mediumilla lähes biisi kuin biisi menee 100 prosenttiin. Silti se on hauskaa ja ennen kaikkea viihdyttävää. Hardiin siirtyessä käyrä kuitenkin tekee niin jyrkän nousun, että suorituksien taso laskee roimasti, ja viimeistään jossain biisivalikoiman puolivälissä nousee seinä kokonaan pystyyn. Tuolloin ollaan siirrytty jo vahvasti suorittamisen puolelle, ja se ei ole enää hauskaa.
On tietysti vähän karua sanoa näin, mutta pelit ovat omassa elämässäni muuttuneet hyvin pitkälti kertakäyttöviihteeksi; peli vedetään kerran läpi ja sitten unohdetaan. Jos se ei viihdytä tarpeeksi paljon, jää se keräämään pölyä jo paljon aikaisemmin. Liian vaikeaksi liian nopeasti muuttuva peli on omiaan kokemaan hyllytyksen. Erityisesti ajopelit (Pure, Motorstormit, WipEout HD) kärsivät juuri tuosta taudista. Se tuntuu vaan niin väärältä, että alussa kisat voittaa leikitellen, mutta muutaman pelitunnin jälkeen vaikeustaso pompsahtaakin kertaheitolla.
Vaikka olen koko ikäni pelannut, en ole koskaan ollut mikään erityisen hyvä missään pelissä. Näinpä vaikeustaso asettuu aina siihen Normal/Medium-kohtaan. Vain parissa pelissä (Devil May Cry 1+3) olen joutunut nöyrtymään iisiin - ja siltikin haastetta oli ihan nokko. Gamecuben Metal Gear Solid: Twin Snakesin pelasin läpi Very Easylla ihan vain sen vuoksi, että peli oli entuudestaan niin tuttu, ja halusin vain mahdollisimman nopeasti nähdä koko juonen uusilla kuorilla.
Paljon on tietysti tullut mietittyä sitä, voiko sitä pelaajana kauheasti edes kehittyäkään, jos ei koskaan haasta itseään. Musiikkipelien kitaroinnissa olen jo aikaa sitten saavuttanut tason, jossa mediumilla lähes biisi kuin biisi menee 100 prosenttiin. Silti se on hauskaa ja ennen kaikkea viihdyttävää. Hardiin siirtyessä käyrä kuitenkin tekee niin jyrkän nousun, että suorituksien taso laskee roimasti, ja viimeistään jossain biisivalikoiman puolivälissä nousee seinä kokonaan pystyyn. Tuolloin ollaan siirrytty jo vahvasti suorittamisen puolelle, ja se ei ole enää hauskaa.
Erinomainen pointti. GTAIV oli myös yksi malliesimerkki todella huonosta checkpoint-suunnittelusta (koska pelissä ei niitä käytännössä juuri edes ollut). Kestän kyllä sen, että jotain kohtaa pitää iteroida jopa kymmeniä kertoja, kunhan siihen pääsee riittävän nopeasti, eikä niin että ensin on minuuttitolkulla pakkopullaa ja sitten 15 sekuntia tappavaa äksöniä.
On tietysti vähän karua sanoa näin, mutta pelit ovat omassa elämässäni muuttuneet hyvin pitkälti kertakäyttöviihteeksi; peli vedetään kerran läpi ja sitten unohdetaan. Jos se ei viihdytä tarpeeksi paljon, jää se keräämään pölyä jo paljon aikaisemmin. Liian vaikeaksi liian nopeasti muuttuva peli on omiaan kokemaan hyllytyksen. Erityisesti ajopelit (Pure, Motorstormit, WipEout HD) kärsivät juuri tuosta taudista. Se tuntuu vaan niin väärältä, että alussa kisat voittaa leikitellen, mutta muutaman pelitunnin jälkeen vaikeustaso pompsahtaakin kertaheitolla.
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Dualistista, nimittäin joskus etsin haastetta rentoutuakseni ja joskus liika haasteellisuus estää rentoutumiseni pelien parissa.
Valitsen vaikeustason aina fiiliksen mukaan. Pelistä ja pelin tallennus systeemistä riippuen säädän aina nupit niin kaakkoon, että ollaan poissa sieltä kuolemattomuusmoodista, mutta kuitenkin riittävän kaukana samankohdan hinkkaamisesta aiheutuvasta potutuksesta.
Mielelläni vääntäisin sitä nuppia vähän enemmänkin kaakkon, mutta nykypäivisin pelien vaikeustason nosto muuttaa pelejä rasittavempaan suuntaan. Aina ei kyse ole haasteen noususta. Joissakin peleissä vaikeustasoa nostetaan keinotekoisesti ja tavoilla jotka ovat kyllä voitettavissa, mutta eivät juurikaan enää pelikokemuksena palvele pelin alkuperäistä ideaa. Monista räiskinnöistä tulee muistipelejä joissa tärkeää on muistaa mistä vihuja tulee ja kuinka monta. Autopeleistä tulee raidejunien väistelyä jossa siinä parhaimmalla ajolinjalla ajaa tietokoneen ohjastama auto ja ajamatta tuota ajolinjaa et voi päästä ohi, mutta et myöskään ajamalla sitä. Tappelupeleistä tulee kombon pysäytys/kombon näppäily -reaktio pelejä.
Puolestani saisivat pelintekijät panostaa hivenen laajakatseisemmin noihin vaikeustasojen nostoihin. Muistan jopa sellaisen pelin jossa taistelujen lisäksi myös puzzlet pystyi joko helpotamaan tai vaikeuttamaan. Eipä enää jakseta nähdä moista vaivaa pelikokemuksen sovittamiseen muillekkin kuin sille casuaali porukalle. Todella monissa peleissä kovemmat vaikeustasot tarkoittavat jo ihan jotain toista peliä enkä tarkoita tätä mitenkään hyvässä mielessä. Varmastikkin on todella helppo keksiä miten vaikeuttaa peliä. Mutta kysymys hyvän vaikeustason etsijälle kuuluukin, että erotteleeko jyviä akanoista vain joku yksittäinen äärimmilleen viety reaktiotesti vai pelin kaikkien ominaisuuksien käytön osaaminen täydellisesti? Näillä kahdella asialla on ainakin minun mielestäni suuri ero. Jopa niin suuri, että joidenkin pelien veteraaniläpäisijöille lähtee taputuksien sijasta myötätuntoisen säälivä katse.
Dualistista, nimittäin joskus etsin haastetta rentoutuakseni ja joskus liika haasteellisuus estää rentoutumiseni pelien parissa.
Valitsen vaikeustason aina fiiliksen mukaan. Pelistä ja pelin tallennus systeemistä riippuen säädän aina nupit niin kaakkoon, että ollaan poissa sieltä kuolemattomuusmoodista, mutta kuitenkin riittävän kaukana samankohdan hinkkaamisesta aiheutuvasta potutuksesta.
Mielelläni vääntäisin sitä nuppia vähän enemmänkin kaakkon, mutta nykypäivisin pelien vaikeustason nosto muuttaa pelejä rasittavempaan suuntaan. Aina ei kyse ole haasteen noususta. Joissakin peleissä vaikeustasoa nostetaan keinotekoisesti ja tavoilla jotka ovat kyllä voitettavissa, mutta eivät juurikaan enää pelikokemuksena palvele pelin alkuperäistä ideaa. Monista räiskinnöistä tulee muistipelejä joissa tärkeää on muistaa mistä vihuja tulee ja kuinka monta. Autopeleistä tulee raidejunien väistelyä jossa siinä parhaimmalla ajolinjalla ajaa tietokoneen ohjastama auto ja ajamatta tuota ajolinjaa et voi päästä ohi, mutta et myöskään ajamalla sitä. Tappelupeleistä tulee kombon pysäytys/kombon näppäily -reaktio pelejä.
Puolestani saisivat pelintekijät panostaa hivenen laajakatseisemmin noihin vaikeustasojen nostoihin. Muistan jopa sellaisen pelin jossa taistelujen lisäksi myös puzzlet pystyi joko helpotamaan tai vaikeuttamaan. Eipä enää jakseta nähdä moista vaivaa pelikokemuksen sovittamiseen muillekkin kuin sille casuaali porukalle. Todella monissa peleissä kovemmat vaikeustasot tarkoittavat jo ihan jotain toista peliä enkä tarkoita tätä mitenkään hyvässä mielessä. Varmastikkin on todella helppo keksiä miten vaikeuttaa peliä. Mutta kysymys hyvän vaikeustason etsijälle kuuluukin, että erotteleeko jyviä akanoista vain joku yksittäinen äärimmilleen viety reaktiotesti vai pelin kaikkien ominaisuuksien käytön osaaminen täydellisesti? Näillä kahdella asialla on ainakin minun mielestäni suuri ero. Jopa niin suuri, että joidenkin pelien veteraaniläpäisijöille lähtee taputuksien sijasta myötätuntoisen säälivä katse.
SalarymanDaishi
Active Member
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Omalle kohdalleni uppoavat parhaiten pelit, joissa vaikeusaste ei ole edes valittavissa. Jotenkin sitä tuolloin luottaa pelin suunnittelijoiden taitoihin enemmän ja hankalissakin paikoissa jaksaa ehkä yrittää vähän tarmokkaammin. Mukavinta tietysti on, jos omalla toiminnallaan voi pelin vaikeuteen vaikuttaa, vaikka nyt sitten roolipeleistä tutulla grindaamisella tai autopeleissä ajokin vaihtamisella tai sen virittelyllä.
Jos se taso taas on valittava niin kyllä sitä miltei aina tulee helpoimmalla aloitettua. Jos pelin pariin kaipaa läpipeluun jälkeen uudestaan niin sitten tulee yleensä hypittyä vaikeustaso kerrallaan ylemmäs. Eipä tuolla taktiikalla juuri pelaajana kehity mutta noinhan se tosiaan menee, että monissa peleissä ne vaikeammat tasot alkavat muistuttaa enemmän pakonomaista suorittamista kuin pelaamista ja vähän tuntuu siltä, että useimmin lopputulos on enemmän luokkaa "huh, se on siinä, ei ikinä enää!" kuin "huh, tämä oli kivaa, voisi tehdä toistekin" tai sitten tahkotaan sitä yhtä ainoaa peliä kuukausi- tai vuositolkulla ja taidot ovat sen mukaisia.
Kaikille lähestymistavoille löytyy kannattajakuntansa eikä yhdessäkään toki mitään väärää ole - pelien parissa kicksit voi saada varmaan yhtä monella tapaa kuin on pelaajiakin.
Tosin kyllä se ikäkin alkaa jossain vaiheessa ottamaan vastaan. Ei tarvinnut pakittaa kuin puolisen vuosikymmentä ja muutamissa peleissä jopa omat casual-henkiset tuloslistamerkinnät ja uusinnat pistivät ihmettelemään, miten ne aikoinaan tuli tehtyä
Omalle kohdalleni uppoavat parhaiten pelit, joissa vaikeusaste ei ole edes valittavissa. Jotenkin sitä tuolloin luottaa pelin suunnittelijoiden taitoihin enemmän ja hankalissakin paikoissa jaksaa ehkä yrittää vähän tarmokkaammin. Mukavinta tietysti on, jos omalla toiminnallaan voi pelin vaikeuteen vaikuttaa, vaikka nyt sitten roolipeleistä tutulla grindaamisella tai autopeleissä ajokin vaihtamisella tai sen virittelyllä.
Jos se taso taas on valittava niin kyllä sitä miltei aina tulee helpoimmalla aloitettua. Jos pelin pariin kaipaa läpipeluun jälkeen uudestaan niin sitten tulee yleensä hypittyä vaikeustaso kerrallaan ylemmäs. Eipä tuolla taktiikalla juuri pelaajana kehity mutta noinhan se tosiaan menee, että monissa peleissä ne vaikeammat tasot alkavat muistuttaa enemmän pakonomaista suorittamista kuin pelaamista ja vähän tuntuu siltä, että useimmin lopputulos on enemmän luokkaa "huh, se on siinä, ei ikinä enää!" kuin "huh, tämä oli kivaa, voisi tehdä toistekin" tai sitten tahkotaan sitä yhtä ainoaa peliä kuukausi- tai vuositolkulla ja taidot ovat sen mukaisia.
Kaikille lähestymistavoille löytyy kannattajakuntansa eikä yhdessäkään toki mitään väärää ole - pelien parissa kicksit voi saada varmaan yhtä monella tapaa kuin on pelaajiakin.
Tosin kyllä se ikäkin alkaa jossain vaiheessa ottamaan vastaan. Ei tarvinnut pakittaa kuin puolisen vuosikymmentä ja muutamissa peleissä jopa omat casual-henkiset tuloslistamerkinnät ja uusinnat pistivät ihmettelemään, miten ne aikoinaan tuli tehtyä
keräilijä124
New Member
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Mulla riippuu ihan pelistä ja tilanteesta.
Otetaan vaikka Guitar hero. Sitä mä tykitän yleensä expertillä, mutta
Dragonforcen kappaleet soitetaan yleensä hardilla. Olen yrittänyt joskus expertillä,
mutta ei hitto ne on vaikeita.
Mario kart lähtee lähes aina 50cc tasolla, mutta Mario Kart wii lähtee joskus
täpärästi 100cc tasolla, mutta sitten on verenpaine niin korkealla, että on pakko lopettaa.
Mulla riippuu ihan pelistä ja tilanteesta.
Otetaan vaikka Guitar hero. Sitä mä tykitän yleensä expertillä, mutta
Dragonforcen kappaleet soitetaan yleensä hardilla. Olen yrittänyt joskus expertillä,
mutta ei hitto ne on vaikeita.
Mario kart lähtee lähes aina 50cc tasolla, mutta Mario Kart wii lähtee joskus
täpärästi 100cc tasolla, mutta sitten on verenpaine niin korkealla, että on pakko lopettaa.
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Normal on aika hyvä vaikeusaste minulle. Pelasin ennen aina easyllä, koska halusin vain rentoutua ja nähdä pelin sisällön. Tosin SNES:illä oli ihan hyvä käyttää sitä helpointa vaikeutta, pelit olivat aika hankalia silloin. Nykyään sitä pelaa ainakin normaalilla, vain sen takia että peli kestäisi edes hieman kauemmin.
Joskus on tosin hauska vetää hardilla. Mistä tulikin mieleen, pitäisi läpäistä Ninja Gaiden 2 mentorilla!
Normal on aika hyvä vaikeusaste minulle. Pelasin ennen aina easyllä, koska halusin vain rentoutua ja nähdä pelin sisällön. Tosin SNES:illä oli ihan hyvä käyttää sitä helpointa vaikeutta, pelit olivat aika hankalia silloin. Nykyään sitä pelaa ainakin normaalilla, vain sen takia että peli kestäisi edes hieman kauemmin.
Joskus on tosin hauska vetää hardilla. Mistä tulikin mieleen, pitäisi läpäistä Ninja Gaiden 2 mentorilla!
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Noiden aikojen easy on kyllä nykypäivän hard.
Semmoista vielä, että silloin kun peli kuin peli menee uudelleen läpipeluuseen, niin nostan vaikeustason niin korkealla, että epäilen syvästi pääseväni peliä enää läpi. Tuossa vaiheessa peli on siis jo saavuttanut allekirjoittaneen mielessä jumalaisen aseman ja olen valmis laittamaan siihen äärimmäisen paljon energiaa. Tuota tapahtuu enää harvoin.
Viimeksi cod4 ja Resistancea tuli hakattua vaikeimmalla. Myöskin DMC3:sta yritin vaikeimmalla, mutta yritys oli kerrassaan niin nolo, ettei mitään rajaa. Puollustukseksi totean, että jos ei ole nähnyt DMC3:sen pomotaisteluita vaikealla tasolla, niin ei edes tiedä mitään vaikeudesta. Ehdottomasti yksi maailman vaikeimmista peleistä ja tuosta syystä myös perin houkuttelevaa yrittää nostaa sitä vaikeustasoa. Myöskin pelisysteemi tukee mukavasti tätä tason nostamista, kun niitä episodeja voi valita kätevästi haluamallaan vaikeustasolla. Ja tässä pelissä sormet tosiaan alkavat jumittamaan ja kramppaamaan. Voi jo pitää itseään tosi kovana jehuna jos onnistuu buustaamaan tiettyjä liikkeitä sillä napinrämpytys boostilla. Saa meinaan näpyttää niin nopeasti, että meinaa sormet irrota. Muistelen vielä lämmöllä tätä peliä jossa vaikeus oli yksi vetonauloista. Palkitsevuus tuli siitä, että silloin jos pärjäsi, todellakin tunsi olevansa hyvä. Ja jos oli hyvääkin parempi, niin se näkyi ruudulla meininkinä joka nousi kattoon ja siitä läpi. Adrenaliinissa sai kahlata polvia myöden ja loppuillasta sormet olivat niin kipeinä, että vesilasia piti pidellä kaksin käsin, jotta se pysyisi kädessä.
Nykyään en enää löydä nykypeleistä tuollaisia motivaattoreita vaikeustasojen masterointiin. Useimmiten vaikealla tasolla pelit vain menevät kuraksi ja itse meininki latistuu joidenkin tiettyjen yksinkertaisten juttujen vahtimiseksi. Resistancessa oli sentään mielestäni vaikeimmalla sellainen meno, että peli ei ajanut nurkkaan yksinkertaisilla jipoilla vaan tuntui edelleen samalta peliltä kuin helpommalla (tosin vaikeammalta
). Mutta eipä tuo ollut erityisen vaikea vaikeimmillaankaan.
Noiden aikojen easy on kyllä nykypäivän hard.
Semmoista vielä, että silloin kun peli kuin peli menee uudelleen läpipeluuseen, niin nostan vaikeustason niin korkealla, että epäilen syvästi pääseväni peliä enää läpi. Tuossa vaiheessa peli on siis jo saavuttanut allekirjoittaneen mielessä jumalaisen aseman ja olen valmis laittamaan siihen äärimmäisen paljon energiaa. Tuota tapahtuu enää harvoin.
Viimeksi cod4 ja Resistancea tuli hakattua vaikeimmalla. Myöskin DMC3:sta yritin vaikeimmalla, mutta yritys oli kerrassaan niin nolo, ettei mitään rajaa. Puollustukseksi totean, että jos ei ole nähnyt DMC3:sen pomotaisteluita vaikealla tasolla, niin ei edes tiedä mitään vaikeudesta. Ehdottomasti yksi maailman vaikeimmista peleistä ja tuosta syystä myös perin houkuttelevaa yrittää nostaa sitä vaikeustasoa. Myöskin pelisysteemi tukee mukavasti tätä tason nostamista, kun niitä episodeja voi valita kätevästi haluamallaan vaikeustasolla. Ja tässä pelissä sormet tosiaan alkavat jumittamaan ja kramppaamaan. Voi jo pitää itseään tosi kovana jehuna jos onnistuu buustaamaan tiettyjä liikkeitä sillä napinrämpytys boostilla. Saa meinaan näpyttää niin nopeasti, että meinaa sormet irrota. Muistelen vielä lämmöllä tätä peliä jossa vaikeus oli yksi vetonauloista. Palkitsevuus tuli siitä, että silloin jos pärjäsi, todellakin tunsi olevansa hyvä. Ja jos oli hyvääkin parempi, niin se näkyi ruudulla meininkinä joka nousi kattoon ja siitä läpi. Adrenaliinissa sai kahlata polvia myöden ja loppuillasta sormet olivat niin kipeinä, että vesilasia piti pidellä kaksin käsin, jotta se pysyisi kädessä.
Nykyään en enää löydä nykypeleistä tuollaisia motivaattoreita vaikeustasojen masterointiin. Useimmiten vaikealla tasolla pelit vain menevät kuraksi ja itse meininki latistuu joidenkin tiettyjen yksinkertaisten juttujen vahtimiseksi. Resistancessa oli sentään mielestäni vaikeimmalla sellainen meno, että peli ei ajanut nurkkaan yksinkertaisilla jipoilla vaan tuntui edelleen samalta peliltä kuin helpommalla (tosin vaikeammalta
). Mutta eipä tuo ollut erityisen vaikea vaikeimmillaankaan.
Har*
Member
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Yleisesti ottaen olen samaa mieltä.
Jos vaikeusaste on valittava, niin oletusasetuksilla yleensä eka kerta mennään. Strategioissa aloitan yleensä normal-tasosta asteella helpommalla jotta mekaniikkaan pääsee sisään. Musapelit tyypataan hardilla humalassa, pisteenmetsästyksessä myöhemmin sitten Xtriimiä. Tilanteen mukaan alun jälkeen kuitenkin edetään. Pelin helpottamiseen ei ego taivu, mieluummin hapantukoon tekele vaikka hyllyssä.
Yleisesti ottaen olen samaa mieltä.
Jos vaikeusaste on valittava, niin oletusasetuksilla yleensä eka kerta mennään. Strategioissa aloitan yleensä normal-tasosta asteella helpommalla jotta mekaniikkaan pääsee sisään. Musapelit tyypataan hardilla humalassa, pisteenmetsästyksessä myöhemmin sitten Xtriimiä. Tilanteen mukaan alun jälkeen kuitenkin edetään. Pelin helpottamiseen ei ego taivu, mieluummin hapantukoon tekele vaikka hyllyssä.
PyromaniacB
New Member
Vastaus: Millä vaikeustasolla pelaat yleensä?
Jep jep, yleisesti ottaen mukavimmalta tuntuvat juuri nämä pelit joissa ei saa itse valittua vaikeustasoa. Muussa tapauksessa yleensä tulee pistettyä vaikea tai keskivertainen vaikeustaso ainakin nyt räiskinnöissä. Onhan näitä pelaajan tason mukaan skaalautuviakin pelejä ollut.
Riippuu silti pelistä, mutta useimpia pelejä en jaksa moneen kertaan pelata uudelleen läpi niin ei myöskään tule "kokeiltua" easylla.
Jep jep, yleisesti ottaen mukavimmalta tuntuvat juuri nämä pelit joissa ei saa itse valittua vaikeustasoa. Muussa tapauksessa yleensä tulee pistettyä vaikea tai keskivertainen vaikeustaso ainakin nyt räiskinnöissä. Onhan näitä pelaajan tason mukaan skaalautuviakin pelejä ollut.
Riippuu silti pelistä, mutta useimpia pelejä en jaksa moneen kertaan pelata uudelleen läpi niin ei myöskään tule "kokeiltua" easylla.