Viimein läpi, olisko ollut 50h ja ukko ehkä lv 140.
Viimeinen boss oli kyllä aikamoinen dickhead. Useamman kymmenen kerran yrityksen ja salama-tonfan rämpyttelyllä viimein kaatui. Pelin taistelu on kyllä niin addiktoivaa, että kyllä lähti samantien pikku kiekka ng+:aa…mutta ehkä tässä tulee nyt pelin vaihto kuitenkin. Samat metkut, eli vihreää divine-luokan loottia olis tarjolla, ja pikkubossit tallustelevat rivivihollisena jne.
Tarinassa ei ollut mitään tolkkua, mutta eihän näissä usein ole ollutkaan.
Peruspeli taisteluneen on edelleen rautaa. Joku kehui ketjussa bosseja hyviksi, minusta ne olivat lähinnä ärsyttäviä kaikki ja kyllä aika vaikeita, muutamaa lukuunottamatta.
PSSR2 toi Pro:lla vähän lisää tarkkuutta, mutta kyllähän peli on edelleen silläkin sieltä jostain PS4:n maailmoista ulkoasunsa puolesta - ja nykii paikoitellen silti, etenkin jäämaassa ja ihan vikassa kentässä.
Vähän liikaa tässä kyllä oli toistoa. Oli muutamat uudet vihut (se perhanan etana, voi luoja!), mutta suurin osa sieltä ykkösestä ja kakkosesta. Musatkin kierrätetään surutta, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Hieno biisi ”tukikohdassa”!
Transmogista iso plussa. Paljon mielekkäämpää rakennella noita settejä, kun sillä parhaat pisteet antavan asun ulkoasulla ei ole tällaiselle estetiikolle väliä kun sen saa muuttaa haluamakseen
Kokonaisuutena kolmonen oli ehkä kuitenkin vain ”ok”. Oli hienoja japanilaisia open world -kenttiä (tuli paikoitellen vähän Ronin-vibat), mutta toisaalta taas umpitylsiä jääkenttiä ja niitä samoja ”laavakivi”-kenttiä, mitä näissä on. Sekä sitä putkijuoksua.
Tuli pelattua lähinnä nopeuden vuoksi ninjalla, sillä suosikkiaseiksi muodostuivat salamaefektin antavat miekka ja tonfat. Niissä kohdissa missä tarvittiin raakaa voimaa, mäiskin samurailla ja jollain överipisteet antavalla kirveellä.
Viimeinen boss oli kyllä aikamoinen dickhead. Useamman kymmenen kerran yrityksen ja salama-tonfan rämpyttelyllä viimein kaatui. Pelin taistelu on kyllä niin addiktoivaa, että kyllä lähti samantien pikku kiekka ng+:aa…mutta ehkä tässä tulee nyt pelin vaihto kuitenkin. Samat metkut, eli vihreää divine-luokan loottia olis tarjolla, ja pikkubossit tallustelevat rivivihollisena jne.
Tarinassa ei ollut mitään tolkkua, mutta eihän näissä usein ole ollutkaan.
Peruspeli taisteluneen on edelleen rautaa. Joku kehui ketjussa bosseja hyviksi, minusta ne olivat lähinnä ärsyttäviä kaikki ja kyllä aika vaikeita, muutamaa lukuunottamatta.
PSSR2 toi Pro:lla vähän lisää tarkkuutta, mutta kyllähän peli on edelleen silläkin sieltä jostain PS4:n maailmoista ulkoasunsa puolesta - ja nykii paikoitellen silti, etenkin jäämaassa ja ihan vikassa kentässä.
Vähän liikaa tässä kyllä oli toistoa. Oli muutamat uudet vihut (se perhanan etana, voi luoja!), mutta suurin osa sieltä ykkösestä ja kakkosesta. Musatkin kierrätetään surutta, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Hieno biisi ”tukikohdassa”!
Transmogista iso plussa. Paljon mielekkäämpää rakennella noita settejä, kun sillä parhaat pisteet antavan asun ulkoasulla ei ole tällaiselle estetiikolle väliä kun sen saa muuttaa haluamakseen
Kokonaisuutena kolmonen oli ehkä kuitenkin vain ”ok”. Oli hienoja japanilaisia open world -kenttiä (tuli paikoitellen vähän Ronin-vibat), mutta toisaalta taas umpitylsiä jääkenttiä ja niitä samoja ”laavakivi”-kenttiä, mitä näissä on. Sekä sitä putkijuoksua.
Tuli pelattua lähinnä nopeuden vuoksi ninjalla, sillä suosikkiaseiksi muodostuivat salamaefektin antavat miekka ja tonfat. Niissä kohdissa missä tarvittiin raakaa voimaa, mäiskin samurailla ja jollain överipisteet antavalla kirveellä.