Dragonfly
KonsoliFIN Alumni
Peli läpi.
Olen näköjään kirjoitellut tammikuussa 2022 kuinka olen aloittanut pelin pelaamisen, joten hetki siinä vierähti. Pelasin silloin puolitoista vuotta sitten aika intensiivisesti ensimmäiset 20 tuntia, mutta sitten muut pelit veivät huomion. Ei siksi että Shin Megami Tensei V olisi ollut huono, mutta tämä huomion siirtyminen on minulle aika yleistä.
Nyt kun sitten otin pelin uudelleen pelaukseen, niin se iski jälleen kovaa, ja pelasinkin muutamassa viikossa loppuun asti. Pelikellon näyttäessä 55 tuntia kun lopputekstit rullasivat ruudulla.
Vuoropohjainen taistelu demoniapurien kera sekä kenttien "Soulsmaisuus" olivat pelin ehdottomia valopilkkuja. Taistelussa oli mukavasti taktisuutta eri elementtien käytössä, buffeissa ja debuffeissa. Uusia demoneita sai puhuttua tiimiin tarpeeksi usein ja niitä sai myös fuusioitua paremmiksi mielin määrin. Myös oman hahmon kehitys oli aika vapaata essence fuusioiden avulla, joilla pystyi sekä vaihtamaan elementtien vahvuuksia ja heikkouksia sekä hahmon osaamia liikkeitä.
Mainitsin kenttien Soulsmaisuuden. Tällä tarkoitan, sitä kuinka vapaasti liikuttavissa oleva avoin maailma oli rajattu alueisiin ja kuinka nämä alueet oli suunniteltu niin, että siellä oli piilotettuja reittejä ja löydettävää useammassa tasossa. Myös se muistutti Soulseista, että tallennuspaikkoina toimivat avoimeen maailmaan ripotellut "nuotiot", jotka piti ensin löytää. Jo normaalilla vaikeustasolla peli on sen verran haastava, että välillä seuraavan nuotion löytäminen osoittautui aikamoiseksi seikkailuksi.
Shin Megami Tensei V on haastava. Jopa turhankin vaikea siksi, että esim. uusille alueille siirryttäessä tulee välillä ihan järkyttäviä vihollisten leveltasopiikkejä. Yhtäkkiä riviviholliset ovatkin monta leveliä korkeampia kuin oma hahmo tai oma tiimi. Samaa tapahtuu myös pomovastusten kanssa. Vaikka kuinka yritin laittaa oikeanlaiset demonit ja oikeanlaiset elementtien kestävyydet, niin joku uusi pomovastus saattoi lätkäistä hengen pois melkein kerrasta. Siinä ei auttanut muu kuin mennä edelliselle alueella grindaamaan lisää leveleitä omalle tiimille. Aikaavievää ja turhauttavaa puuhaa, kun haluaisi päästä pelissä eteenpäin. Onneksi vaikeustasoa voi vaihtaa kesken seikkailun normalista casualille, mutta myös ilmaiseksi eShopista ladattavalle safetylle, joilla sitten pääsee kyllä läpi ihan kaikki vastukset ilman kummempia vaikeuksia. Pelasin pitkään normalilla, taistelin ja grindasin. Huomasin kuitenkin, että hauskuus siinä hommassa hiipui, joten suurimman osan pelin lopusta pelasin casualilla ja muutaman kohdan jopa safetyllä.
Kokonaisuutena SMT V on hieno kokemus. Japaniroolipelejä pelaaville tätä on helppo suositella. Varsinkin niille jotka tykkäävät pelata JRPG:nsä vuoropohjaisella taistelulla. Pelissä on mahtipontisuutta ja kunnianhimoa, mutta vähän Switch kyllä teknisesti rajoittaa. Varsinkin isommalta ruudulta pelatessa peli on paikoin aika rosoinen, ja vaikka maailmassa on löydettävää ja vihollisia, niin se tuntuu silti ajoittain aika tyhjältä. Tarina enkelien ja demonien ikuisesta taistelusta yltää eeppisiin mittasuhteisiin Tokion tulevaisuuden heiluessa vaakalaudalla. Mitä pidemmälle peli eteni sen korkealentoisemmaksi homma meni, mikä oli vain hyvä juttu.
Olen näköjään kirjoitellut tammikuussa 2022 kuinka olen aloittanut pelin pelaamisen, joten hetki siinä vierähti. Pelasin silloin puolitoista vuotta sitten aika intensiivisesti ensimmäiset 20 tuntia, mutta sitten muut pelit veivät huomion. Ei siksi että Shin Megami Tensei V olisi ollut huono, mutta tämä huomion siirtyminen on minulle aika yleistä.
Nyt kun sitten otin pelin uudelleen pelaukseen, niin se iski jälleen kovaa, ja pelasinkin muutamassa viikossa loppuun asti. Pelikellon näyttäessä 55 tuntia kun lopputekstit rullasivat ruudulla.
Vuoropohjainen taistelu demoniapurien kera sekä kenttien "Soulsmaisuus" olivat pelin ehdottomia valopilkkuja. Taistelussa oli mukavasti taktisuutta eri elementtien käytössä, buffeissa ja debuffeissa. Uusia demoneita sai puhuttua tiimiin tarpeeksi usein ja niitä sai myös fuusioitua paremmiksi mielin määrin. Myös oman hahmon kehitys oli aika vapaata essence fuusioiden avulla, joilla pystyi sekä vaihtamaan elementtien vahvuuksia ja heikkouksia sekä hahmon osaamia liikkeitä.
Mainitsin kenttien Soulsmaisuuden. Tällä tarkoitan, sitä kuinka vapaasti liikuttavissa oleva avoin maailma oli rajattu alueisiin ja kuinka nämä alueet oli suunniteltu niin, että siellä oli piilotettuja reittejä ja löydettävää useammassa tasossa. Myös se muistutti Soulseista, että tallennuspaikkoina toimivat avoimeen maailmaan ripotellut "nuotiot", jotka piti ensin löytää. Jo normaalilla vaikeustasolla peli on sen verran haastava, että välillä seuraavan nuotion löytäminen osoittautui aikamoiseksi seikkailuksi.
Shin Megami Tensei V on haastava. Jopa turhankin vaikea siksi, että esim. uusille alueille siirryttäessä tulee välillä ihan järkyttäviä vihollisten leveltasopiikkejä. Yhtäkkiä riviviholliset ovatkin monta leveliä korkeampia kuin oma hahmo tai oma tiimi. Samaa tapahtuu myös pomovastusten kanssa. Vaikka kuinka yritin laittaa oikeanlaiset demonit ja oikeanlaiset elementtien kestävyydet, niin joku uusi pomovastus saattoi lätkäistä hengen pois melkein kerrasta. Siinä ei auttanut muu kuin mennä edelliselle alueella grindaamaan lisää leveleitä omalle tiimille. Aikaavievää ja turhauttavaa puuhaa, kun haluaisi päästä pelissä eteenpäin. Onneksi vaikeustasoa voi vaihtaa kesken seikkailun normalista casualille, mutta myös ilmaiseksi eShopista ladattavalle safetylle, joilla sitten pääsee kyllä läpi ihan kaikki vastukset ilman kummempia vaikeuksia. Pelasin pitkään normalilla, taistelin ja grindasin. Huomasin kuitenkin, että hauskuus siinä hommassa hiipui, joten suurimman osan pelin lopusta pelasin casualilla ja muutaman kohdan jopa safetyllä.
Kokonaisuutena SMT V on hieno kokemus. Japaniroolipelejä pelaaville tätä on helppo suositella. Varsinkin niille jotka tykkäävät pelata JRPG:nsä vuoropohjaisella taistelulla. Pelissä on mahtipontisuutta ja kunnianhimoa, mutta vähän Switch kyllä teknisesti rajoittaa. Varsinkin isommalta ruudulta pelatessa peli on paikoin aika rosoinen, ja vaikka maailmassa on löydettävää ja vihollisia, niin se tuntuu silti ajoittain aika tyhjältä. Tarina enkelien ja demonien ikuisesta taistelusta yltää eeppisiin mittasuhteisiin Tokion tulevaisuuden heiluessa vaakalaudalla. Mitä pidemmälle peli eteni sen korkealentoisemmaksi homma meni, mikä oli vain hyvä juttu.
Viimeksi muokattu:
