Shin Megami Tensei V

[ripulipamaus]

Jokainen pelatkoon niinkuin haluaa. Jos joku tulee pätemään ettei saa pelata helpolla tasolla niin sellaisten henilöiden mielipiteet menee roskakoriin samantein.

Samaa mieltä. En oo ikinä ymmärtänyt mitä se on keltään pois jos joku haluaa pelata helpolla. Aloitan pelit yleensä normaalilla mutta kyllä aika nopeasti vaihtuu helpolle jos tulee esteitä vastaan. En saa mitään pelien vaikeudesta. Pelaan pelejä pääasiassa tarinan vuoksi. Smt 5:n taistelusysteemi on hyvä mutta se ei poista sitä, etteikö se voisi olla myös puuduttava. Etenkin jos on sen tyyppinen pelaaja joka haluaa taistella lähes kaikki taistelut, koska vihollisia smt 5:ssa riittää. Pelasin smt 5:n läpi switchillä aikanaan ja vaikka kyseessä on hyvä peli niin taistelut alkavat puuduttaa jossain vaiheessa. Enkä ihmettele, että persona sarjasta on tullut suositumpi. Samaa taisteluihin puutumista olen kokenut Trails pelisarjan kanssa joka on edelleen kesken, koska piti pitää kolmen kuukauden tauko juurikin kyseisestä syystä.

 

[Raxama]

Joko ymmärrätte tarkoituksella väärin tai sit ette vaan osaa lukea. Mulle on edelleenkin yks lysti miten kukakin pelinsä pelaa, mut mun mielestä on typerää valittaa pelin combatista samalla kun pelaa sillä vaikeustasolla joka käytännössä poistaa sen aspektin pelistä kokonaan.

Safetyllä tästä tulee kävelysimulaattori jossa välillä painat nappeja ihan sama missä järjestyksessä. Se ei vaadi minkäänlaista ajattelua combatin suhteen kun rullaat kaiken ihan sama kuinka takki auki meet mihinkin tilanteeseen. Tää on ihan fine jos pelin haluaa näin pelata ja nauttia muista osa-alueista, mut samalla tällä vaikeustasolla sun mielipiteet pelin combatista ei merkitse muuten paskan vertaa.

Combat voi joo olla puuduttavaa, mut edelleenkin, ne viholliset näkyy siellä overworldissa ja tässä voi ihan ite valite kuinka paljon haluaa niitä random encountereita. Jos se puuduttaa, niin miks sitten niitä on pakko tehä jatkuvalla syötöllä kun olis vaihtoehtokin? Ymmärtäisin jos olis PS2 aikakauden peli missä ne on näkymättömiä ja tulee x askelten jälkeen (kuten Nocturnessa), mut tässä se valinta on ihan täysin itestä kiinni.

Ja ennenku joku tulee pätemään et grindata täytyy niin ei täydy, SMT on harvoja JRPGeitä jossa nimenomaan on panostettu siihen et millään vaikeustasolla ei tarvi grindata päästäkäseen eteenpäin.

 

[venalaine]

No siis yksinkertaisesti jotkut varmaan haluaa vaan kokea sen pelin tarinan ja edetä ilman, että vastaan tulee minkäänlaisia hidasteita tai game overeita jne.. Itsekin tykkään, että pelissä on vähän haastetta (orggis V:tä taisin pelata Switchillä normalilla), mutta eipä se minulta ole pois, jos joku muu haluaa vedellä easyllä. Se on ihan ok.

 

[Raxama]

No siis yksinkertaisesti jotkut varmaan haluaa vaan kokea sen pelin tarinan ja edetä ilman, että vastaan tulee minkäänlaisia hidasteita tai game overeita jne.. Itsekin tykkään, että pelissä on vähän haastetta (orggis V:tä taisin pelata Switchillä normalilla), mutta eipä se minulta ole pois, jos joku muu haluaa vedellä easyllä. Se on ihan ok.

Juu, siis kuten sanoin, jokanen tyylillään. Easyhan on vielä sellanen vaikeustaso missä combat on ns. mukana, siinä mielessä et sitä ei voi vaan rämpyttämällä ohittaa ja sisältää jonkinasteista haastetta. Safetyllä otat sen joku 90% vähemmän damagea ja teet jonkun 200% enemmän niin siinä on sit jo aikalailla mahdotonta kuolla. Viholliset kuolee lähtökohtasesti yhdestä, bossit parista. Se on ihan eri peli safetylla kun millään muulla vaikeustasolla.

Itsekin tätä harkinnut ja nykyään mieluiten pelaan pelini easyllä tai storyllä vs. aiemmin pelihaasteet maistui mutta nykyisin viihteeltäni en niin haasteita kaipaa kun elämä jo itsessään riittävän haastavaa eli oisko tämä kokemisen arvoinen ihan easy tasolla?

No, mä oon vähän sillä kannalla et SMT peleissä (pl. Digital Devil Saga) ei tarina näyttele niin isoa roolia et sen takia yksinään kannattais pelata. Alkuperäsessä SMTV:ssä tarina oli sen verran torso et siitä tuli oikeastaan vähän paha mielikin, mut en tiedä miten tässä on korjattu. Sanosin et eniten tästä saa kuitenkin irti jos tykkää vuoropohjasista JRPGeistä ja nimenomaan pääasiassa sellasista pelimekaniikoista jotka grindaamisen sijasta laittaa ajattelemaan asiaa eri lähestymistavalla. Tässähän aika normi on et eka käyt ottamassa bossin kanssa lämmittelykierroksen, kattomassa mitä sen heikkoudet on ja mitä se tekee. Sit pistät tiimin uuteen uskoon sen perusteella et pystyt hyväkskäyttämään niitä heikkouksia ja mahollisuuksien mukaan saat tuhlattua vihollisen vuorot about kokonaan. Tän pelin Press Turn-tsydeemi on omissa kirjoissa se paras combat mekaniikka mitä jrpg on, just nimenomaan sen takia kun tässä ei oo pakko grindata missään vaiheessa ja 90% random encountereistakin voi skipata. Ei oo väliä vaikka oot hardillakin +5 leveliä bossia alempana kun jos kokoonpano on kunnossa niin sillä ei juurikaan oo väliä. Personoiden one more-tsydeemi on aika paljon riisutumpi versio tästä jos kertoo yhtään mitään.

Mut perinteisesti SMT:t on ollu aika kevyitä tarinan ja hahmojen osalta. Hahmot pääasiassa toimii vaan jonkun ideologian edustajina. En osaa vielä tästä uudesta Vengeancen routesta sanoa, mut orkkis SMT V:tä jos olis tarinan takia pelannut niin aika pettyny sitä ois ollu.

 

[Misaki]

Eihän MegaTenejä ole tosiaan mitään järkeä pelata pelkän tarinan takia. Niiden koukuttavuus kun on rakennettu pitkälti taistelujärjestelmän ympärille.

Tällaiset keskustelut tuovat aina mieleen pelin määritelmän. Pelit keksittiin tuhansia vuosia sitten, ja siitä lähtien termin peli on pystynyt määrittelemään kutakuinkin näin: suorite, jossa kisaillaan voitosta ja häviöstä tietyn sääntöjärjestelmän sallimissa rajoissa. Viime vuosikymmeninä tämä pelin ydin on hälventynyt, kun peleistä on tullut eräänlaisia yleisnautittavia teoksia, joissa keskitytään audiovisuaalisuuteen, narratiiviin, musiikkiin ja vaikka mihin toissijaiseen. Voitosta kamppailu on monella unotunut. Pelin määritelmään kuuluu, että pelissä voi voittaa tai hävitä. Pelissä kuuluukin tulla joskus häviö, game over. En vain yksinkertaisesti ymmärrä pelaajia, jotka pelaavat pelejä yrittäen mahdollisimman aktiivisesti kiertää pelin perusluonnetta, häviämistä ja voittamista - ja voiton tavoittelusta aiheutuvaa itsensä ylittämistä ja uuden oppimista. Toki ihmiset nauttivat eri asioista, mutta joskus sitä miettii, miksi nämä narratiivikeskeiset ym. ihmiset edes pelaavat pelejä eivätkä keskity suoraan pelkkiin sarjoihin ja elokuviin.

 

[Mathael]

Eihän MegaTenejä ole tosiaan mitään järkeä pelata pelkän tarinan takia. Niiden koukuttavuus kun on rakennettu pitkälti taistelujärjestelmän ympärille.

Tällaiset keskustelut tuovat aina mieleen pelin määritelmän. Pelit keksittiin tuhansia vuosia sitten, ja siitä lähtien termin peli on pystynyt määrittelemään kutakuinkin näin: suorite, jossa kisaillaan voitosta ja häviöstä tietyn sääntöjärjestelmän sallimissa rajoissa. Viime vuosikymmeninä tämä pelin ydin on hälventynyt, kun peleistä on tullut eräänlaisia yleisnautittavia teoksia, joissa keskitytään audiovisuaalisuuteen, narratiiviin, musiikkiin ja vaikka mihin toissijaiseen. Voitosta kamppailu on monella unotunut. Pelin määritelmään kuuluu, että pelissä voi voittaa tai hävitä. Pelissä kuuluukin tulla joskus häviö, game over. En vain yksinkertaisesti ymmärrä pelaajia, jotka pelaavat pelejä yrittäen mahdollisimman aktiivisesti kiertää pelin perusluonnetta, häviämistä ja voittamista - ja voiton tavoittelusta aiheutuvaa itsensä ylittämistä ja uuden oppimista. Toki ihmiset nauttivat eri asioista, mutta joskus sitä miettii, miksi nämä narratiivikeskeiset ym. ihmiset edes pelaavat pelejä eivätkä keskity suoraan pelkkiin sarjoihin ja elokuviin.

Miksi sinä näet vaivaa miten pelaajat pelinsä pelaa ? Peli on joo keksitty tuhansia vuosia sitten ja kilpailu on aina ollut ihmisillä läsnä, mutta yleensä tällä tarkoitetaan versus toinen ihminen. Nämä singleplayer pelit on tässä mielessä huono esimerkki. Vähän kuin pelais ristinollaa itseensä vastaan.

 

[kopolanpoika]

Eihän MegaTenejä ole tosiaan mitään järkeä pelata pelkän tarinan takia. Niiden koukuttavuus kun on rakennettu pitkälti taistelujärjestelmän ympärille.

Tällaiset keskustelut tuovat aina mieleen pelin määritelmän. Pelit keksittiin tuhansia vuosia sitten, ja siitä lähtien termin peli on pystynyt määrittelemään kutakuinkin näin: suorite, jossa kisaillaan voitosta ja häviöstä tietyn sääntöjärjestelmän sallimissa rajoissa. Viime vuosikymmeninä tämä pelin ydin on hälventynyt, kun peleistä on tullut eräänlaisia yleisnautittavia teoksia, joissa keskitytään audiovisuaalisuuteen, narratiiviin, musiikkiin ja vaikka mihin toissijaiseen. Voitosta kamppailu on monella unotunut. Pelin määritelmään kuuluu, että pelissä voi voittaa tai hävitä. Pelissä kuuluukin tulla joskus häviö, game over. En vain yksinkertaisesti ymmärrä pelaajia, jotka pelaavat pelejä yrittäen mahdollisimman aktiivisesti kiertää pelin perusluonnetta, häviämistä ja voittamista - ja voiton tavoittelusta aiheutuvaa itsensä ylittämistä ja uuden oppimista. Toki ihmiset nauttivat eri asioista, mutta joskus sitä miettii, miksi nämä narratiivikeskeiset ym. ihmiset edes pelaavat pelejä eivätkä keskity suoraan pelkkiin sarjoihin ja elokuviin.

Pelit on myös viihdetuote ja se tarkoittaa että pelistä saa nauttia jokainen haluamallaan tavalla.

se että vaikeusaste on säädettävissä ei poissulje sitä että peli ei olisi viihdyttävä tai koukuttava.

Toi sun pohdinta oli yhtä älytöntä kuin miettiä mikä järki tehdä toiminta- tai vaikka supersankarileffoja kun ne käytännössä koskaan ei perustu realismiin tai noudata fysiikan lakeja.

 

[Misaki]

Nämä singleplayer pelit on tässä mielessä huono esimerkki. Vähän kuin pelais ristinollaa itseensä vastaan.

Ei, vaan niissä nimenomaan pelataan peliä vastaan, minä vs. peli. Peli on täynnä pelintekijöiden luomia haasteita ja vastuksia, jotka pelaajan tulee voittaa pelin omilla säännöillä. Ristinollan pelaaminen itsekseen on pelaamista itseä vastaan, minä vs. minä. Mikään ulkopuolinen taho ei siinä aseta voittamista hankaloittavia haasteita. Et sitten huonompaa vertausta keksinyt.

 

[Mathael]

Ei, vaan niissä nimenomaan pelataan peliä vastaan, minä vs. peli. Peli on täynnä pelintekijöiden luomia haasteita ja vastuksia, jotka pelaajan tulee voittaa pelin omilla säännöillä. Ristinollan pelaaminen itsekseen on pelaamista itseä vastaan, minä vs. minä. Mikään ulkopuolinen taho ei siinä aseta voittamista hankaloittavia haasteita. Et sitten huonompaa vertausta keksinyt.

Tosin pelintekiät ovat nuo vaikeusasteetkin tähän peliin luoneet. Eli tämä sinun vertaus suorite, jossa kisaillaan voitosta ja häviöstä tietyn sääntöjärjestelmän sallimissa rajoissa. Sun alkuperäisen viestin ainoa pointti oli päteminen, tulla siis kertoon että tiedät paremmin mikä on hyvää ja mikä huonoa makua tässä pelissä.

 

[Misaki]

Tosin pelintekiät ovat nuo vaikeusasteetkin tähän peliin luoneet. Eli tämä sinun vertaus suorite, jossa kisaillaan voitosta ja häviöstä tietyn sääntöjärjestelmän sallimissa rajoissa.

Kyllä, juuri näin. Pelintekijät totta kai tiedostavat laiskistuvien pelaajien nykytrendin. He joutuvat tekemään pelistään eräänlaisen "epäpelin" lisäämällä tällaisia vaikeustasoja (joissa häviämisen mahdollisuus on 1 %:n luokkaa), koska tiedostavat pelaajamassan tulleen huonommaksi pelaamisessa. Ei näitä vaikeustasoja tässä määrin näkynyt peleissä vielä 15 vuotta sitten.

Mutta nauttikoon kukin miten tykkää, ei se minulta ole pois. Sitten se on pois, kun pelintekijät alkavat oletuksena tehdä peleistä liian helppoja.

En päde vaan vain ihmettelen nykysuuntausta suhteuttaen sitä sanan peli alkuperäiseen merkitykseen, siinä kaikki.

 

[ripulipamaus]

Eihän MegaTenejä ole tosiaan mitään järkeä pelata pelkän tarinan takia. Niiden koukuttavuus kun on rakennettu pitkälti taistelujärjestelmän ympärille.

Tällaiset keskustelut tuovat aina mieleen pelin määritelmän. Pelit keksittiin tuhansia vuosia sitten, ja siitä lähtien termin peli on pystynyt määrittelemään kutakuinkin näin: suorite, jossa kisaillaan voitosta ja häviöstä tietyn sääntöjärjestelmän sallimissa rajoissa. Viime vuosikymmeninä tämä pelin ydin on hälventynyt, kun peleistä on tullut eräänlaisia yleisnautittavia teoksia, joissa keskitytään audiovisuaalisuuteen, narratiiviin, musiikkiin ja vaikka mihin toissijaiseen. Voitosta kamppailu on monella unotunut. Pelin määritelmään kuuluu, että pelissä voi voittaa tai hävitä. Pelissä kuuluukin tulla joskus häviö, game over. En vain yksinkertaisesti ymmärrä pelaajia, jotka pelaavat pelejä yrittäen mahdollisimman aktiivisesti kiertää pelin perusluonnetta, häviämistä ja voittamista - ja voiton tavoittelusta aiheutuvaa itsensä ylittämistä ja uuden oppimista. Toki ihmiset nauttivat eri asioista, mutta joskus sitä miettii, miksi nämä narratiivikeskeiset ym. ihmiset edes pelaavat pelejä eivätkä keskity suoraan pelkkiin sarjoihin ja elokuviin.

Koska peleissä on nykyään yleensä paremmat tarinat kuin sarjoissa tai elokuvissa. Pelit ovat myös interaktiivisia eivätkä siten niin tylsiä kuin sarjat tai elokuvat.

 

[venalaine]

Kaipa niitä pelejä voisi sitten nykyään kutsua vaikka interaktiivisiksi animaatioiksi tai joksikin muuksi, jos niin haluaa. Itse en välttämättä kuitenkaan nykypelien tapauksessa ihan noin ortodoksinen olisi, että pitäisin "pelin" edellytyksenä tiettyä vaikeusastetta. Ihan jo siksikin, että peligenrejäkin on olemassa vaikka miten ja osaan ei liity juuri minkäänlaista vaikeutta. Ajatellaan vaikka jotain Minecraftia. Meistä suurin osa lienee valmis sen peliksi laskemaan, mutta eihän siinä ole käytännössä minkäänlaista "vaikeusastetta".

Mitä tuohon pelien perinteiseen vaikeuteen ylipäätään tulee, niin ennenhän suuresta osasta pelejä tehtiin vaikeita niin sanotusti pakon edessä. Kun vaikka sille 8-bittisen NES:n kasetille tai C64 lerpulle ei kovinkaan laajaa teosta voinut sulloa, niin asiaa kompensoitiin sitten tekemällä peleistä pirun vaikeita, että homma ei olisi ollut hetkessä ohi. Nykyään on tilanne se, että pelin tarinan kesto voi olla vaikka 100 tuntia ilman, että sitä välttämättä venytetään vaikeusasteella.

 

[Doctor Pepper]

Minecraftissa on kyllä aika vaikeaa pysyä hengissä pitkään. Jos haluaa haastetta voi pelata hardcorella. No, ei kyllä liity ketjun aiheeseen, mutta minusta on hyvä että on vaihtoehtoja, joilla peli tulee nautittavaksi useammille ja useammalla eri tavalla. Jos joku hieno juttu ei toista kiinnosta, se on sitten sen oma asia, mutta lähtökohtaisesti peliä ei voi pelata väärin, voi pelata vain eri tavoilla. Toki vaikka jossain yksinkertaisessa lautapelissä tai korttipelissä voi pelata väärin, jos ei osaa ja noudata sääntöjä, mutta ehkä sekin voi olla hauskaa.

Minusta on kyllä joskus turhauttavaa pelata pelejä, joissa ei ole mitään haastetta, mutta toisaalta en ole erityinen pelitarinoiden ystävä. Usein lopetan pelin siihen, jos tulee liikaa tarinointia. OIen esimerkiksi pelannut yhtä peliä yli 3000 tuntia skipaten alusta asti kaikki dialogit, joita siihen on kirjoitettu kymmenien tuntien edestä.