Tuli tämä peli läpäistyä, aikalaskurin pysähtyessä 45h paikkeille.
Liian usein, ts. aina pääsankari, joka tarinaa kuljettaa on jostain syystä piikkitukkainen, epäsosiaalinen introvertti, jota ei varsinaisesti kiinnostaisi justkailla kenenkään kanssa missään tilanteessa. Hän vain haluaisi kaikessa rauhassa harrastella kendoilua, sattumalta omistamallaan kylän cooleimmalla miekallaan, mutta kerta toisensa jälkeen emo charmi puree ohikulkijoihin ja sankari alkaa vetämään puoleensa yltiösosiaalisia ihailijoita. Ja ennen kuin sankari huomaakaan on hänen matkaansa liimautunut pakollinen kilpimies, healer, maagi ja joku vähäosaisempi, jolle ei riitä aseita, joten hän heiluu nyrkein matkan loppuun asti, vaikka siinä vaiheessa sankareilla tuleekin rahaa ovista ja ikkunoista.
Ja jos olet kuin minä, eli Tales of - pelisarja ei ole entuudestaan tuttu ja ajattelit tutustua sarjan viimeisimpään osaan tässä vaiheessa (vuoden myöhässä), niin spoiler alert: jos odotat jotain tutusta kaavasta poikkeavaa, niin todennäköisesti tulet pettymään.
Jos taat kaipaat hyvää, nykymallista RPG:ta niin tarjolla on sitä tuttua ja turvallista, sillä poikkeuksella, että tällä kertaa pääsankari hyväksyy sankarin roolin perinteistä nopeammin ja loppua kohden hänen puhetulvansa täyttyy pelkistä rakkauden tunnustuksista, jotka yltyy toisinaan niin siirappisiksi, että peliohjain kädessä alkaa tuntua tahmealta kaikesta siitä siirapista, mitä ruudulla vuodatetaan rakkauden nimessä.
Vuoropohjainen combat alkaa olemaan muinaisjäänne ja tämäkin peli on nykytrendin mukaisesti realiaikaisella combatilla. Voi niitä aikoja kun FF8 pelatessa sai syödä herkkuja toisella kädellä ja miettiä shakkimaisesti seuraavia siirtoja, kellä hyökätä ja ketä pistää parannettavaksi ennakkoon, koska tietää, että vihun hyökkäys tulee jossain välissä pistämään kerralla arkun pohjalle.
Mutta on aktiivisessa ADHD taistelussa myös puolensa, koska tämä mahdollistaa paremmin pelaajan astumisen jonkin toisen tyypin saappaisiin, jättäen pääsankarin heiluttelemaan sapeliaan tietokoneen ohjeistamana. Tykkään myös, että tätä nykyä on jo yleistä, että päähahmon voi jättää kokonaan pois siitä omasta dreamteamistä. Tosin itsellä se pitää olla osana jengiä roikkumassa, koska tarina aina eletään hänen kauttaan, rikkoo muuten itsellä liikaa immersiota.
Pelasin tämän kokonaan läpi maagilla, sillä se tuntui poikkeuksellisen monipuoliselle hahmolle combatin suhteen, aiempiin pelaamiini RPG nähden.
Tarjolla oli perushuitaisu, sekä vähän manaa kuluttavia lähihyökkäyksiä, sekä kauemmin lataavia, mana ahneempia hyökkäyksiä. Lisäksi kaikilla hahmoilla oli oma erikoiskykynsä, joka maagilla oli taian talteenottaminen. Taikoja tallettamalla taikoja pystyi kombottamaan ja täten paukuttamaan sitten kerralla tuhannen voltin voimalla vastustajan niskaan, yksittäisen salamaniskun sijaan. Kombottamalla sai jo varhaisessa vaiheessa tehtyä melko isoa vahinkoa, jos vain sai pysyteltyä taka-alalla lukemassa loruja miekkasankareiden huitoessa etulinjassa.
Joka reservissä olevalla sankarilla oli myös erikoishyökkäys, jolla pystyi herpaannuttamaan vihollisen hyökkäyksen hetkellisesti, ja taistelun nopean päättämisen salaisuus olikin osata käyttää oikeaa taitoa oikeassa paikassa. Yksi ampui pulut alas taivaalta, yksi puhui päälle ja sai vihollisen menemään sekaisin loitsuaan lukiessa, yksi sitoi vihun kengännauhat ja esti etenimisen ja yksi tunki stop-merkin vihollisen naaman eteen kesken ryntäysyrityksen, aiheuttaen hetkellisen pyörtymisen, jne.
Skillspointseja sai ihan kiitettävästi ja oli kiva, että osa taidoista oli sidottu sivutehtäviin, niin tuli niitäkin koluttua yli parisenkymmentä, jotta sai esim. jonkun tehokkaamman taian auki. Sivutehtävät itsessään oli perinteisen ajatusköyhiä. Muutama taian aukisaanti oli myös sidottu käyttömääriin, joten niitä ei saanut auki kun kovalla tahkoamisella. Kerkesin yhdellä pelikerralla saada kaikki maagin kykylätkät auki, muutama taito jäi aukaisematta.
Tales of Arise ei varsinaisesti ole mikään avoimen maailman seikkailu, mutta itselle kyllä toimii putkimainen kenttärakennekkin hyvin. Kun ei ole liian avointa maailmaa koluttavaksi, niin maisemat vaihtuu nopeasti paikasta toiseen siirryttäessä ja nurkat on helppo koluta kertajuoksulla, vs. esim XC2, jossa saat juosta aakeetalaakeeta karttaa 10min suuntaansa tarkistaessa löytyisikö kartan vastalaidalta joku yksittäinen arkku.
Vaikka putkimainen kenttärakenne ei ärsyttänyt, niin kenttäsuunnittelu sensijaan oli kuin suoraan 2000-luvun alusta, koska jokaisesta ovesta toiseen siirryttäessä eteen puskettiin latausruutu. Onneksi PS5 niiden kesto oli vain 10s luokkaa, mutta siitä huolimatta se sai pelin tuntumaan todella kivikautiselta. Tämä ärsytti etenkin linnoissa, jossa saattoi olla 6 huonetta samassa kerroksessa, ja heti huoneeseen päästyäsi huomasit, että tilassa ei ole mitään, käännyt ympäri katsomaan taas latausruutua.
Peli pyöri melko tasaisesti 60fps, välillä taisteluissa oli selvä nykähdys, mutta en tiedä oliko se tarkoituksellista korostamaan syntyneen vahingon määrää vai vaan framedroppaus johtuen liiallista liikkeen määrästä ruudulla. Grafiikka oli OK, hahmot oli tarkkoja, mutta maisemat toisinaan melko karuja. Myöskin kilpisankarin kilvet näyttivät aivan järkyttävän rakeisille jopa pukuvalikossa.
Välianimaatioita syötettiin sarjakuvaruutuina, animoituna cutscenenä ja jopa animena. Animekohtaukset oli todella näyttäviä ja nämä hetket oli kuin olisi tv sarjaa katsonut. Olisi ehdottomasti toivonut, että kaikki pomokohtaukset olisi esitetty siten, mutta nyt niitä oli niin vähän ja ne oli osittain niin random kohdissa, että tuntuivat vaan kokonaisuudessa loppujen lopuksi aika irtonaisilta ja väkinäisiltä. Lähinnä jäi fiilis, että näin olisi haluttu tehdä, mutta aika loppunut kesken. Saattoi siis olla, että tuli ensiksi näyttävää animea ja heti perään vielä 5min animoitu cutscene.
Ainiin, äänimaailma: heittämällä parasta englantilaista ääninäyttelyä pitkään aikaan. Myös musiikit toimi. Ja erityismaininta pelin käynnistyksen alkukohtaukselle, jossa oli periaatteessa koko pelin juoni erittäin näyttävän animen ja musiikin kera.
Juoni ei yllä omien FF suosikkien, tai DQ11 tasolle, mutta ihan menevä. Tarina oli hyvä ja piti otteessaan hyvinkin pitkälle, mutta sitten loppua kohden kun kierroksia haluttiin kasvattaa ja saada perus RPG tason eeppisyyttä kehiin, niin jostain syystä se haluttiin näyttävien cutscenejen sijaan pakkosyöttää kertarysäyksellä kurkusta alas tunkemalla loputtomia keskusteluita käymällä random tyyppien kanssa. Kun loputtomat keskustelut oli saatu käytyä lävitse niin se kaikki eeppisyys purkitettiin vähän turhan nopeasti ja sitten jo pyörikin lopputekstit. Tarina sai kuitenkin arvoisensa päätöksen.
Ihan pikkusen vähemmän siirappia ois voinut olla. Tuntu, että vähän lirahtinut siirappikannusta nyt enemmän siirappia pannukakkujen päälle kuin olisi tarvinnut.
Miinusta antaisin
- Puvut ei päivittynyt uusien kamojen oston myötä, vaan outfit piti käydä erikseen päivittää miekkaa myöten (saatto olla vain bugi, mutta en ainakaan löytänyt tähän keinoa)
- Tekeillä oleva taika keskeyty tai vielä vahinkoa tekevä taika hävisi kentältä jos joku teki Mystic Artin, erityisen ärsyttävää maagilla jos olit koko taistelun rakentanut jotain isompaa taikaa
- Mystic art animaatioita ei saanut skipattua
- Loppupuolen loputtomat keskustelut. 5min rupattelutuokio, metri kävelyä ja taas uusi 5min rupattelu
- Jatkuvat latausruudut
- anime cutscenet oli törkeen hienoja, mutta niitä oli aivan liian vähän
- valikot oli alkuun aika sekavat
Loppu arvosanaksi antaisin perusvarman 8.
Erittäin toimiva ja monipuolinen combat, loistavaa ääninäyttelyä ja varmasti uppoaa rpg ystäviin. Tulee varmasti tulevaisuudessa tsekattua kyseisen pelisarjan tuotokset.
Edit. Muutama typo korjattu ja Mangalla tarkoitettu animea, pieni aivopieru kirjoittaessa