Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

[Wick]

Mietteitä tällaisestakin aiheesta.

Joskus omalla kohdalla sohvalla nappia hakatessa huomaa, miten pelaaminen tuntuu vain suorittamiselta. Tuntuu että pelaaminen on suorittamista ilman nautintoa, että on vain pakko takoa peli läpi, vaikkapa nähdä mitä juonessa tapahtuu ja sitten siirtyä toisen uuden pelin kimppuun. Olen huomannut näin käyvän tosiaan esim. vaikka silloin kuin hyllyssä odottaa isompi läjä uusia pelejä muoveissa korkkaamistaan (ja turhahan on oikastaan sanoa että "älä poeka osta niitä niin hirveään tahtiin", koska tyhmyyttä olisi jättää ulkomaiden loistotarjoukset hyödyntämättä mielenkiintoisten nimikkeiden kohdalla.) Tilanne tuntuu kuitenkin tasoittuvan monesti kun sumasta on selvitty. Parhaat tittelit ovat mielenä, ja näihin voikin alkaa sitten keskittyä rauhassa, fiilistellen, keräillen achivementsejä/trophieseja jne. Joskus pelaaminen tuntuu vain muuten nautinnottomalta suorittamiselta, jostain muusta, ehkä tuntemattomastakin syystä - jolloin pitääkin ajatella, onko hommassa mielekkyyttä.

Teroitan vielä että todellakin saan pelaamisesta suurimman osan ajasta valtavaa hupia, kiksejä ja nautintoa sekä viihdytystä - mutta joskus käy noinkin. Mitenkäs muut, onko pelaaminen aina hauskaa vai tuntuuko että sitä juostaan satasta vain huippuajan toivossa?

 

[Smirre]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

Jos pelihyllyyn alkaa kertyä liikaa avaamattomia pelejä niin saattaa se aiheuttaa ainakin näennäistä paineentuntua Oikeasti olen perinteinen fiilispelaaja, aika hitaasti peleissä eteenpäin ja vain yksi peli kerrallaan loppuun asti.

 

[KingofPS]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

Joskus harvoin tuollainen fiilis on kyllät tullut. Varsinkin silloin jos on tekemässä jotain erityisen vaikeeta trophya niin ei se yleensä mitään mukavaa ole mutta trophy on silti pakko saada, jälkeenpäin se tuntuu sitten mukavalta.

 

[Nisupulla]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

Elämyspelaaja, joka haluaa kokea uusia mielenkiintoisia näkyjä. Siinä kai lyhyt analyysi omasta pelaajan luonteesta. Suorittaminen astuu kuvioihin mukaan oikeastaan vasta näin tihenevän julkaisu syklin myötä. Kun upeita pelejä tulee ikkunoista ja ovista kuten nyt, laitetaan silloin kaikki peliin ja ne halutaan kokea heti. Normaalilla vaikeustasolla, jossa läpipelaaminen on paremminkin uusien asioiden kokemista, kuin väkinäistä suorittamista. Ehkä siinä on mukana myös omien rajojensa tuntemista

Sen verran ollaan suorittajaa kuitenkin, että kyllä se lämmittää hitusen mieltä kun tieto tietämättään suoritetusta trophystä ilmestyy sinne oikeaan yläkulmaan. Muuten nämä pokaalit saavat elää ihan rauhassa omaa elämäänsä siellä pimennossa. Tilanne voi muuttua, jos trophyt alkavat tiputtamaan jotain konkreettista tuonne Playstation Homen puolelle. Niitä odotellessa nautitaan vielä peleistä sellaisenaan, ilman suorittamisen paineita.

 

[Eliminaattori]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

Huomattavasti nuorempana koin pelaamisen aina erityisen jännittävänä, pulssi oli aina korkealla joidenkin klassikkojen kanssa. Monesti asetin myös tietynlaisia tavoitteita pelin sisällä ja toin sillä lisää uudelleenpeluuarvoa moneen kertaan läpipelattuihin peleihin. Oman jännityksen toi sekin, lähteekö television antennijohto takavarikkoon liian suuren tunteenpurkauksen ja kiroilun myötä. Eräässä tuolloin tilaamassani julkaisussa todettiinkin kerran, että pelaaminen on kuntoilua, pulssi kasvaa helposti 25% leposykkeestä, jos pelaaminen on tarpeeksi jännittävää ja tällaiseksi sen parhaimmillani mielsinkin.

Näin vanhempana tuota tunnetta kokee enää harvoin ja sitä kaipaan tässä harrastuksessa kaikkein eniten. Silti uskon, että vastaavanlainen tilanne toistuu vielä joskus ja sitä haluaa aina odottaa. Viimeksi sen sai aikaan Socomin kolmas osa, kun yhteen kierrokseen mahtui iso liuta tappoja. Uusi peli tuo aina lisää mahdollisuuksia, seuraavaksi tuota kadotettua tunnetta saa yrittää Resident Evil 5 ensi viikolla.

Sanoisin siis, että pelit ovat aika paljonkin vain suorittamista - mutta sen kautta voi onnistumisen kautta löytää muitakin tuntemuksia/elämyksiä ja silloin pelaaminen on parhaimmillaan!

 

[Viper7]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

vaikea sanoa kyllä, sen verran monipersoonallinen pelaaja tunnun olevan. Kaikkia kiinnostavia pelejä on tietysti päästävä pelaamaan. Mutta kyllä sitä vähän suorittaja pelaajaakin löytyy, räiskinnät aloitetaan yleensä sillä vaikeimmalla tai toisiksi vaikeimmalla vaikeustasolla ja trophyjä yritetään keräillä. Grindi ei kuitenkaan maistu suurissa määrin ja täten Pelejen kuten Resistance 10000 tappoa trophyt saavat jäädä omaan arvoonsa.

Ehkä kuitenkin eniten pidän itseäni jonkin sortin tutkimusmatkailiana, peli pitää läpäistä ja kaikki mahdollinen tehdä ennen kuin mielenkiinto siirtyy toiseen peliin. Oblivionin ja Falloutin vapaamuotoinen ja välillä päämäärätön vapaa ympäriinsä juoksentelu ja tutkiminen on se mikä maistuu parhaiten. Näistä peleistä yleensä täytyy tehdä vähintään kaikki tehtävät ja aseet sekä tietysti mahdollisimman korkea kokemus taso ennenkuin seuraavaan peliin siirtyy.
Mielenkiintoa ei silti juurikaan löydy omaan pohdintaan joten jonkinlaista nuolta saisi olla osoittamassa seuraavaan vihjeeseen tai kohteeseen tai muuten eteen avautuu yleensä jo seuraavan tunnin sisällä läpipeluu/suunnistus opas

 

[HYB]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

Mulla se riippuu nii hirveenä pelistä. Esim. molempia gearseja mennessä COG tagien hakeminen on sekä suoritus että mukavaa puuhaa, sama koskee esim. HC ja Insane achievementteja. Kyl niitä acheja tulee availtua joskus vaikkei haluaiskaan mut yleensä itellä ei hermot siihen riitä. Jos tykkään pelistää tosi paljon, niinku vaikka Okamista on siinä pakko saaha kaikki mahollinen auki. Sanoisin että perfektionistisuorittaja kun peli kiinnostaa tarpeeksi.

 

[Hankkija]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

Kyllä ainakin silenth hill homecomingin pelaaminen on aika suorittamista. Peli on yksinkertaisesti tajuttoman paska, mutta ku rahani siihen tuhlasin niin pakko se on pelata läpi. Menee kyllä myyntiin heti ku olen sen läpäissy. Sh 1,2, ja 3 oli erittäin hyviä mutta tämä uusin ja room jotain aivan tajutonta kuraa.

Ehkä ton uuden destroy all humansin pelaaminen on kans aika suorittamista ku onhan sekin aika kuraa. Mutta pakko oli ostaa ku vanhalle boxille ku se alunperin tuli niin oli ihan hilpeä peli.

 

[Sir Shankley]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

en ny tiiä. aluksi, kun saan uuden pelin en yritä suorittaa trrophyjä, vaan annan niiden tulla, sitten kun sitä on tullut fiilisteltyä jonkin verran (joskus kestää koko lpi peluun) niin sen jälkeen rupean vilkuilemaan trophyjä.

 

[Hinin]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

En sanoisi että suorittaja, ehkä fiilispelaaja enemmänkin. Saavutukset tulee kerättyä lähinnä (joskus) omaksi iloksi, kun kone ei ole netissä. Nyttemmin olen yrittänyt keskittyä silti yhteen peliin kerrallaan, eli ehkä mennyt suorittamiseen enemmän.

 

[Poistettu jäsen 4127]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

Hieman kumpaakin. En kauhean kauaa fiilistele pelissä. Ehkä max 2 pelikertaa, sitten jo myyn pois. Saavutuksiakin keräilen, mutta nykyään sekin on jäänyt vähemmälle.

 

[Rottamopo]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

En kerää pystejä tai taitoja vaan haluan fiilistellä ja kokea jotain mitä ei tavallisessa normaalijampan elämässä tapahdu. Mutta halu fiilistellä on niin raju, että pelit on pitänyt pistää järjestykseen ja niitä fiiliksiä etsitään nyt oikein sveitsiläisen kellon tarkkuudella.

No pelaaminen on edelleen hauskaa... ellei sitten... ...niin tätä kannattaa muidenkin miettiä omalla kohdallaan... no nyt se tulee:
Elikkäs, kun kohdalle sattuu se huono peli. Niin meikä ei hoksaa sitä muuten kuin sillä tavalla, että pelaaminen ylitpäätään alkaa tuntua huonolta ajatukselta ja pelaaminen vähenee. Tässä vaiheessa se todellinen suorittaminen alkaa. Eli jatkan pelaamista. En tosiaankaan osaa havaita huonoa (toki tajuan heti jos peli on todella huono) peliä vaan yritän ja yritän nauttia siitä ja vähintäänkin pelata sen läpi. Yritän antaa jokaiselle kokeilemalleni pelille mahdollisuuden ja vielä hyvän sellaisen. En halua missata yhtään hyvää peliä.

Se mitä opettelen edelleenkin, on pas**jen pelien heitto vesilinnulla. Se on perkules vaikeaa, mutta hemmetti teen sen siksi, että pelienhän pitää olla viihdyttäviä. Jos naputat sitä nappia vaan siksi, että olet päättänyt niin tehdä, niin olet pelaamassa HUONOA peliä. Lopeta ja vaihda se parempaan! Jätä vaikka kesken ja heitä menemään niin ei tavitse miettiä turhia.

Kyllähän sitä voi pokaaleja kerätä sun muuta, mutta senkin on oltava hauskaa tai siitä on saatava kiksejä. Aika harva ajaa autollakaan niin, että laittaa sen pitkä piikin siihen penkille ja istuu sitten päälle ja kaahaa menemään.
Ellei sitten:

Spoileri

saa siitä kiksejä! hahahaa

 

[Shetken]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

Noh, en sanoisi olevani suorittajapelaaja... Tai mistä minä sen tiedän.

Mutta joo, yleensä pelaan kaikki pelit lävitse, oli ne sitten hyviä tai huonoja, koska haluan tietää loppuratkaisun. Ja kun peli on pelattu, joko jatkan sen pelaamista tai sitten en.

Ja Trophyista.. Minä tykkään niiden keräämisestä. Kyllä, yritän joskus jopa Platinaa pelistä, joten se saattaa tuntua jo suorittamiselta, mutta minusta vain on hauskaa jatkaa pelaamista, varsinkin jos on hyvä ja peli ja helpohkot trophyt.

 

[Smirre]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

Se pitää vielä mainita, että saavutuspisteet on erinomainen motivaattori. Kannustaa pelaamaan vähän heikommatkin pelit loppuun.

'Achievement Unlocked' on hieno hetki

 

[misfit83]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

Meinasin jo tehdä uuden lärpäkkeen aiheesta, joka jotenkin vain konkretisoitui minulle ajatuksissani tuossa äsken suihkussa (älkää peljätkö, se suihkussa oleminen ei ole tämän kirjoituksen pointti). Onneksi kuitenkin löytyi jo valmis ketju, joka liippaa tarpeeksi läheltä... kirjoitan siis tähän.

Pelaaminen on ollut jo kauan kauan rakas harrastukseni. Olen aloittanut 8-bittisellä Nintendolla ja PC:llä. Tietenkin silloin kun oli nuorempi ja oli nähnyt vähemmän ylipäätään kaikkea, JA pelit olivat hirmuisessa kehityksessä (tarkoittaa sitä kehitystä, joka tapahtui pelaamiseni alkuaikojen CGA-grafiikalla pyörineestä Alley Cat -pelistä aina 3D-kiihdytettyihin silmät päästä sulattaneisiin nykypeleihin). Silloin peleihin epäilemättä suhtautui hieman eri tavalla kuin nykyisin, kun on töitä ja vähemmän aikaa pelaamiseen. Mutta vasta nykyaikoina on herännyt tämä eräs ärtymyksen kohde.

Tarkoitan sitä, miten hyvin monet konsolipelit (ja miksei myös PC-pelit) tehdään nykyisin niin, että jos haluaa nähdä kaiken ja saada tarinasta kaiken irti, niin on pakko koluta joka ikinen nurkka (Bioshockin ääninauhat) tai suorittaa muuten jotain vähemmän kiinnostavaa.

Muita esimerkkejä joita tulee nyt nopeasti mieleen on ainakin lyhyehkön pelaamisen perusteella Assassin's Creed, jossa heti ensimmäisellä tappokeikalla oli niitä "Save Citizen"-minitehtäviä 12 kpl ja niitä "Lintutorneja" varmaan saman verran. Itse taponhan pääsee tekemään jo suhteellisen lyhyen tutkiskelun jälkeen, mutta totta kai oli "pakko" pelastaa kaikki kansalaiset (tilanteista, jotka olivat täysin identtisiä) ja käydä kaikissa torneissa. Nyt herääkin kysymys, että miksi oli "pakko"? Nimittäin jatkaessani peliä tuli heti fiilis, että ei hemmetti kun seuraavassa tehtävässä pitää käydä läpi taas sama ruljanssi, ihan vain sen takia, että olisi tehnyt KAIKEN... ja se jotenkin latistaa ainakin minun fiiliksen koko peliä kohtaan.

Olen siis tavallaan elämyspelaaja, joka hakee peleistä ensisijaisesti uusia kokemuksia, uutta nähtävää, mielenkiintoista tarinaa, hyvää juonta, mieleenpainuvia henkilöhahmoja...jne. Mutta toisaalta olen selkeästi jäänyt suorittamisen koukkuun. Luulenpa, että tämä sai konsoleilla alkunsa jossain Knights of the Old Republicin tienoilla. Tykkäsin pelistä aivan älyttömästi, ja halusin suorittaa joka ikisen sivutehtävän, koska se maailma oli niin mukaansa tempaava. Mutta samalla se toi mukanaan hirveän määrän "turhaa" ympäri juoksentelua, ja toi peliin ikävän suorittamisen maun.

Onkohan edes mahdollista löytää sellaista keskitietä siinä, että elämysmatkailee pelin läpi, mutta ei kuitenkaan menettäisi mitään oleellista? Yksi ratkaisu varmaan olisi se, että ensimmäisellä läpipeluukerralla ei välittäisi sivutehtävistä ja menisi vain fiiliksen mukaan pääjuonta, tai sitten välillä harhailisi (Fallout 3) ja välillä palaisi pääjuoneen. Toisella kerralla sitten kävisi kaiken läpi. MUTTA (aina on joku mutta) kun nykyään aikaa ei enää vain ole niin paljon kuin ennen. Joten tuo ratkaisumalli ei toimi. Sitä paitsi nykyään tulee niin paljon hyviä pelejä, etten minä ainakaan pysty siihen, että ostaisin vain yhden tai kaksi peliä vuodessa ja pelaisi niitä täysin puhki.

En usko, että olen ainoa joka pohdiskelee kyseisten ongelmien kanssa. Esim. Bioshock-kokemus jäi varmasti siitä huippufiiliksestä jota peliltä odotin, kun tarinan missauksen pelossa hain niitä ääninauhoja joka hemmetin nurkasta ja kiven kolosta. Ärsyttävää!

En varmaankaan saanut kaikkea sitä sanottua, mitä meinasin, mutta palataan asiaan kunhan uusia pointteja herää mielessä

Nyt menen jatkamaan Battlefield: Bad Companyn pelaamista, ja yritän ihan tarkoituksella olla hakematta kaikkia kultaharkkoja. Jos se vaikka auttaisi.

 

[DarkShadow]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

Itse olen hyvin pitkälti fiilispelaaja. Hyvin usein ostan pelin onlinepuolen takia ja joskus saattaa yksinpeli jäädä kokonaan kokeilematta. Harmittaa kuinka usein jää pelit kesken kun en vaan kertakaikkiaan jaksa pelata peliä loppuun asti. Usein syynä on joko se että hyllyssä odottaa houkuttelevampi peli jonka kimppuun pitää päästä tai sitten yksinkertaisesti kyllästyn peliin joko liiallisen vaikeuden takia yms.

Pyrin kyllä pelaamaan pelin loppuun ennenkuin hommaan uuden mutta aika harvoin onnistun. Varsinkin kun nykyään on työ-perhe-elämä jotka verottavat peliaikaa niin paljon että on pakko vetää tällä tavalla vaikka aika tylyä olisikin. Tosin en myy pelejäni pois joten pelattavaa kyllä tulee aina piisaamaan kunhan vaan ensin iskisi joku "kuollut kausi" hyvien pelien tarjontaan ja pääsisi palaamaan vanhojen pariin

 

[Filthskin]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

Riippuu kai aika pitkälti genrestä, mutta ainakin Final Fantasy ja Zelda sarjoilla on ollut taipumusta saada "konsolin ulkopuolinen" elämä aikas rankkaan alamkäkeen. Esim. FFX:ää hakkasin 3 viikkoa pahemmin nukkumatta, koska ne prkleen Dark Aeonit vaativat sen 50 tunnin levelauksen. En vaan pystynyt jättämään hommaa sikseen.
Sama kävi tuon uuden Zeldan kanssa, tuli otettua pari päivää "ripulikuume" saikkua kun oli pakko ettiä jokainen sydämenpala ja piiloötökät yms...

Joten kyllä, voisin luonnehtia itseäni suorittajapelaajaksi. Eritoten peleissä joissa hyötyy erilaisilla bonuksilla joka nurkan sairaalloisesta tonkimisesta.

Mutta sitten taas vaikka olenkin todella iso Mario fani, ei viimeisestä kahdesta osasta ole löytynyt riittävästi mielenkiintoa kerätä jokaista "tähteä"...

Olenko siis enemmänkin "RPG Hörhö"? Vaikee sanoa.

 

[Rottamopo]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

Tuo suoritus pelaaminen voi juontua myös fiilispelaamisesta. Itse pidän joidenkin pelien maailmasta niin paljon, että viihdyn siellä lähes pitempään kuin pelillä on tarjottavaa juonellisesti. Esim. FF7 tuli kaluttua millin tarkasti. Halusin fiilistellä tuota outoa maailmaa ja tietää siitä ihan kaiken jotta pystyisin paremmin eläytymään siihen. Tähän päästäkseni tahkosin ja leveleitä kertyi. Pikkupelit pelattiin loppuun ja vielä kerta kiellon päälle. Tuo oli ehdottomasti suorittamista, mutta syynä oli fiilispelaaminen. Mahtaakohan olla paradoksi? No ei varmaankaan.

Hoksasin juuri, että itse koen sanan "suorittaja pelaaja" jotenkin negatiivisenä. Täällä kaikki ei ajattele asiasta samoin, mikä onkin ollut ihan selventävää huomata. Eihän tuo suorittaminen tosiaan tarkoita sitä, että pelaa huonoa peliä ja/tai ei viihdy sitä pelatessa. Kyllä suorittaminenkin voi olla viihdyttävää. Yritän juuri muotoilla ajatukseni (istuu jooga asennossa ja mutisee) "suorittajapelaaja pelaa tylsiä pelejä ilman viihde arvoa" ajatukseksi "suorittajapelaaja lisää pelin käyttöastetta pelin ulkopuolisilla motivaattoreilla." Josko tuo natsasisi paremmin...

Mut varokaa silti niitä huonoja pelejä. Niissä on tiivistettyä tyhmyyttä.

 

[Sir Ad]

Vastaus: Tunnetko olevasi suorittajapelaaja?

Itse, kuten näköjään moni muukin täällä, olen vähän molempia. Riippuu paljolti pelattavasta pelistä että millä tavalla sen pelaamiseen asennoidun: esimerkiksi Diablo II oli minulle suorittamista kun sitä vielä pelasin, farmausta kokemuksen ja tavaroiden keräämiseksi. Sitten taas esimerkiksi Zeldat ovat puhdasta elämystä, seikkailun tunnetta sekä uuden löytämisen ja kokemisen riemua. Toinen mieleen nouseva esimerkki peleistä joita pelaan elämyksen vuoksi ovat kauhupelit: Dead Space ei olisi läheskään yhtä vaikuttava jos pelaisin sitä suorittamalla enkä eläytymällä. Minulle jotkin pelit vain toimivat paremmin eläytymällä kuin suorittamalla ja toiset taas päinvastoin.

Monille peleille olen huomannut käyvän siten että ensimmäisillä läpipeluukerroilla eläydytään ja kun kaikki on nähty ja koettu niin alan suorittamaan. Esimerkkinä käsikonsolien Pokémonit: ensin vain seikkailen ympäriinsä, tutkin paikkoja ja saan elämyksiä löytäessäni uusia ja jännittäviä asioita, suorittaminen ei käy edes mielessä. Kun Liiga on mennyt läpi, kaikki paikat koluttu ja kaikki löydettävä löydetty niin alan suorittamaan: keräämään kaikki otukset ja tuunaamaan tiimiä turnauskuntoon.

Myös ketjun alussa mainittu pelattavien pelin paljous on viime aikoina vaivannut: tuossa hyllyssä on tälläkin hetkellä monta peliä joista olen vain jonkun verran alkua pelannut ja muutama vielä muoveissa. Jokin aika sitten päätin että nyt a) en hanki yhtään uutta peliä ennen kuin vanhat on menty läpi ja b) pelaan määrätietoisesti yhtä peliä kerrallaan ja kun se on läpi aloitan toisen, koska monen pelin pelaaminen yhtä aikaa tuntui edistyvän liian hitaasti. Tämä toimi aluksi, mutta vastikään huomasin olevani suorittamisen loukussa: pelaaminen ei ollut enää yhtä hauskaa, monesti mielessä oli vain ajatus että haluttaisi pelata peliä X, pitää nyt äkkiä vetää tämä Y läpi jotta pääsen X:n kimppuun. Ja tietenkin X:ää pelatessa sitten alkoikin tehdä mieli pelata peliä Z. Suorittamiseksihan se meni. Juuri aiemmin tänään päätin lopulta haistattaa projektille pitkät ja pelata sitä mitä huvittaa ja ostaa lisää pelejä kun siltä tuntuu, ja ai että kun pelaaminen tuntuu taas hauskalta.

Minussa on sen verran suorituspelaajaa että lähes pakkomielteisesti pelaan joka pelin aina 100% läpi, eli kerään kaikki asiat joista peli vain pitää kirjaa, salaisuudet, kolikot, sivutehtävät, kaikki mikä vain pelin sisäisissä tilastoissa näkyy, ja jos pelissä on vaihtoehtoisia etenemisreittejä niin suoritan kaikki niistä aina kuin vain mahdollista. Tämä ei kuitenkaan tule elämyspelaamisen tielle, sillä tämä suorittamisvaihe usein kytkeytyy päälle vasta kun olen ensin pelannut pelin läpi muutamaan otteeseen elämysasenteella.

Sen verran vielä että enemmän kiksejä saan elämyspeleistä: uuden kokeminen ja löytäminen sekä seikkailun tuntu vaan jotenkin kutkuttavat mahanpohjasta siinä missä suorittaminen on ihan hauskaa muttei kovin suuria tunteita herättävää kuitenkaan.

Edit: Ei kahta riviä pidempää postausta ilman typoja.