Vaikeuden viehätyksestä

[Wipe]

Viimeisin kerta kun olen jaksanut hinkkaamalla hinkata jotain kohtaa oli Super Mario Odysseyn ihan viimeinen kenttä "Darker Side of the Moon", mihin meni useampi ilta. Aivan mahtava kokemus, jossa tosiaan jokaisella yrittämällä oppi jonkin uuden asian, vain kuollaakseen ja aloittaakseen taas kentän alusta. Maalissa hymyilytti niin maan hemmetisti.

 

[Murdoc]

Eikai tässä olekkaan kyse siitä, että vietäisiin jotain pois niiltä, jotka tuosta haasteesta nauttivat? Voihan pelin silti suunnitella se haastavuus mielessä ja ilmoittaa pelaajalle, että tämä on tekijän suosima vaikeustaso mutta antaa silti muillekkin mahdollisuuden pelistä nauttia. On kyllä jännä homma, että vaihtoehtojen antaminen pelaajalle on joidenkin mielestä huono asia. Ymmärrän kyllä sen pelon, että se alkuperäinen visio kärsii siinä tai peliä pitää jotenkin muuttaa helpommaksi jotta voidaan lisätä vaikeustasot mutta sehän on vain pelin suunnittelusta ja tekijästä kiinni miten tuon toteuttaa. Mutta edelleenkin omasta mielestäni vaikeustasovalinta on vain ja ainoastaan hyvä asia, jotta mahdollisimman moni voi pelin halutessaan kokea taitotasosta jne riippumatta. Ymmärrän täysin, että esim frommin pelit on suunniteltu alusta asti niin, että sen mahdottomalta tuntuvan haasteen ylittäminen on tärkeä osa peliä. Mutta selittäkää minulle mihin se katoaa, jos joku toinen voi valita vähän helpomman vaikeusasteen ja mennä sen kevyemmin läpi? Onko se sitten sitä, että et voi enään leuhottaa sillä saavutuksella, kun olet päässyt, jonkun pomon yleensäkkin läpi? Jotenkin tosi kummallista ajattelua tosiaan, että vaihtoehtojen lisääminen on huono asia jos se ei ole keneltäkään muulta pois.

 

[m_vierimaa]

Nuo Dark Soulssit ja Bloodbornet on jääny ihan suosiolla pelaamatta. Samaan aikaan monet ei niin kiinnostavat pelit on jääny jonkin vaikean kohtauksen takia kesken. Tälläkin hetkellä sekä Doom Eternal että Control molemmat on jossain vaikeassa kohtauksessa kesken. Saa nähdä tuleeko kumpaakaan pelattua loppuun asti.

Ymmärrän hyvin. Erityisen ärsyttävä on joku tarkoituksella vaikeaksi tehty loppuboss tylsähkön kentän jälkeen.

Väitän kuitenkin että Soulsbourne sarjalle parempi vertailukohta on esim. Shmupit. Ne vanhan ajan räiskinnät a la Zaxxon ja Gradius joita opeteltiin että pääsi pikku hiljaa pidemmälle. Ideana ei ole nautinto pelin läpäisystä vaan hyvän olon tunne kun läpäisee mahdottomalta tuntuneita kohtia. Se lienee pääsyynä Soulsbourne pelien suureen suosioon.

Mutta selittäkää minulle mihin se katoaa, jos joku toinen voi valita vähän helpomman vaikeusasteen ja mennä sen kevyemmin läpi? Onko se sitten sitä, että et voi enään leuhottaa sillä saavutuksella, kun olet päässyt, jonkun pomon yleensäkkin läpi? Jotenkin tosi kummallista ajattelua tosiaan, että vaihtoehtojen lisääminen on huono asia jos se ei ole keneltäkään muulta pois.

Koko pelin idea on selvitä läpi tilanteesta mikä tuntuu aluksi lähdes mahdottomalta. Jos lisäät helpotetun vaikeustason, viet peliltä sen sielun (souls pun intended).

Vertailukohtana vaikkapa valtameren ylittäminen yksinpurjehduksena. Jos lisäät 10 muuta jäsentä, isomman veneen tai vaikkapa lentokoneen, pääset kyllä maaliin, mutta onko se enää yksinpurjehdus. Ei ehkä paras vertaus, mutta yritän tässä sanoa että oleellista ei ole perille pääsy, vaan matkan antama tunne itsensä voittamisesta.

 

[Murdoc]

Koko pelin idea on selvitä läpi tilanteesta mikä tuntuu aluksi lähdes mahdottomalta. Jos lisäät vaikeustasot, viet peliltä sen sielun (souls pun intended).

Vertailukohtana vaikkapa valtameren ylittäminen yksinpurjehduksena. Jos lisäät 10 muuta jäsentä, isomman veneen tai vaikkapa lentokoneen, pääset kyllä maaliin, mutta onko se enää yksinpurjehdus. Ei ehkä paras vertaus, mutta yritän tässä sanoa että oleellista ei ole perille pääsy, vaan matkan antama tunne itsensä voittamisesta.

Mutta ethän sinä vie mitään pois lisäämällä vaikeustasoja? Siellä on edelleen se oletusvaikeustaso, joka antaa juurikin tuon kuvailemasi fiiliksen ja idean. Jokainen, joka siitä nauttii voi edelleen valita sen tekijän suositteleman vaikeustason ja kokea nuo mahdottoman ylittämisen fiilikset. Mutta sitten on osa porukasta, jotka vain haluavat nauttia pelistä esimerkiksi sen tarinan, ulkoasun, miljöön jne takia mutta heitä ei kiinnosta ylittää mahdotonta sen eteen. Silloin nuo vaihtoehtoiset vaikeustasot astuvat kuvaan ja peli saa myös samalla enemmän pelaajia.

Jos käytetään tuota sinun purjehtimis-esimerkkiäsi niin siinäkin ihmisillä on se valinta mukana. Joku haluaa purjehtia yksin, joku taas haluaa tehdä sen isommassa porukassa. Nyt ihminen, joka ei yksin uskaltaisi tuota purjehdintaa tehdä, eikä hänelle annettaisi muuta vaihtoehtoa, jäisi se purjehdus todennäköisesti kokematta. Mutta jos hän saisi ottaa mukaansa muita ihmisiä, hän saisi kokea tuon purjehduksen kyllä mutta se ei vain olisi niin haastava, vaarallinen tai pelottava mutta hän olisi yhden kokemuksen rikkaampi. Yksin purjehduksen tekevä ihminen ei myöskään menettäisi tuossa mitään jos joku muu on tehnyt saman purjehduksen porukalla, kun sinä saat kokea sen yksin ja se on sinulle oma, uskomaton kokemus.

 

[m_vierimaa]

Olet siinä täysin oikeassa ettei se minulta pois tietenkään ole.

Koetin vain selittää sinulle miksi uskoisin pelin kehittäjien valinneen tuollaisen ratkaisun. Ilmeisen maistuvan, koska pelit myyvät hyvin. Näiden pelien idea on vaikeuksien voittaminen.

Maailma on jo täynnä pelejä missä on ”story mode only” vaihtoehdot ja saat ekan kultatrophyn kun laitat esineen inventaarioon.

Tässä tapauksessa pelin kehittäjällä on eri visio. Ei se sinulta pois ole, pelimakuja on useita ja varmasti sinulle rittää toisenlaisia pelejä. Tämähän on rohkea veto tekijältä, koska peli ei my vaikeuden takia kaikille.

 

[Wipe]

Monilta osin samaa mieltä Murdocin kanssa, mutta silti mielestäni tämä ei päde ainakaan Dark Soulsiin, jonka luomisesta ja perusajatuksesta on tullut luettua jonkin verran. Jos se vaikeus on koko asian ydin ja siten tarina, miljöö jne. siinä vain sivuosassa, niin muu kuin alkuperäisvaikeusaste hyppää todella kauas siitä mitä peliä luodessa on haettu. Jos silti on sitä mieltä, että "mitä sitten?", niin ajatusleikkiähän voi jatkaa. Pitäisikö Infinite Jest -kirjamammutista (taas yksi taideklassikko joka jäänee minulta kokematta) luoda helpotettu versio? Tai vaikkapa Tarkovskin elokuvista vähän helpompia versioita? Jos tällaisiin vastaus on ei, niin eikö voida ajatella että Dark Souls muuttuu riittävän paljon vaikeusastetta muuttamalla, ettei se ole enää sama teos?
Kukaan ei varmasti väitä, että tieten tahtoen tahallaan supervaikeiksi tehdyt indie-tasohyppelyt pitäisi saada jollain "haluan nähdä mistä on kyse / easy modella" varustettuna. Miksi sitten Dark Souls?

No joo, tämä vähän tällaiseksi "ovatko videopelit kompromissivapaata taidetta"-keskusteluksi, mistä pidän kyllä, mutta ehkei ole tarkoitus ryhtyä vääntämään sen enempää. Eritoten kun totesin jo alussa, että hyvin pitkälti samaa mieltä asiasta

 

[Eliminaattori]

Itse kuulun niihin pelaajiin, jotka pelaavat aina lähtökohtaisesti keskimääräistä vaikeammalla tasolla. Kun aikoinaan työkaveri puhui ummet ja lammet Dark Soulsista (siitä ensimmäisestä), niin kuuntelin hieman toisella korvalla hehkutusta suunnilleen joka toisessa työvuorossa jos puheenaihe siirtyi videopeleihin.

Kun sitten jostain sain käsiini Dark Souls 2:n demon, niin olin heti vaikuttunut. Samalla törmäsin Demon's Soulsiin, jota pidettiin jonkinlaisena "esi-isänä" Soulslike-peleille. DS2:n julkaisuun oli aikaa noin kaksi kuukautta ja se aika käytettiin Demonin ja DS ykkösen läpitahkoamiseen. Pelkästään Demonissa kuolemia kirjattiin 171 kappaletta, DS1:ssa niitä ei tilastoitu.

Masokismi on tässä oikea sana, sillä mikään ei voita sitä tunnetta, kun lopulta selviää mahdottoman oloisesta kohdasta eteenpäin. Tunteen maksimoimiseksi en koskaan käyttänyt myöskään NPC-apureita tai ihmispelaajia bosseissa, kaikki oli pakko päästä läpi yksin. Kenties pahin vastaan tullut otus on Dark Souls 1:n DLC:ssä kohdattu Manus, Father of Abyss. Se oli velholle todella vaikea vastus. Pienenä antikliimaksina kuolin itse samalla hetkellä bossin kaatuessa, joten pieni sivumaku jäi. Silti tunne oli lähes euforinen, neljältä aamuyöllä, neljän ja puolen tunnin vääntämisen jälkeen.

Bloodbornessa oli kuitenkin pakko antaa periksi, sillä jo Father Gascoigne poltti päreet totaalisesti. Luulin vastusta ensin helpoksi, sillä ensiyrittämällä jäin yhden osuman päähän sen taposta. Parin tunnin kuluttua kuitenkin "tilasin" kaksi ihmisapuria avukseni ja katselin vierestä, kun bossi sai selkäsaunan. Lopulta peli jäi kesken sellaiseen kohtaan, jossa erään tornin huipulla oli täysin voittamaton vihu. Ei vain pärjännyt millään. Katselin huvikseni parit videot Tubesta ja siellä samainen pirulainen oli juustotettu helpolla kikalla. Tapa oli kuitenkin paikattu patchilla jälkikäteen. Siihen se lopulta jäi, en ole palannut pelin pariin enää.

Jossain se raja meni, Bloodborne määritteli sen uudestaan. Toki sellaiset pelit kuin Niohit, jossain määrin The Surge 2 ja Sekiro ovat vielä kokematta. Ehkä vielä joskus.

 

[m_vierimaa]

Itse asiassa tästä "miksi näin" löytyi mainio haastattelu, ihan sylttytehtaalta:

Dark Souls 3 director: it's about 'accomplishment by overcoming tremendous odds'

WIRED speaks with Dark Souls creator Hidetaka Miyazaki on the series' notorious difficulty, whether the Dark Souls universe could expand to other gaming genres, and the fan community's penchant for creating unusual ways to play the game

www.wired.co.uk

Myönnän itsekkin pelanneeni Bloodbornen lähes kaikki alun bossit apurien avulla. Siinä olikin hämmästelemistä kun joku mätti bossia ja itse koetti vain pysyä hengissä. Korvasin tämän vastapalveluksena auttamalla itse myöhemmin pelissä muita alkubosseissa olevia. Tämä loi hassua yhteenkuuluvuuden tunnetta vaikka varsinaisesti ei kommunikoitu käsieleitä enemmän.

 

[Hulikopteri]

Itsekin olen ensimmäisestä Dark Soulsista lähtien pelannut pelit vaikealla. Sen verran kuitenkin kokemusta eri peleistä vuosien mittaan, että liian helpot pelit rupeavat maistumaan puulta. Toki ei peli saa olla liian vaikeakaan, että joku järki pitää olla mukana että pelistä voi nauttia. Esimerkiksi Unchartedit tuntuvat vaikeimmilla vaikeusasteilla vähän epäreiluilta.

 

[Ippenator]

En minäkään ole jaksanut hinkata Dark Soulsia kuin vähän alusta kaverin konsolilla, mutta ei tulisi mieleenkään vaatia näihin peleihin vaikeusastevaihtoehtoja, kun se "kuolema opettajana" on pelin perusfilosofiassa niin syvällä. Jos koko homma on rakennettu tämän jyrkän oppimiskäyrän varaan niin ei sen pelkän tarinan vetäminen läpi easy-modella vastaa ollenkaan alkuperäisvisiota.

Sen sijaan yleisesti olen sitä mieltä, että vaikeusasteiden valinnat ovat hyvin tervetulleita tarinavetoisiin peleihin. Näissä iso osa kokemuksesta tulee nimenomaan tarinasta, miljööstä jne. ja sitten vaikeimmilla vaikeusasteilla sitä haluavat saavat päälle vielä ekstrahaastetta.

edit: Eletään kyllä hassua minä-minä-aikaa jos jokaisen pelaajan pitäisi päästä kokemaan jokainen legendaarinen/klassikkoasemaan noussut peli omalla tavallaan. Kuten sanottua niin legendaarinen Dark Souls jää hyvin todennäköisesti minulta ikuisiksi ajoiksi kokematta kokonaisuudessaan, mutta en tiedä että miksi ihmeessä tämä olisi syy tehdä pelistä joku kädenlämpöinen helpotettu versio.

Tämä on mielestäni itse asiassa aika kaksipiippuinen juttu. Toisaalta ymmärrän kaikki Soulsborne-pelit läpi pelanneena (Sekiro tosin jäänyt kesken loppupuolelle) itsekin sen, että noista peleistä saa juuri vaikeudet voittamalla todella palkitsevia. Mutta siitäkin huolimatta kallistun itse loppujen lopuksi sille kannalle, että kaikissa peleissä pitäisi sitten kuitenkin olla vaikeustason säätö. Se olisi erilaisissa tilanteissa olevien pelaajien huomioimista. Meille kaikille tulee ikää lisää ja jossain vaiheessa refleksit hidastuvat sille tasolle, että Bloodbornen ja Sekiron kaltaiset ADHD-hippaspelit eivät vaan enää sujukaan sillä tasolla millä nuorempana ovat sujuneet. Mielestäni olisi suuri vääryys, mikäli ikänsä Soulsborne-pelejä pelanneet veteraanit joutuisivat kyseisistä peleistä kokonaan luopumaan, koska refleksit eivät vain enää yksinkertaisesti riitä.

On myös erilaisia elämäntilanteita, jotka rajoittavat merkittävästi pelaamiseen käytettävissä olevaa aikaa. Olisi väärin, mikäli tällaisetkin seikat rajaisivat voimakkaasti tiettyjä pelejä pois näissä tilanteissa olevilta ihmisiltä.

Loppujen lopuksi todellista minäminä-ajattelua on ns. puristin tai pelitistin kaltainen ajattelu, jossa ajatellaan, että on vain yksi oikea tapa pelata ja nauttia tietyistä peleistä ja ne tavat ovat yleensä erityisen hardcore-painotteisia, jolla oikein alleviivataan pelitismiä.

Pelitisteille pitäisi mielestäni riittää vaikkapa se, että peleissä löytyy se vaikein taso ja sen läpäisemisestä saatavat trophyt ja achievementit. Niillä voi itsensä hyvin haastaa ja myös toisille osoittaa, että ollaan ihan kunnon hardcore-pelureita. On kuitenkin väärin pakottaa eri elämäntilanteissa olevia olemaan kokonaan pelaamatta tiettyjä hienoja pelikokemuksia. Tämä on toki vain minun, sinänsä mielestäni hyvin perusteltu, mielipiteeni.

 

[Wipe]

Tämä on mielestäni itse asiassa aika kaksipiippuinen juttu. Toisaalta ymmärrän kaikki Soulsborne-pelit läpi pelanneena (Sekiro tosin jäänyt kesken loppupuolelle) itsekin sen, että noista peleistä saa juuri vaikeudet voittamalla todella haasteellisia. Mutta siitäkin huolimatta kallistun itse loppujen lopuksi sille kannalle, että kaikissa peleissä pitäisi sitten kuitenkin olla vaikeustason säätö. Se olisi erilaisissa tilanteissa olevien pelaajien huomioimista. Meille kaikille tulee ikää lisää ja jossain vaiheessa refleksit hidastuvat sille tasolle, että Bloodbornen ja Sekiron kaltaiset ADHD-hippaspelit eivät vaan enää sujukaan sillä tasolla millä nuorempana ovat sujuneet. Mielestäni olisi suuri vääryys, mikäli ikänsä Soulsborne-pelejä pelanneet veteraanit joutuisivat kyseisistä peleistä kokonaan luopumaan, koska refleksit eivät vain enää yksinkertaisesti riitä.

On myös erilaisia elämäntilanteita, jotka rajoittavat merkittävästi pelaamiseen käytettävissä olevaa aikaa. Olisi väärin, mikäli tällaisetkin seikat rajaisivat voimakkaasti tiettyjä pelejä pois näissä tilanteissa olevilta ihmisiltä.

Loppujen lopuksi todellista minäminä-ajattelua on ns. puristin tai pelitistin kaltainen ajatteluni, jossa ajatellaan, että on vain yksi oikea tapa pelata ja nauttia tietyistä peleistä ja ne tavat ovat yleensä erityisen hardcore-painotteisia, jolla oikein alleviivataan pelitismiä.

Pelitisteille pitäisi mielestäni riittää vaikkapa se, että peleissä löytyy se vaikein taso ja sen läpäisemisestä saatavat trophyt ja achievementit. Niillä voi itsensä hyvin haastaa ja myös toisille osoittaa, että ollaan ihan kunnon hardcore-pelureita. On kuitenkin väärin pakottaa eri elämäntilanteissa olevia olemaan kokonaan pelaamatta tiettyjä hienoja pelikokemuksia. Tämä on toki vain minun, sinänsä mielestäni hyvin perusteltu, mielipiteeni.

Viimeisessä kappaleessa puhut siitä, että tässä puolusteltaisiin vain jotain näyttämisenhalua eikä yksittäisen pelisarjan perusfilosofiaa. Tästähän ei ainakaan minun viestissäni ollut kyse. Kuten luit niin senkus laitetaan joihinkin Unchartedeihin ja muihin easy modet, jotta kaikki saavat spektaakkelinsa/tarinansa/mikälie, mikä on nimenomaan näiden pelien ydin. En pidä itseäni minään hardcore-pelaajana ja kuvastamasi ikääntyminen on meikäläiselläkin käynnissä, viime aikoina olen lähinnä pyörinyt Animal Crossingissa, jotain kunnon pelitaitojen hiomista ehdin tekemään enää ihan liian harvoin Viime vuoden paras peli oli mielestäni the Return of the Obra Dinn, tänä vuonna olen fiilistellyt Animal Crossingin lisäksi Kentucky Route Zeroa. Siinäpä hardcore-pelaamista.

Siltikin olen eri mieltä siitä, että minulle pitäisi tarjota Dark Souls jonain aivan erilaisena versiona. Samat elämäntilanteelliset haasteet vaikeuttavat esim. pitkien kirjasarjojen tai pitkien elokuvien kuluttamista, mutta en ole vielä kuullut ääneen väitettä, että Berlin Alexanderplatzista pitäisi tehdä easy access -versio.

 

[m_vierimaa]

Loppujen lopuksi todellista minäminä-ajattelua on ns. puristin tai pelitistin kaltainen ajattelu, jossa ajatellaan, että on vain yksi oikea tapa pelata ja nauttia tietyistä peleistä ja ne tavat ovat yleensä erityisen hardcore-painotteisia, jolla oikein alleviivataan pelitismiä.

Eikö ole vielä enemmän minä-minä-minä ajattelua ajatella että jokaisen pelin pitäisi istua minun makuuni?

Väännän vielä rautalangasta: ei se ole minulta pois jos pelissä on vaikkapa sata vaikeustasoa. Mutta jos joku pelintekijä haluaa tehdä pelin muusta lähtökohdasta kun kaikki 99 muuta peliä, miksi hän ei saisi niin tehdä?

En ymmärrä miksi tämä keskustelu koetetaan saada pelaajan viaksi? En koe olevani yhtään sen elitistisempi tai jotenkin parempi kuin joku sellainen pelaaja joka pelaa unchartedin helpoimmalla vaikeustasolla läpi vaikka nyt olen kertonutkin pelanneeni Soulsbourne sarjasta monet läpi.

Syyttävän sormen pitäisi osittaa pelintekijää kohtaan, siellähän ne valinnat tehdään pelin suhteen. Me pelaajat ostamme sitten niitä pelejä mistä pidämme.

 

[Ippenator]

Eikö ole vielä enemmän minä-minä-minä ajattelua ajatella että jokaisen pelin pitäisi istua minun makuuni?

Väännän vielä rautalangasta: ei se ole minulta pois jos pelissä on vaikkapa sata vaikeustasoa. Mutta jos joku pelintekijä haluaa tehdä pelin muusta lähtökohdasta kun kaikki 99 muuta peliä, miksi hän ei saisi niin tehdä?

En ymmärrä miksi tämä keskustelu koetetaan saada pelaajan viaksi? Miksi vaikeista peleistä nauttiva ei saisi niistä nauttia jos sellaisiakin tehdään. En koe olevani yhtään sen elitistisempi tai jotenkin parempi kuin joku sellainen pelaaja joka pelaa unchartedin helpoimmalla vaikeustasolla läpi.

Ei ole minäminä-ajattelua, vaan se on nimenomaan toiset huomioon ottavaa ajattelua jos ymmärtää, että vaikeustasojen olemassaolo antaa monenlaisille ihmisille mahdollisuuden nauttia tietystä pelistä. Se on minäminä-ajattelua, jos on sitä mieltä, että kaikkien pitäisi pelata pelit sillä tasolla läpi joka on juuri minulle ollut riittävän haasteellinen taso.

Ja korostan edelleen, että itsekin olen pelannut kaikki muut Soulsborne-pelit läpi paitsi Sekiron, ja ja lähes kaikki bossit on myös sooloamalla kaadettu. Joitain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. En silti katsoisi mitenkään huonoksi asiaksi, mikäli Soulsborne-peleissä olisi ainakin offlinena pelaamisen mahdollisuus niin, että olisi eri vaikeustasoja.

Onlinena pelattaessa vaikeustasoa saa toki sillä helpotettua, että kutsuu peliinsä muita, joten siinä ei ehkä olisi yhtä paljon tarpeen vaikeustason manuaalinen säätö.

Niin ja pelitisti ei toki koskaan myönnä sellainen olevansa. Sehän on tietty suuntaus joka koetaan nimenomaan juuri oikeana pelaamisen muotona, jota muidenkin pitäisi harjoittaa, tai muutoin vain ajattelevat väärin pelaamisesta. Enkä tällä sinänsä väitä juuri teidän täällä kirjoittaneiden olevan varsinaisia pelitistejä. En tunne teitä niin hyvin, että voisin alkaa teitä niin suorasukaisesti lokeroimaan. Toki omat mielipiteensä viestimällä vaikuttaa myös siihen millainen mielikuva itse kustakin kirjoittajasta tulee.

 

[m_vierimaa]

Se on minä minä-ajattelua, jos on sitä mieltä, että kaikkien pitäisi pelata pelit sillä tasolla läpi joka on juuri minulle ollut riittävän haasteellinen taso.

Ei kukaan ole tällaista edes väittänyt. Kysehän on pelintekijän valinnasta jättää nuo pois johtuen siitä mikä on hänen visionsa tälle pelisarjalle. Ymmärrän kyllä miksi vaikeustasoja pidetään hyvänä, mutta tähän pelisarjaan on haluttu eri lähestymistapa kuin 99% muista peleistä.

 

[Ippenator]

Ei kukaan ole tällaista edes väittänyt. Kysehän on pelintekijän valinnasta jättää nuo pois johtuen siitä mikä on hänen visionsa tälle pelisarjalle.

Toki niin. Mutta kyllä vaikeustasojen pelissä vaihtoehtoina olemisen selkeä vastustaminen on tietynlainen pelitistisyyteen vivahtava reagointitapa. Ja nimenomaan vain vivahtava.

 

[Wipe]

m_vierimaa ehti ensin ja selkosanaisemmin, mutta siinä on selkeä ero puolustaako pelintekijän oikeutta tehdä pelinsä just sellaisina kuin huvittaa vai puolustaako jotain "kovien pelaajien kerhoa". Ensimmäistä puolustan kovasanaisesti, jälkimmäistä en harkitsisikaan kannattavani.

 

[m_vierimaa]

Toki niin. Mutta kyllä vaikeustasojen pelissä vaihtoehtoina olemisen selkeä vastustaminen on tietynlainen pelitisyyteen vivahtava reagointitapa. Ja nimenomaan vain vivahtava.

En usko että kukaan täällä vastustaa vaikeustasoja, se olisi aika hölmöä? Näiden pelien idea on kuitenkin vaikeudessa, joten olen aika varma että jatkossakaan näissä ei easy modea nähdä.

Pelaaminen on niin laajalle levinnyt harrastus muutenkin että vaikeustasojen puuttuminen yhdestä pelisarjasta on vaikea nähdä erityisen elitistisenä, verrokkina vaikka lukuisat pelit joissa kilpaillaan miljoonayleisön edessä rahapalkinnoista.

 

[Murdoc]

Eikö ole vielä enemmän minä-minä-minä ajattelua ajatella että jokaisen pelin pitäisi istua minun makuuni?

Kuten sanoin omassa viestissäni niin olen pelannut esim BB:n läpi ja nautin siitä suunnattomasti mutta olen vahvasti sitä mieltä, että siinäkin pitäisi olla vaikeustasot valittavissa. Ei minua varten vaan nimenomaan niitä muita varten, joita peli kiinnostaisi mutta ei halua tai ole aikaa hakata päätä seinään yhdessä pomossa tuntikausia. Niin mikä tässä ajattelussa olikaan sitä minä-minä ajattelua?

Tottakai pelitekijällä on oikeus päättää millaisen pelin tekee ja millaista suunnittelufilosofiaa käyttää siinä. Siitä voidaan vain keskustella onko nämä ratkaisut kuinka hyviä taikka huonoja. Minusta se on erittäin huono ratkaisu aiemmin mainitsemistani syistä. Ei noiden pois jättämiselle mikään loogisesti hyvä syy ole se, että "koska me nyt halutaan vaan, että tämä peli on sika vaikee ja vaan uskomattoman omistautuneet ja taitavat pelaajat pystyy tämän läpäisemään.". Tuossa vaan menetetään iso läjä potentiaalisia pelaajia vain sen takia ettei hän esimerkiksi fyysisesti pysty peliä läpäisemään ja vain sen takia, että pelintekijä haluaa, että peliä pystyvät pelaamaan vain taitavimmat ja omistautuneimmat.

 

[m_vierimaa]

Kuten sanoin omassa viestissäni niin olen pelannut esim BB:n läpi ja nautin siitä suunnattomasti mutta olen vahvasti sitä mieltä, että siinäkin pitäisi olla vaikeustasot valittavissa. Ei minua varten vaan nimenomaan niitä muita varten, joita peli kiinnostaisi mutta ei halua tai ole aikaa hakata päätä seinään yhdessä pomossa tuntikausia. Niin mikä tässä ajattelussa olikaan sitä minä-minä ajattelua?

Fair enough. Kommenttini olikin tarkoitettu Ippenatorille, joka lähti puhumaan minä-minä ajattelusta ja elitismistä. En koe että vaikka pelinkehittäjä on tarjonnut vain yhden vaihtoehdon pelata, ja itse pidän sitä hyvänä tässä nimenomaisessa pelisarjassa, olisin jotenkin minä-minä pelaaja.

Ero tulee siitä että ymmärrän senkin että joku haluaa joskus tehdä pelin, jossa vaikeus on pelin ytimessä. Muihin ratkaisuihin päätyneitä pelejä on jo pilvin pimein.

 

[Ippenator]

Fair enough. Kommenttini olikin tarkoitettu Ippenatorille, joka lähti puhumaan minä-minä ajattelusta ja elitismistä. En koe että vaikka pelinkehittäjä on tarjonnut vain yhden vaihtoehdon pelata, ja itse pidän sitä hyvänä tässä nimenomaisessa pelisarjassa, olisin jotenkin minä-minä pelaaja.

Ero tulee siitä että ymmärrän senkin että joku haluaa joskus tehdä pelin, jossa vaikeus on pelin ytimessä. Muihin ratkaisuihin päätyneitä pelejä on jo pilvin pimein.

Jos luet viestini huolella, sinun pitäisi kyllä huomata, etten juuri tuota ole väittänyt mitä laitoit sanoikseni. Ihan samasta minäkin puhuin kuin @Murdoc. Toki käytin havainnollistavana esimerkkinä Soulsborne-pelisarjaa, koska se on vaikeudestaan tunnettu ja koska siitä nimenomaan itsellänikin on paljon kokemusta, joten on myös havaintoja ja pohdiskeluja. Älä nyt silti niin mustavalkoisesti ajattele, että tarkoitan asiaan liittyvät kommenttini jotenkin niin, että nyt pitäisi jo tehtyihin Soulsborne-peleihin tehdä vaikeustasot vielä jälkeenpäin. Yleisellä tasolla minäkin tätä keskustelua kävin. Siitä mikä olisi erityisesti tuleviin peleihin fiksua ja reilua kaikkia pelaajia kohtaan.

Fair enough. Kommenttini olikin tarkoitettu Ippenatorille, joka lähti puhumaan minä-minä ajattelusta ja elitismistä. En koe että vaikka pelinkehittäjä on tarjonnut vain yhden vaihtoehdon pelata, ja itse pidän sitä hyvänä tässä nimenomaisessa pelisarjassa, olisin jotenkin minä-minä pelaaja.

Ero tulee siitä että ymmärrän senkin että joku haluaa joskus tehdä pelin, jossa vaikeus on pelin ytimessä. Muihin ratkaisuihin päätyneitä pelejä on jo pilvin pimein.

Ihan mielenkiinnosta vaan kysyn myös, että mitäs mieltä olet, jos itselläsi jäävät legendaariset Soulsborne-pelit tai sen kaltaiset pelit haaveeksi vain, kun olet 60-vuotias tai sitä vanhempi ikämiespeluri? Saattaisiko mieli muuttua asiassa, vai onko vain niin kaukainen ajatus, ettei sen takia ole mieltä pohtia asiaa? Ja vaikka olisikin kaukainen ajatus itselle, niin mites ne pelaajat, joilla tuo tilanne on jo lähempänä näköpiirissä? So not, pelatkoon sitten muita pelejä, kun eivät pysty enää vaativampia pelejä pelaamaan? Onko tuo oikeasti hyvä kuvio noin? Vai olisiko vain oikeudenmukaista, että nuorempana paljon pelaamaansa pelisarjaa ja sen tunnelmaa voisi kuitenkin vanhempanakin kokea, niin halutessaan?