Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)

Vaikeuden viehätyksestä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja jryi
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Mars Matrix löytyy multakin Dreamcastille, voisin viritellä sitä viimeistään syksyn pimeinä päivinä. Hommasin OSSC:n joka on kyllä kätevä sellaiselle joka omistaa monta vanhempaa konsolia, kaikki Dreamcastin VGA pelit näyttävät todella hyviltä OSSC:llä.

Et erikseen maininnut niin Resogunia ei kannata kyllä missata jos se on jäänyt väliin. Se on ehdottomasti yksi parhaita shmuppeja viime vuosina tehdyistä.
Joskus harkitsin tuon OSSC:n ostamista, mutta päädyin sitten hommaamaan 14" crt-tv:n ja 17" crt-monitorin. Tv:llä tulee pelattua esim. Saturnilla, Retropiella sekä nyt taas Mega Drivellä, jonka sain pari päivää sitten. Retropiena minulla on Raspberry pi 3, josta saa äänilähdön kautta composiittikuvan, mikä on yllättävän hyvä noissa emulaattoripeleissä. Dreamcast on sitten kiinni tuossa monitorissa, samoin pc aina silloin kun pelailen 80- ja 90 -lukujen pelejä.

Resogunia tuli jonkin verran pelattua aikanaan, mutta nyt en ole noita Sonyn konsoleita (PS2-4) omistanut aikoihin, joten siksi niille ilmestyneet exclusiivit ovat jääneet erittäin vähälle huomiolle. Välillä olen harkinnut PS2:n ostamista osin juuri tuon Gradius V:n vuoksi, mutta se on aina jäänyt ajatuksen tasolle. Mutta eiköhän siitäkin tule joskus vastaan sopiva paketti, minkä voi napata kokoelmaan. Retrokonsoleita lukuunottamatta pc on noussut pääasialliseksi alustaksi ja eihän sitä koskaan tiedä, vaikka Konami päättäisi Gradius V:n portata pc:lle - tosin nykyisen Konamin tietäen en pidätä hengitystä.

Tänään tuli testattua Mega Driveä ensimmäistä kertaa vuosiin ja huomasin, että aikanaan kehuttu Addams Family tosiaan on hyvä peli. Olen sitä Amigalla toki ajoittain aina kokeillut, mutta vaikeustaso on ollut melko turhauttava ja nyt Mega Drivellä pääsin ensimmäistä kertaa kentän loppuvastukseen. Amigalla en ole päässyt ikinä yhdenkään kentän loppuun, vaikka olen hommannut siihen Tom+ -adapterin, jolla saa usb-padin tai arcade stickin kiinni koneeseen, mikä helpottaa useimpia pelejä huomattavasti. Joystickiin en ole koskenut enää vuosiin, sillä se ei yksinkertaisesti enää tunnu mielekkäältä tavalta pelata, kun ne tuon ajan pelit ovat jo muutenkin haastavia. Lisäksi joissakin Amigan peleissä tuetaan kahden napin ohjaimiakin, mikä parantaa kokemusta huomattavasti - joystickilla tai ristiohjaimella ylös painaminen hyppyä varten ei vain enää tunnu kauhean intuitiiviseltä. Pentunahan joystick-ohjaus oli niin iskostunut selkärankaan, ettei se muodostunut ongelmaksi.

Mielenkiintoista nähdä onko otsasuoni pullistunut kesän loppua kohden, kun on pelaillut enemmän tuolla Mega Drivellä. Jonkin verran on pelejä vielä tulossa, mm. Truxton sekä Phantasy Star 2, jota odotan innolla (yksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni) ja siihen on onneksi vielä aikoinaan pelin mukana tullut opaskirja, jossa on dungeonien kartat helpottamassa elämää - loppupään sokkelot ovat aika pirullisia kerroksien vaihtoineen jopa tuon oppaan avulla. Pitää vain ehkä tehdä tuohon MD:hen 60hz:n modaus, sillä hyllyssä olisi Genesiksen World of Illusion, joka sen vaatisi. Jos vain viitsisi, niin tekisi siihen kytkimen, että voisi vaihtaan 50hz:n ja 60hz:n välillä. Eräänlaista vaikeutta tuo tämäkin pelaamiseen. :D

Tuli vielä mieleen, että tänään jouduin avaamaan tuon kuvaputki-tv:n, sillä huomasin kuvan liikkuneen liikaa vasemmalle ja sen myötä oikeassa reunassa oli puolen sentin musta kaistale häiritsemässä. Noissa on onneksi sisällä yleensä kaksi tai kolme ruuvia, joiden avulla kuvaa voi säätää. Samalla onnistuin korjaamaan ajoittain vaivanneen kuvan välkkymisen. Mielelläni en noita kuvaputkivehkeitä availe, sillä käden osuessa vahingossa väärään paikkaan saattaa hengenlähtö olla lähellä jännitteiden vuoksi. Melkoista jännitystä tämä hifistely välillä. :D

Edit: Välillä olen miettinyt jonkinlaisen retroblogin aloittamista, missä voisi käydä läpi kaikenlaista retropeliharrastukseen liittyvää, kuten juurikin noita simppeleitä modauksia (Saturniin olen tehnyt 60hz modauksen viime kesänä) ja esim. tuota kuvaputki-tv:n säätämistä. Nyt vain suuri osa ajasta menee muihin juttuihin ja silloin kun on sitä ns. ylimääräistä aikaa niin sen käyttää mieluiten pelaamiseen. Mutta ehkä jonakin päivänä. :)
 
Siinä mielessä olen kyllä eri mieltä, että kaikki Soulsborne-pelit (Sekiro loppubossia ja Demon of Hatredia vaille) läpi pelanneena, voin sanoa, että jokaikinen on ainakin itselleni helvetillisen vaikea peli. Yhtäkään en olisi läpi päässyt pelkällä reaktio-/rytmihipalla, mitä ne vähän kaikki jossain määrin ovat, vaan kaikissa olen joutunut enemmän tai vähemmän keksimään vaihtoehtoisia juustotuskeinoja, jotta olen nopeita reaktioita ja äärimmäisen tarkkaa ajoitusta vaativista vihuista päässyt eteenpäin. Pelkällä rytmin tai ajoituksen opettelulla minulla ei olisi joissakin vihuissa mitään mahdollisuuksia. Rytmitaju, kun minulla on aina ollut olematon, eivätkä refleksitkään ainakaan näin viisikymppisenä riitä enää joitakin Soulsbornejen vihuja vastaan. Hauskaa on silti ollut etsiä niitä vaihtoehtoisia juustotuskeinoja, joilla kaikki mahdottomankin tuntuiset vihut on sitten täpärästi jossain vaiheessa selvitetty. Väitän kuitenkin, että ne jotka sanovat etteivät Soulsbornet ole vaikeita pelejä, ovat kyllä itse vain paljon parempia pelaajia kuin suuri enemmistö pelaajista on.
En varsinaisesti niitä helpoksi väitäkään, mutta ei ne nyt mitään maailman vaikeimpia ole. Mä luulen että lähes kuka vaan pelaaja pystyy noi läpäisemään jos oikeasti niin haluaa. Helppoa se ei missään nimessä ole, mutta mahdollista. Ottaa vaan sellaisen asenteen, että se kuoleminen on osa peliä. Ne oikeesti hyvät pelaajat menee noi läpi ottamatta vahinkoa/damagea.

Oonhan tässä itsekin jo 35v, eli parhaat ajat ovat menneet. Itsellä on vielä pahoja fyysisiä rajoitteita ja silti onnistun noi pelit läpäisemään. Voi olla että olen normipelaajaa parempi ja mulla on kyl hyvä rytmitaju.

Pakko sanoo että olet aikas kova eliittipelaaja, kun olet noi ”helvetillisen vaikeat” pelit päässyt läpi ja vielä tuossa iässä. ;)
 
Se on ainakin kätevää että voi vaihtaa vaikeustilaa lennosta peleissä.
Tämä nousi itselle vähän aikaa sitten mieleen kun olen aloittanut pari kk sitten GoW Ghost of Sparta (vai oliko se Chains of Olympus) pelin vaikeimmailla mutta en nyt ole yhtään motivoitunut pelaamaan sitä sillä vaikeusasteella vaikka tutoriaali alueen pääbossin päihitin, jos se sattuu olemaan aika syöppö. Näitä pelejä on kertynyt PS+ kautta mitä olisi kiva edes testailla jotta sitä backlogia saisi purettua. Pitää myös varmaan aloittaa KH Chain of memories helpoimmalla kun sen tappelumekaniikka ei nappaa ollenkaan ja yritän siitä saada platinan napattua. Pakkopullana sitten normilla ja hardilla nopeasti läpi.

Ja Souls peleissä pitäisi olla minusta vaikeusasteet ja peleissä huijauskoodit yksinpelejä varten. Doomit, Quaket ja Duke Nukemit on vain pelattu huijauksilla läpi pienempänä ja sain riittävästi iloa irti siitä ja pelit sai pelattua läpi.
 
Soulsborne sarjasta kiinnostuneille tarjolla on useitakin muita vaihtoehtoja, näitä listojahan löytyy netistä lukuisia.

Itsekin olen useampia kokeillut, osa niistä toimii paremmin, osasta en ole niinkään innostunut. Mutta laitanpa tähän kaksi jotka mielestäni ovat molemmat vallan loistavia pelejä sellaiselle jolle Soulsborne maistuu.

Salt and Sanctuary - toimiva hyvä Soulsborne peli. Tykkäsin kovasti ja peli oli varsin mainiosti rytmitetty
Grime - uudempi tulokas, on myös metroidvaniaa, mutta "nuotiot" löytyvät ja vaikeus on Soulsborne tasolla, kaksi bossia olen vasta voittanut, ja molemmat vaativat useamman yrityksen.

Molempia voi kyllä suositella sellaiselle joka ei vaikeutta pelkää.
 
Olen tullut pelaamisessa siihen pisteeseen, ettei yksinkertaisesti jaksa enää hinkata samoja kohtia/bosseja uudestaan ja uudestaan. Perheellisenä aikaa pelaamiselle on vaihtelevasti. Näin lomalla aikaa on toki enemmän, mutta usein kuitenkin hyvä jos viikossa ehtii sen nelisen tuntia pelaamaan.

Peliaikaa ei siis enää halua käyttää vaikean kohdan tai Bossin treenaamisen. Ja Soulsbornet (termi joka jostain syystä särähtää korviin) ovat siis olleet ennen lempipelejäni, ja Elden Ringiä odotin erittäin paljon. Tunteja olen siihen kuluttanut monia kymmeniä, mutta peli taitaa jäädä kesken. Tulin vain siihen tulokseen ettei onnistumisen tunne enää korvaa sitä, että saatan käyttää monia tunteja sen kokemiseen.

Eli kyllä, valitsen mieluiten sellaisia pelejä joissa voi vaikeusasteen valita ja sillä normaalilla pelaan tästä edes kaikki pelit. Itselle ehtii jäämään siten enemmän kokemuksia taskuun, eikä tarvitse kokea kovaa turhautumista kun haluaa viettää vähäistä vapaa-aikaa.
 
Olen tullut pelaamisessa siihen pisteeseen, ettei yksinkertaisesti jaksa enää hinkata samoja kohtia/bosseja uudestaan ja uudestaan. Perheellisenä aikaa pelaamiselle on vaihtelevasti. Näin lomalla aikaa on toki enemmän, mutta usein kuitenkin hyvä jos viikossa ehtii sen nelisen tuntia pelaamaan.

Peliaikaa ei siis enää halua käyttää vaikean kohdan tai Bossin treenaamisen. Ja Soulsbornet (termi joka jostain syystä särähtää korviin) ovat siis olleet ennen lempipelejäni, ja Elden Ringiä odotin erittäin paljon. Tunteja olen siihen kuluttanut monia kymmeniä, mutta peli taitaa jäädä kesken. Tulin vain siihen tulokseen ettei onnistumisen tunne enää korvaa sitä, että saatan käyttää monia tunteja sen kokemiseen.

Eli kyllä, valitsen mieluiten sellaisia pelejä joissa voi vaikeusasteen valita ja sillä normaalilla pelaan tästä edes kaikki pelit. Itselle ehtii jäämään siten enemmän kokemuksia taskuun, eikä tarvitse kokea kovaa turhautumista kun haluaa viettää vähäistä vapaa-aikaa.
Molempi parempi. Bossien kaadosta soolona tulee upeaa itsensä voittamisen tunnetta kun taas tarinavetoisissa on parhaimmillaan todella mainio tarina. En olisi ikinä uskonut että läpäisen Sekiron kun alun hevosmies boss oli kuin olisi seinään juossut. Lopulta voitin kyseisen bossin pelin läpäistyäni ilman etten edes liikkunut lainkaan.

Ymmärrän hyvin että joskus aika ei riitä bossien opetteluun. Toisaalta liian helpot taistelut korostavat tarinaa ja tarinavetoisten ongelma on siinä, että hyvin harvoin se tarina oikeasti on originaali, 90% tarinoista on saman peruskaavan pyörittämistä. Life is Strangen voisin mainita tarinavetoisista sellaisena joka todella iski. On toki muitakin.
 
Molempi parempi. Bossien kaadosta soolona tulee upeaa itsensä voittamisen tunnetta kun taas tarinavetoisissa on parhaimmillaan todella mainio tarina. En olisi ikinä uskonut että läpäisen Sekiron kun alun hevosmies boss oli kuin olisi seinään juossut. Lopulta voitin kyseisen bossin pelin läpäistyäni ilman etten edes liikkunut lainkaan.

Ymmärrän hyvin että joskus aika ei riitä bossien opetteluun. Toisaalta liian helpot taistelut korostavat tarinaa ja tarinavetoisten ongelma on siinä, että hyvin harvoin se tarina oikeasti on originaali, 90% tarinoista on saman peruskaavan pyörittämistä. Life is Strangen voisin mainita tarinavetoisista sellaisena joka todella iski. On toki muitakin.
Toki on olemassa tarinavetoisten pelien lisäksi muitakin pelejä. Esimerkiksi Elder Scrolls tai Falloutit ovat loistavia roolipelejä, joissa itse pelimaailma on pääosassa. Fallout 3 erityisesti on jäänyt hyvin mieleen teinivuosilta kun siihen tuli upotettua aikaa, kun tutkittavaa ja tekemistä riitti.

Ja ei pelien tarvitse siis olla helppoja, mutta lähinnä itselle riitti sellaiset pelit, joissa keskittymisen pitää olla kokoajan tapissa tai tulee turpaan kuusnolla.

Ja kaiken lisäksi tuntuu ettei reaktionopeus ole enään samalla tasolla :D Ihmettelen kyllä kun pääsin pari vuotta sitten tuon Sekiron läpi.
 
Kyllä itsekkin tykkään että pelissä on tietty vaikeusaste ja sitä ei voi poistaa. Vaikka ER olisi automaattinen väistö niille jotka nauttivat "pelkästään tarinasta".
 
Katso Razbutenin video "Difficulty is Weird" ja etenkin kohdasta 6:41 alkaen, eli "The Blessing (and Curse) of Customization".
Elitististä paskajauhantaa läppä siitä, ettei vaikeustasoja tai pelin vaikeutta muuten pitäisi olla valittavissa. Jopa vaikeita pelejä tekevä FromSoft on tehnyt peleihinsä oivaltavia tapoja, joilla pelaaja voi halutessaan helpottaa peliä. Yksi niistä on co-op, tai sitten vaikkapa pelin sisältä löytyvät NPC-apurit. Kukaan ei häviä siinä sitten yhtikäs mitään, jos peleissä on tavalla tai toisella vaikeustaso säädettävissä. Tapahtuu se sitten pelatessa tehtävillä toimenpiteillä tai sitten suoraan pelin valikosta tehtävillä vaikeustason säätömahdollisuuksia. Helpotuksia ei ole kenenkään pakko käyttää, eikä pelin vaikeustasoon koskea, jos ei halua. Mutta annetaan nyt hitto soikoon kaikille mahdollisuus nauttia pelistä, mikäli default-vaikeustaso on vaan liian kova joillekin.

Vaikka paljon olen vaikeina pidettyjä pelejä pelannut, niin sellaisista ehdottoman vaikeustason vaikeista peleistä, joissa pakotetaan ”git gudiin” ilman mitään muita vaihtoehtoja, on aina jäänyt paska maku, ja se mielikuva, että pelin kehittäjät aliarvostavat pelaajia ja heidän monimuotoisuuttaan. Tuon tyyppistä armotonta ajattelua on myös yhteiskunnassa, eikä pelkästään peleihin liittyen. Sellainen on ylipäätään joidenkin ihmisten virheellistä ja epäinhimillistä ajattelua, jota en itse voi sietää.
 
Viimeksi muokattu:
Elitististä paskajauhantaa läppä siitä, ettei vaikeustasoja tai pelin vaikeutta muuten pitäisi olla valittavissa. Jopa vaikeita pelejä tekevä FromSoft on tehnyt oivaltavia tapoja peleihinsä, joilla pelaaja voi halutessaan helpottaa peliä. Yksi niistä on co-op, tai sitten pelin sisältä löytyvät NPC-apurit. Kukaan ei häviä siinä sitten yhtikäs mitään, jos peleissä on tavalla tai toisella vaikeustaso säädettävissä. Tapahtuu se sitten pelatessa tehtävillä toimenpiteillä tai sitten suoraan pelin valikosta tehtävillä vaikeustason säätömahdollisuuksia. Helpotuksia ei ole kenkään pakko käyttää, eikä pelin vaikeustasoon koskea, jos ei halua. Mutta annetaan nyt hitto soikoon kaikille mahdollisuus nauttia pelistä, mikäli default-vaikeustaso on vaan liian kova joillekin.

Vaikka paljon olen vaikeina pidettyjä pelejä pelannut, niin sellaisista ehdottoman vaikeustason vaikeista peleistä, joissa pakotetaan ”git gudiin” ilman mitään muita vaihtoehtoja, on aina jäänyt paska maku, ja se mielikuva, että pelin kehittäjät aliarvostavat pelaajia ja heidän monimuotoisuuttaan. Tuon tyyppistä armotonta ajattelua on myös yhteiskunnassa, eikä pelkästään peleihin liittyen ja sellainen on ylipäätään joidenkin ihmisten virheellistä ja epäinhimillistä ajattelua, jota en itse voi sietää.
Olenpahan eri mieltä. Kannattaa katsoa linkkaamani video ihan kokonaisuudessaankin ja ajatuksella. En minäkään pääse kaikkia pelejä läpi, mutta en syytä siitä peliä vaan taitojeni puutetta tai taktiikkaköyhyyttä.

Kannatan sitä, että vaikeustaso on oivaltavasti häivytetty pelimekaniikan sekaan. Esim. Elden Ringissä voi (kuulemma) "helpottaa" peliä pelaamalla tietyllä tapaa, tai metroidvaniassa voi kehittää uusilla kyvyillä hahmonsa ominaisuuksia niin pitkälle, että haasteet helpottuvat. Jotain sellaista lähestymistapaa olisin kaivannut tähänkin.
 
Olenpahan eri mieltä. Kannattaa katsoa linkkaamani video ihan kokonaisuudessaankin ja ajatuksella. En minäkään pääse kaikkia pelejä läpi, mutta en syytä siitä peliä vaan taitojeni puutetta tai taktiikkaköyhyyttä.

Kannatan sitä, että vaikeustaso on oivaltavasti häivytetty pelimekaniikan sekaan. Esim. Elden Ringissä voi (kuulemma) "helpottaa" peliä pelaamalla tietyllä tapaa, tai metroidvaniassa voi kehittää uusilla kyvyillä hahmonsa ominaisuuksia niin pitkälle, että haasteet helpottuvat. Jotain sellaista lähestymistapaa olisin kaivannut tähänkin.
Katsoin videon, enkä ole juurikaan samaa mieltä siinä puhuttujen asioiden kanssa. Kannatan monimuotoisuuden huomioimista peleissä, mutta myös muissa asioissa. Yksilöllisyys ja erilaisuus ovat lahja tässä maailmassa, joten vaikka en näe niiden ns. juhlimisessakaan sinänsä pointtia, niin niistä ei pidä myöskään rangaista, jos jotkut eivät vain yksinkertaisesti ole taidoiltaan ja ominaisuuksiltaan samalla tasolla kuin toiset. Näiden yksilöiden tukemiseen pitää antaa nimenomaan aidot eväät.

Eivät asiat ole kaikkien opeteltavissa ja toteutettavissa vaikka kuinka tahtoa olisi ja harjoittelisivat. Jos kuitenkin onnistuminen on mahdollista antaa myös heidän saavutettavakseen, pitäisi siihen toki pyrkiä. Kaikissa asioissa se ei toki ole mahdollista, mutta pelaamisessa aivan varmasti joka tapauksessa on.

Ja edelleenkin - sinä, minä tai kukaan muukaan ei menetä sitten yhtikäs mitään, jos se pelin vaikeustason säätö on tavalla tai toisella tehty mahdolliseksi. Sitä mahdollisuuttahan ei ole pakko käyttää, jos haluaa olla puristi/masokisti.
 
Viimeksi muokattu:
Ja edelleenkin - sinä, minä tai kukaan muukaan ei menetä sitten yhtikäs mitään, jos se pelin vaikeustason säätö on tavalla tai toisella tehty mahdolliseksi. Sitä mahdollisuuttahan ei ole pakko käyttää, jos haluaa olla puristi/masokisti.
Tästä on vähän hassu syyttää pelaajia. Joidenkin pelintekijöiden halu on, että he haluavat tehdä pelin näin. Tätähän on esim. Souls-sarjan pääsuunnittelija avannut, miksi.
 
Tästä on vähän hassu syyttää pelaajia. Joidenkin pelintekijöiden halu on, että he haluavat tehdä pelin näin. Tätähän on esim. Souls-sarjan pääsuunnittelija avannut, miksi.
Souls-pelisarjat eivät tähän ole niinkään kuitenkaan syyllistyneet (paitsi Sekirossa jossain määrin). Soulsborne-pelien tekijäthän ovat nimenomaan antaneet kosolti pelaajalle keinoja helpottaa pelejään. Sielujen tai veren farmaaminen ja levuttaminen mm., co-op-pelaajien apuun kutsuminen sekä pelimaailmasta löytyvät NPC-apurit. Minä kritisoin kommenteissani nimenomaan niitä tahoja, jotka suunnittelevat pelinsä niin, että vain ja ainoastaan ”git gud” mahdollistaa pelin läpipääsemisen. Edes Sekirokaan ei ole puhtaasti tuollainen peli kuitenkaan, koska itsekin pääsin sen parry-mekaniikkaa oppimatta vaiheeseen, jossa voisin mennä loppubossiin tai yrittää ensin hoidella Demon of Hatredin. Pääsin noin pitkälle käytännössä farmaamalla levua sen yhden naamiotehtävän suorittamisen jälkeen, spämmimällä paria erikoisliikettä taisteluissa ja juustoamalla AI:n sekaisin ympäristöissä olevia esteitä hyödyntäen, aina kun sen paikka oli, sekä hyödyntämällä juosten pakoilua ja juoksusta iskuja, jotka toimivat joitakin vihuja vastaan.

Fromsoftia en siis sinänsä syytä huonosta asenteesta, mutta kyllä pelinsä puhtaasti ”git gud”-meiningin varaan rakentavilla kehittäjillä, jotka jättävät kaikki vaikeustasoon vaikuttamismahdollisuudet pelistään pois, on sinänsä huono ja surullinen asenne pelaajien moninaisuutta kohtaan. Ja toki voin heitä siitä syyttää, koska heillä on silloin ahdasmielinen ja ihmisten erilaisuutta kunnioittamatonta asenne. Tämä on toki aika suosittu asenne nykymaailmassa, mikä on sinänsä erittäin surullista.
 
Viimeksi muokattu:
Keltaiset ja kotostetut kohdat vaan toimii hyvin tässä kompomisseja täynnä olevissa pelimaailmoissa.. joko pelaajan (no pelihahmon tarkemmin) kykyjen, pelimaailman vajaavaisuuksien tai vaikkapa pelin etenemisen johdattelijana. Mikään ei ole typerämpää kuin tehdä niin että kentässä on vaikka 100 ovea ja 99 niistä on (ei ole..) oikeasti toimivia.
Pelaahan ei yleensä tunne sitä maailmaa niin jollain tapaa on kerrottava kiinnostava tai sitten kartta riittävän rajattu.
 
Viimeksi muokattu:
Ylös Bottom