Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)

Vaikeuden viehätyksestä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja jryi
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Et nyt kyllä ilmiselvästi ymmärrä tätä tasapäistämistä tässä. Siis se on se tasapäistäminen, että kun peli tehdään niin, että sitä voivat pelata vain tietyillä ominaisuuksilla olevat ihmiset ja edellytetään, että jos haluat päästä pelin läpi, niin sinun pitää olla tai kehittyä tälle tietylle tiukalle tasolle. Kaikilta pelaajilta odotetaan siis tuota hyvin samaa taitotasossa. Se jos mikä on tasapäistämistä, kun peliä pelaavien taitotasoissa ei voi olla suurta hajontaa, vaan kaikkien pelaajien pitää olla reaktioiltaan ja rytmitajultaan huippuluokkaa, eikä pelin pariin ole asiaa, ellei niin ole. Taitotasovaatimus on siis pelissä nimenomaan tasapäistetty. Se myös, että oletetaan kaikkien voivan oppia pelaamaan peliä kunhan kovasti treenaa, on tasapäistämistä ja erilaisuuden kieltämistä.
Vaan kun näin ei ole ja olet sen jo itsekin todennut hyvin suoraan eli peliä voi pelata hyvin eri tavoilla: osa pelaa lvl. 1 vaippapöksyllä ja toinen grindaa, summonoi, cooppaa jne. Soulsborneissa ei siis todellakaan vaadita mitään yhdenlaista, "tasapäistettyä" taitotasoa ja osaamista vaan keinoja etenemiseen löytyy todella monipuolisia.

Sekiro ja ehkä Bloodborne on sitten erikseen. Jos nyt on pakko vielä erotella nämä niin ei ne niin rakkaita olleet ettäkö olisin yhä paljon barrikaadeilla kuin vaikkapa Elden Ringin ja Soulsien kanssa. Ihan sen vuoksi että noissa jälkimmäisissä niitä kaikenlaisia apukeinoja ja pelitapoja on yllin kyllin eikä mitään "tasapäistä" yhtä teitä maaliin todellakaan ole.

Mutta joka tapauksessa olen silti sitä mieltä että mihinkään Fromin peleistä ei tarvita vaikeustasoja. Ei edes noihin kahteen poikkeukseen koska kuten olen jo monta kertaa todennut, ei näitä haastavia pelejä samalla tapaa ole tarjolla eikä hardilla, insanella tms. pelaaminen ole yhtään sama asia koska soulsbornessa haaste ei ole ainoa asia, joka tekee niistä spesiaaleja mutta haaste on yksi niistä syistä, joka tekee niistä sen mitä ne ovat.

Nyt saa joka tapauksessa riittää. Olen mitä todennäköisimmin ja varmimmin eri mieltä jälleen mahdollisen vastauksesi kanssa, mutta ei ole mitään järkeä kyllä siihen sitten vastata, kun tietää, että tätä saman kaltaista jankkausvastausta ja mustan valkoiseksi muuttelua sieltä taas kerran tulee.
Jankkausta? Aika ylimielistä asennetta kanssakeskustelijaa kohtaan kun samat määreet menisi myös sinuun minun näkökulmastani katsoen. Vielä erikoisempaa tästä tekee se että sinä nimenomaan koko ajan alleviivaat yksilöllisyyttä ja yksilöllisiä kokemuksia ja sitten tuomitset minun mielipiteeni, perusteluni, argumenttini, tulkintani ja/tai näkemykseni jankkaamiseksi? Vähän voisi miettiä mitä kirjoittaa.

En myöskään ole muuttanut mustaa valkoiseksi tai mitään muutakaan, ainakaan sen enempää kuin sinäkään. Yhtä paljon sinä mielestäni vääntelet asioita ja tässä on nyt kyse enemmän vain siitä mistä asiaa katselee. Minä kyllä ymmärrän mitä sinä yrität sanoa tuolla sinun versiollasi "tasapäistämisestä" vaikka se ei minusta paikkaansa pidäkään.

Sen totean vielä loppuun, että yritin tänään tuota Father Owlia Sekirossa parisenkymmentä kertaa ja joka kerralla tuli huolella dunkkuun. En pysy hengissä tuossa taistelussa yleensä kuin hädin tuskin minuutin, enkä pääse lähellekään toista vaihettakaan. Syy on se, että vastustaja on vain aivan liian nopea minulle. Rektionopeuteni ei vain millään riitä. Ei siinä kyllä treeni tule auttamaan, joten ikävä kyllä tuo peli jää sitten minulle ilmeisesti kokonaan kesken. Toki jos olisi joku cheat code, niin sen kyllä takuvarmasti käyttäisin tuohon kohtaan. En kyllä huomannut mitään mikä olisi kyllä helpompaa sihen nähden millainen tuo taistelu oli jo kolmisen vuotta sitten, kun taisin sitä viimeksi yrittää.
Nyt voisi olla hyvä selventää että oletko koko ajan käsitellyt tätä asiaa nimenomaan Sekiron kautta? Minä olen ajatellut laajemmin ja ylipäänsä Fromin pelejä ja ideaa vaikeustasottomista peleistä. Sekiro on näistä Bloodbornen kera se poikkeus, jossa on selkeästi vähiten vara yrittää erilaisia lähestymiskeinoja, joten on aika halpamaista ratsastaa vain sillä koko soulsborne-"genreä" vastaan.

Minä siis puolustan koko soulsborne-kategoriaa enkä tuota sinun inhoamaasi Sekiroa. En jaksa nyt tarkistaa mutta aika monet esimerkit olet tainnut nimenomaan ottaa Sekirosta, joten vähän siltä vaikuttaa että käsittelet asiaa vain sen "kautta". Ainakin mieleeni on jäänyt että olet positiivisessa mielessä maininnut muiden soulsbornejen helpotuksista.

Vähän siis kyllä harmittavaa jos olet koko genreä tuomitsemassa yhden, kenties kokeellisemman teoksen perusteella. Toisaalta tuokin osoittaa sen että From halusi testata vielä haastavampaa teosta, joten aika vaikea kenenkään väittää etteikö haaste/vaikeus nimenomaan olisi Fromin juttuja. Kun siitäkin taisi jossain kohtaa olla jotain epäilyä tms. jos en ihan väärin muista. Ja en siis muista kenellä sitä oli jos oli eli en välttämättä viittaa sinuun. Tätä tekstiä on täällä nyt niin hemmetisti että en jaksa etsiä oliko tuollaista jossain kohtaa :P
 
Analogiat vain vaihtuvat, mutta lopputulos ei - ja "takavasemmallekin" piti yhden jos toisenkin siirtyä jo kymmeniä viestejä sitten. Vaikeinta tuntuukin olevan vänkäämisen lopettaminen. Viisain on se, jonka ei ole pakko päästä sanomaan sitä kuuluisaa viimeistä sanaa.

Joten pitäkääs vaikka viikon mittainen mietintätauko ja pohtikaa, onko tähän aiheeseen enää uutta annettavaa.
 
Meni se sitten loppujen lopuksi Sekirossa läpi tuo isäpöllö. Olo on toki helpottunut, mutta samalla myös varsin turhautunut, kun tuohon meni aivan tolkuttomasti aikaa ja yrityksiä. Oli pakko farmata ensinnäkin attack power 15 nurkille. Sitten taistelussa muistaa käyttää oikeassa kohtaa (heti alussa ja kesken taistelun, aina kun vaikutukset loppuivat) divine confettia ja ako’s sugaria omien hyökkäysten vahvistamiseen, ja sitten vaan keksimälläni juoksuhyökkäysjuustotuksella osumia isukkiin, kun se ei usein ehtinyt noihin reagoimaan. Sitten vaan väistö ja rinse and repeat. Sen verran pääsi pöllöilijä kuitenkin aina välillä rankomaan, että jouduin aika usein parantelemaan itseäni. Ja aika lopussa piti myös käyttää hyvin menneessä yrityksessä tuollainen kallisarvoinen Bundled Jizo Statue, jotta sai yhden resurrectin lisää. Sen turvin meni sitten viimein läpi. En kyllä tästäkään mitään upeata onnistumisen iloa ja riemua sinänsä saanut. Aika paljon tuuriakin mukana, että nyt meni läpi. Toki olo on nyt siinä mielessä helpottunut, ettei tarvitse tuota turhauttavaa taistelua enää jatkaa. Kauhulla kuitenkin odotan Demon of Hatredia sekä Genichiroa ja Isshinia lopputaistelussa.
 
Meni se sitten loppujen lopuksi Sekirossa läpi tuo isäpöllö. Olo on toki helpottunut, mutta samalla myös varsin turhautunut, kun tuohon meni aivan tolkuttomasti aikaa ja yrityksiä. Oli pakko farmata ensinnäkin attack power 15 nurkille. Sitten taistelussa muistaa käyttää oikeassa kohtaa (heti alussa ja kesken taistelun, aina kun vaikutukset loppuivat) divine confettia ja ako’s sugaria omien hyökkäysten vahvistamiseen, ja sitten vaan keksimälläni juoksuhyökkäysjuustotuksella osumia isukkiin, kun se ei usein ehtinyt noihin reagoimaan. Sitten vaan väistö ja rinse and repeat. Sen verran pääsi pöllöilijä kuitenkin aina välillä rankomaan, että jouduin aika usein parantelemaan itseäni. Ja aika lopussa piti myös käyttää hyvin menneessä yrityksessä tuollainen kallisarvoinen Bundled Jizo Statue, jotta sai yhden resurrectin lisää. Sen turvin meni sitten viimein läpi. En kyllä tästäkään mitään upeata onnistumisen iloa ja riemua sinänsä saanut. Aika paljon tuuriakin mukana, että nyt meni läpi. Toki olo on nyt siinä mielessä helpottunut, ettei tarvitse tuota turhauttavaa taistelua enää jatkaa. Kauhulla kuitenkin odotan Demon of Hatredia sekä Genichiroa ja Isshinia lopputaistelussa.
Demon of Hatredin skippasin, joten siitä en osaa sanoa.

Hiukan on hatarat muistikuvat, mutta Genichiro ei ollut paha. Isshiniin keksin eka vaiheeseen todella yksinkertaisen aggressiivisen taktiikan, toka ja kolmas vaihe vei enemmän yrityksiä, pieni väistöliike oli bossin combon aikana se, mikä lopulta toi voiton.
 
Meni se sitten loppujen lopuksi Sekirossa läpi tuo isäpöllö. Olo on toki helpottunut, mutta samalla myös varsin turhautunut, kun tuohon meni aivan tolkuttomasti aikaa ja yrityksiä. Oli pakko farmata ensinnäkin attack power 15 nurkille. Sitten taistelussa muistaa käyttää oikeassa kohtaa (heti alussa ja kesken taistelun, aina kun vaikutukset loppuivat) divine confettia ja ako’s sugaria omien hyökkäysten vahvistamiseen, ja sitten vaan keksimälläni juoksuhyökkäysjuustotuksella osumia isukkiin, kun se ei usein ehtinyt noihin reagoimaan. Sitten vaan väistö ja rinse and repeat. Sen verran pääsi pöllöilijä kuitenkin aina välillä rankomaan, että jouduin aika usein parantelemaan itseäni. Ja aika lopussa piti myös käyttää hyvin menneessä yrityksessä tuollainen kallisarvoinen Bundled Jizo Statue, jotta sai yhden resurrectin lisää. Sen turvin meni sitten viimein läpi. En kyllä tästäkään mitään upeata onnistumisen iloa ja riemua sinänsä saanut. Aika paljon tuuriakin mukana, että nyt meni läpi. Toki olo on nyt siinä mielessä helpottunut, ettei tarvitse tuota turhauttavaa taistelua enää jatkaa. Kauhulla kuitenkin odotan Demon of Hatredia sekä Genichiroa ja Isshinia lopputaistelussa.
Imo, tuo oli pelin paras bossi ja tuossa oli viimeistään opittava miten Sekiron combat toimii.
 
Imo, tuo oli pelin paras bossi ja tuossa oli viimeistään opittava miten Sekiron combat toimii.
No, en kyllä millään kovin perinteisellä tavalla tuota mennyt, kun tosiaan perustana oli melkein koko ajan juokseminen, joko karkuun tai sitten pöllöisukkia vastaan suoraan juoksusta hyökäten. Minä kun en halua noihin lähitaisteluhippoihin varsinkaan noin pahoja vastustajia vastaan Sekirossa mennä. Olen sitten melkein kaikkiin taisteluihin kehittänyt jonkun omanlaisen tavan, jolla olen päässyt lopulta eteenpäin ilman tuota itselleni liian hankalaa deflect-hippaa. En siis edelleenkään koe mitään tuosta Sekiron peruscombatista oikeastaan oppineeni, enkä kyllä usko koskaan oppivanikaan, kun refleksini eivät sellaiseen pelaamiseen oikein riitä. Toki opin tuon isukin yhden yllättävän heikkouden olevan sen, että kun käyttää paljon juoksemista sekä väistämiseen että hyökkäämiseen, niin pöllöilijä on yllättävän haavoittuvainen.
 
Imo, tuo oli pelin paras bossi ja tuossa oli viimeistään opittava miten Sekiron combat toimii.
Opin jo siinä kattotaistelussa deflectin jollain tapaa, mutta samaa mieltä, father owl pakotti minutkin opettelemaan deflectin (lähes) täydellisesti.

Olipa huokea tunne new game plussassa käydä voittamassa alun ratsu bossi vain oikea aikaisella suojauksella, en edes liikkunut.
 
Niin juu, ja unohtui, että toki taas kerran, monissa muissakin bosseissa toiminut iki-ihana Ichimonji Double ja sen spämmääminen oikeaan aikaan, toimi tässäkin taistelussa. Sillä sain sitten myös posturedamaa tehtyä, kun en sitä pysty deflectin avulla tekemään. Toki myös sen ympyrätorjunnan (Mikiri-counterko se oli?) osasin tuossa taistelussa ainakin kohtuullisesti hyödyntää, silloin kun Owl teki sellaisen kaukaa syöksyn. Siinä kohdassa riittivät vanhankin refleksit vielä, kun aikaikkuna on siinä aivan turkasenmoinen.
 
Viimeksi muokattu:
No, en kyllä millään kovin perinteisellä tavalla tuota mennyt, kun tosiaan perustana oli melkein koko ajan juokseminen, joko karkuun tai sitten pöllöisukkia vastaan suoraan juoksusta hyökäten. Minä kun en halua noihin lähitaisteluhippoihin varsinkaan noin pahoja vastustajia vastaan Sekirossa mennä.
Nyt en täysin hoksaa ongelmaa koska minäkin pelaan aina sillä tavalla mikä on tehokkain omassa käytössä. Koetko siis että pelaat jotenkin väärin? Minä pelaan Elden Ringiä nyt jatkuvasti niin että teen pelkkiä hyppy+R2-hyökkäyksiä. Toki rollailen myös ja peräännyn jos tiedän että tulee AoE-hyökkäyksiä mutta tuo on täysin uusi pelityyli verrattuna mihinkään aiempaan soulsborneen koska eihän niissä mitään hyppyhyökkäyksiä ollut. Tai no, Sekirossa saattoi olla mutta en muista pomppineeni samoin kuin nyt pompin. Enkä kadu mitään, tuo on tehokasta hommaa takoa vihuja jättimiekalla hypystä käsin.
 
Ei näissä peleissä tyylipisteitä jaeta. Jos jokin pomo vaatii vähän erikoisempaa tai muuten itselle ei niin ominaista pelitapaa, niin ei se ole mielestäni paha asia. Sen voi ottaa pienenä vaihteluna. Ja sitä varten niitä ”consumableja” on, että niitä käytetään tiukan paikan tullen, eikä vaan kanneta inventaariossa pelin alusta loppuun.
 
Nyt en täysin hoksaa ongelmaa koska minäkin pelaan aina sillä tavalla mikä on tehokkain omassa käytössä. Koetko siis että pelaat jotenkin väärin? Minä pelaan Elden Ringiä nyt jatkuvasti niin että teen pelkkiä hyppy+R2-hyökkäyksiä. Toki rollailen myös ja peräännyn jos tiedän että tulee AoE-hyökkäyksiä mutta tuo on täysin uusi pelityyli verrattuna mihinkään aiempaan soulsborneen koska eihän niissä mitään hyppyhyökkäyksiä ollut. Tai no, Sekirossa saattoi olla mutta en muista pomppineeni samoin kuin nyt pompin. Enkä kadu mitään, tuo on tehokasta hommaa takoa vihuja jättimiekalla hypystä käsin.
En toki pelannut omiin ominaisuuksiini nähden väärin. En nyt silti kokenut, että olisin jotain tiettyä oikeaa tapaa pelata Sekiroa löytänyt. Tuossa kun pari nimimerkkiä vaan korostivat, että tuo isäpöllö sai heidät viimeistään silloin ymmärtämään miten se deflect pitää masteroida. Itse en sitä ole oppinut edelleenkään käyttämään, mutta näköjään aina löytyy joku muukin tapa hoitaa homma, vaikka se voi olla kyllä monenlaisen säätämisen tulos. Pointtini oli lähinnä vain todeta, etten sitä heidän löytämäänsä tapaa pelata Sekiroa itse löytänyt, enkä varmasti koskaan löytäisikään, mutta täytyy sitten vaan kokeilla kaikenlaista ja yrittää olla sitten jopa kekseliäs sen taitorajoitteen paikkaamiseksi. Vielä tuo on tosiaan onnistunut.
 
Taitaa mennä sekaisin kaksi asiaa: oikea ja (itselle) paras. Oikea on se millä bossi kaatuu. Itselle paras se, mikä toimivien ratkaisujen joukosta saa parhaita fiiliksiä aikaan. Toki muutakin tapaa luokitella paras varmaan voi joillakin olla, vaikkapa nopeus.

Kun eka kerran sain father gascoignen kaatumaan, se vaati varmaankin kymmeniä jollei satoja yrityksiä, ja nautinto tuli lähinnä lopultakin sen voittamisesta. Kun sitten gun buildilla hoitelin father gasgcoignen pistooliparrylla, tuli kyllä hyvä fiilis siitä että tämän paskiaisen hoitaa näinkin.
 
Minulle on yleensä riittänyt että voitan. Ei siinä tule mietittyä että miten se tapahtui. Tänään voitin yhden lohharin Elden Ringissä sillä että se jumitti ilmaan sekunneiksi ja kun tippui sen alle metrin niin kuoli siihen "pudotukseen" :D Mielenkiintoisesti tuosta voisi päätellä että ER:ssä fall damage taitaa olla liitettyä siihen kuinka kauan hahmo on irti maasta koska ei se korkealla ainakaan ollut :D

Mutta Sekirossa kyllä kaikki helpottui kun se pelin pääkikka klikkasi jossain ja sen jälkeen tuli vielä enemmän sitä onnistumisen, osaamisen sekä oppimisen fiilistä. Samaa kuin tulee soulsborneissa silloin kun palaa sellaisen vihulaisen pariin, jonka kanssa on ollut ongelmia mutta jonka liikkeet ja siihen tepsivat taktiikat on nyt todella hyvin muistissa. Sehän se jää puuttumaan jos sitä pelin tärkeintä kikkaa ei koskaan handlaa. Minulla jäi vähän sellainen olo Bloodbornesta että en koskaan "osannut" pelata peliä oikein ja siksi se on minun kirjoissani se souslborne, jota vähiten kiinnostaa pelata.
 
Minulle on yleensä riittänyt että voitan. Ei siinä tule mietittyä että miten se tapahtui. Tänään voitin yhden lohharin Elden Ringissä sillä että se jumitti ilmaan sekunneiksi ja kun tippui sen alle metrin niin kuoli siihen "pudotukseen" :D Mielenkiintoisesti tuosta voisi päätellä että ER:ssä fall damage taitaa olla liitettyä siihen kuinka kauan hahmo on irti maasta koska ei se korkealla ainakaan ollut :D

Mutta Sekirossa kyllä kaikki helpottui kun se pelin pääkikka klikkasi jossain ja sen jälkeen tuli vielä enemmän sitä onnistumisen, osaamisen sekä oppimisen fiilistä. Samaa kuin tulee soulsborneissa silloin kun palaa sellaisen vihulaisen pariin, jonka kanssa on ollut ongelmia mutta jonka liikkeet ja siihen tepsivat taktiikat on nyt todella hyvin muistissa. Sehän se jää puuttumaan jos sitä pelin tärkeintä kikkaa ei koskaan handlaa. Minulla jäi vähän sellainen olo Bloodbornesta että en koskaan "osannut" pelata peliä oikein ja siksi se on minun kirjoissani se souslborne, jota vähiten kiinnostaa pelata.
Itselleni taas Bloodborne on Elden Ringin jälkeen paras soulsborne-peli (toki kutakuinkin yhdessä erinomaisen Dark Souls 3:n kanssa), vaikka en mielestäni koskaan oppinut varsinaista ”oikeaa” pelitapaa, eli pistooliparryn aktiivista käyttämistä. Tai no toisaalta, ehkä minulle kuitenkin sopi loppujen lopuksi ainakin kohtuullisen hyvin Bloodbornessa mahdollinen aggressiivisen pelitavan ja aktiivisen väistelyn yhdistelmä, kun sillä sai usein takaisin jo menetettyjä hipareita ainakin jossain määrin. Ja toki käytin parissa kolmessa itselleni liian pahassa taistelussa surutta myös co-oppia Bloodbornessa. Se ei tosiaan paljoa haitannut etenemistäni, ettei tuo pistooliparryn oppiminen onnistunut lukuisien yritystenkään jälkeen ollenkaan.
 
Viimeksi muokattu:
@m_vierimaa Mainitsit aiemmin tässä keskustelussa, että keskustelisit mieluummin vaikka shmupien vaikeudesta. Kyseinen lajityyppi on yksi suosikeistani ja minulle uppoaa niin vertikaalisesti kuin horisontaalisesti rullaavat, bullet hellit ja vanhemman liiton "rauhallisemmat" tekeleet. Niitä tuleekin pelattua säännöllisesti alkuiperäisellä raudalla aina Amigasta lähtien. Mitkäs ovat suosikkeja ja mitkä ovat aiheuttaneet eniten harmaita hiuksia?

Oma ehkäpä suurin suosikki ja samalla myös yksi eniten turhautumista aiheuttanut on niin kolikkopelinä kuin TurboGrafx- ja Mega Drive -käännöksinä julkaistu Truxton. Peli teki vaikutuksen jo 80-luvulla pikkupoikana erään pienen kaupungin linja-autoaseman kolikkopelinä. Olinkin nuorena aivan ekstaasissa, kun viimein sain pelin Mega Drivelle. Arcade-versio on melko brutaali, vaikkei bullet hell -olekaan ja Mega Driven "easy mode" helpottikin pelin opettelemista huomattavasti. Välillä tullut tuota arcade-versiota pelattua Retropiella arcade-ohjaimella, mutta en edelleenkään pääse sitä läpi ilman save stateja. Varsinkin parissa viimeisessä kentässä kuoleman korjatessa on melko epätoivoista yrittää kerätä power upit takaisin, jotta hommaan pääsisi takaisin mukaan. En tainnut aikoinaan päästä Mega Drive versiotakaan hard-tasolla läpi, mutta lähiviikkoina tuota pääsee taas Mega Drivella pelaamaan, kunhan peli saapuu. Saa nähdä miten käy tällä kertaa ja riittääkö kärsivällisyys.
 
@m_vierimaa Mainitsit aiemmin tässä keskustelussa, että keskustelisit mieluummin vaikka shmupien vaikeudesta. Kyseinen lajityyppi on yksi suosikeistani ja minulle uppoaa niin vertikaalisesti kuin horisontaalisesti rullaavat, bullet hellit ja vanhemman liiton "rauhallisemmat" tekeleet. Niitä tuleekin pelattua säännöllisesti alkuiperäisellä raudalla aina Amigasta lähtien. Mitkäs ovat suosikkeja ja mitkä ovat aiheuttaneet eniten harmaita hiuksia?

Oma ehkäpä suurin suosikki ja samalla myös yksi eniten turhautumista aiheuttanut on niin kolikkopelinä kuin TurboGrafx- ja Mega Drive -käännöksinä julkaistu Truxton. Peli teki vaikutuksen jo 80-luvulla pikkupoikana erään pienen kaupungin linja-autoaseman kolikkopelinä. Olinkin nuorena aivan ekstaasissa, kun viimein sain pelin Mega Drivelle. Arcade-versio on melko brutaali, vaikkei bullet hell -olekaan ja Mega Driven "easy mode" helpottikin pelin opettelemista huomattavasti. Välillä tullut tuota arcade-versiota pelattua Retropiella arcade-ohjaimella, mutta en edelleenkään pääse sitä läpi ilman save stateja. Varsinkin parissa viimeisessä kentässä kuoleman korjatessa on melko epätoivoista yrittää kerätä power upit takaisin, jotta hommaan pääsisi takaisin mukaan. En tainnut aikoinaan päästä Mega Drive versiotakaan hard-tasolla läpi, mutta lähiviikkoina tuota pääsee taas Mega Drivella pelaamaan, kunhan peli saapuu. Saa nähdä miten käy tällä kertaa ja riittääkö kärsivällisyys.
No listahan on pitkä kun nälkävuosi, mutta kyllä mun ylivertainen suosikki on ollut Psyvariar, erityisesti Psyvarar Revision. Sen saa kätevästi Psyvariar Deltan mukana nykyisin. On vaan jotenkin käsittämätöntä miten shmupin voi pelata läpi isoilla pisteillä lähes lainkaan ampumatta (!) ja lisäksi pelin bullet hell kuviot ovat todella nättejä. Pääsen parhaimmillaan pelissä lähemmäs 30 miljoonaan pisteeseen, jolla ollaan maailman tilastoissakin kohtuulisen korkealla.

Muista ihan loistavista shmupeista täytyy nostaa esille ainakin Gradius V (ps2), arcadepuolelta Gravitar, Centipede ja Xevious. Hiukan oudompana valintana on Tiger Heli, jonka olen päättänyt pelata joskus läpi (ei varsinaisesti voi, mutta peli pyörähtää jossain vaiheessa ympäri takas kakkostasolle) ja hyvin lähelle se läpipeluu on mennytkin. Pelin erikoisuutena on taitavasti piilotettuja bonuspaikkoja, jotka innnostivat aikoinaan opettelemaan tätä enemmän. Rez on VR versiona erittäin näyttävä, erityisesti Area X. Caven shmupeista Mushihimesama on suoskkini, Deathsmiles on kans upea, mutta se on jäänyt mulla rikollisen vähälle. Toinen vähälle jäänyt on hauskan heittomekaniikan omaava Triggerheart Exelica. Tempest versiot (ja TxK) on kans hauskoja pelattavia. Suomalainen Resogun on kans kelpo peli.

Harmaita hiuksia: No ainakin Ikaruga on sellainen, en vain millään tunnu oppivan sitä rytmitystä, jolla pisteet maksimoitasiin. Samaten klassikko R-type on aina tuntunut vaikealta. Useita japanilaisia shmuppeja olen kokeillut paljonkin, mutta jotenkin niissä into lopahtaa, ehkä ne ovat liikaa toistensa kopioita, joten en ole Cavenkaan shmupeista ihan niin innostunut mitä muut. Ehkä pistemekaniikoihin perehtyminen lisäisi intoa.
 
@m_vierimaa Kiitos vastauksesta, nyt aletaan päästä asiaan! :)

Psyvariar on itsellä jäänyt aikoinaan vain nopean kokeilun asteelle, mutta nyt kun sen mainitsit, meni Delta saman tien Steamin wishlistille odottamaan oikeaa aikaa.

Minulla on vähän samanlainen suhtautuminen noihin Caven shmupeihin ja itsekään en ole oppinut yrityksistä huolimatta arvostamaan Ikarugaa samalla tavalla kuin monet shmup-fanaatikot. Se rytmitys tuottaa itsellekin ongelmia ja joka kerta vain aiheuttanut turhautumista. Siksi se onkin jäänyt aikoinaan unholaan ja voi olla, etten koskaan tule enää sen pariin palaamaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Deathsmilestä pidän myös ja X360-versiota tuli aikoinaan pelattua todella paljon. Myös minulla Tiger Heli oli aikoinaan eräänlainen guilty pleasure, jota nuorempana tuli pelattua NES:illä todella paljon. Noista NES-ajoista kultaisimmat muistot tulevat ehkä eniten Gradiuksesta, jota edelleen pelaan vuosittain niin MiniNES:illä kuin 3DSen-emulaattorilla. Gradius tosin on lopulta melko helppo. R-Typen onnistuin aikoinaan pelaamaan läpi Master Systemillä, mutta se maksoi viimeisessä kentässä yhden ohjaimen, kun nuorempana ei ollut samaa kärsivällisyyttä kuin nykyään. R-Type Dimensionsia pelaan toisinaan vieläkin, mutta läpi en ole päässyt. Xevious on puolestaan sellainen, johon en jostain syystä nuorempana päässyt oikein sisälle, mutta olen ajatellut jonain päivänä korjata asian.

Bullet hell -shmupeista omat suurimmat suosikit lienevät Dreamcastin rikollisen aliarvostettu Mars Matrix, josta jopa vaimoni innostui ja sitä on välillä tullut pelattua co-opina, on vain pirun vaikea peli. Mars Matrixin hienouksia on se, että siinä pisteet kasataan lopulta yhteen pottiin, joiden ansiosta peliin voi ostaa eri versioita kentistä, lisää elämiä ja jatkomahdollisuuksia, vaihtelevia taustagrafiikoita ja -musiikkeja ym. pientä kivaa, mikä pitää huolta, että addiktio kehittyy. :D Myös Neo Geon Blazing Star on aivan mahtava ja siinä menee nykyään pari ensimmäistä kenttää parhaalla arvosanalla. Myös Blazing Staria edeltänyt Pulstar on loistava ja myös hyvin haastava, vaikka ei vielä ihan bullet hell olekaan. Molemmat löytyvät ainakin Good Old Gamesista ja taitaa niistä olla konsolikäännöksetkin jollain Neo Geo -kokoelmilla tai peräti myytävänä ihan yksittäinkin.

Amigalla puolestaan arcade-puolelta käännetty Saint Dragonissa on jotain outoa imua, mutta sekin on melko pirullinen loppuvaiheilla ja läpi ei ole mennyt. Apidyaa on myös tullut pelailtua, mutta siinäkin meinaa vaikeustaso iskeä luun kurkkuun. Amigalla oli myös pari muutakin joista pidän, olisivatkohan olleet Battle Squadron ja Project-X - ei vain ole nyt hetkeen tullut Amigaa käynnistettyä, joten on jo unohtanut mitä kaikkea kokoelmasta löytyy.

Gradius V on myös valitettavasti jäänyt väliin, vaikka en siitä ole juuri muuta kuin kehuja lukenut. Joku hämärä mielikuva on, että olisin sitä joskus PS2-aikoina kaverin luona testannut. Harmi, ettei sitä ole käännyttä pc:lle, joten saa nähdä pääseekö sitä koskaan kunnolla kokeilemaan, kun en mielelläni laittomuuksiin sorru.

Saturnin saatuani innostuin myös parista eri Parodiuksen versiosta, mutta nekin osaavat olla melko brutaaleja, joten seinä on noussut vastaan parin kentän jälkeen. Saturnilla oli pari muutakin hyvää shmuppia, mutta en nyt tähän hätään muista niiden nimiä.

Joku aika sitten ostin Steamista Vasara-kokoelman, mutta ne ovat jääneet vain pikaisen testauksen tasolle toistaiseksi. Joku vuosi sitten ostin Steamista Sky Force Anniversaryn, joka on suht rento, mutta siinäkin olevat mekaniikat, jossa pisteillä ostetaan lisää arsenaalia, aiheuttivat melkoista peli-intoa.

Olen ehkä siitä poikkeuksellinen shmup-fanaatikko, että en iän myötä ole enää osannut kiinnittää huomiota pisteisiin. Mutta kilpailuviettini on muutenkin melko olematon, kun vertaa siihen mitä se vielä joskus 10 vuotta sitten oli - ja se ehkä on ihan hyvä asia oman mielenterveyden kannalta. :D
 
Gradius V on myös valitettavasti jäänyt väliin, vaikka en siitä ole juuri muuta kuin kehuja lukenut. Joku hämärä mielikuva on, että olisin sitä joskus PS2-aikoina kaverin luona testannut. Harmi, ettei sitä ole käännyttä pc:lle, joten saa nähdä pääseekö sitä koskaan kunnolla kokeilemaan, kun en mielelläni laittomuuksiin sorru.
Gradius V on kyllä yksi parhaita shmuppeja ikinä, ja on oikeastaan rikos jättää se väliin jos shmupeista pitää. :D

Psyvariar Delta on ollut aika ajoin tarjouksessa Steamissa. Pieni hauska neuvo: Pelaa ensin psyvariar revision peliä itse muutaman kerran ja pyri maksimoimaan pisteet ja katso sen jälkeen esimerkkisuoritus vaikkapa:
Itsekkään en tuolla tasolla pelaa lähellekkään, mutta olen parhaimmillani päässyt eka levelillä tasolle 27 jota pidän hyvin kovana, videolla näköjään hiblutellaan luoteja tasolle 31... Psyvariar Revision on vielä sellainen rich get richer teemainen, eli saat sitä vaikeampia pisteitä antavia kenttiä vaihtoehdoiksi mitä paremmin pelaat. Eipä siis ihme että noilla parhailla on >4x omat maksimipisteet pelin lopussa.

En minäkään varsinaisesti pisteitä ole jahdannut, Gradius V, Psyvariar Revision ja Tiger Heli ovat ainoa jossa olen halunnut kokeilla pisteiden maksimointia. Blazing Starista pidin itsekkin, mutta se on mulla Mamella mikä sisältää niin hirveän paljon shmuppeja että on jäänyt vaan muutamaan kokeiluun. Piristävän oloiselta poikkeukselta se tuntuu isoine bonus merkkeineen.

Mars Matrix löytyy multakin Dreamcastille, voisin viritellä sitä viimeistään syksyn pimeinä päivinä. Hommasin OSSC:n joka on kyllä kätevä sellaiselle joka omistaa monta vanhempaa konsolia, kaikki Dreamcastin VGA pelit näyttävät todella hyviltä OSSC:llä.

Et erikseen maininnut niin Resogunia ei kannata kyllä missata jos se on jäänyt väliin. Se on ehdottomasti yksi parhaita shmuppeja viime vuosina tehdyistä.
 
Ylös Bottom