Enpä tiedä, vähän samanlaisia fiiliksiä aikoinaan. Myöhemmin tajusi että baarit oli, ainakin minulle, se huonoin paikka löytää tai tutustua keneenkään.
Harrastukset ja ystävät. Niiden kautta ne ihmiset on sitten aina löytyneet.
Toinen oli sitten ihan vanhan mallin "kirjeenvaihto" mutta nykyajassa. Eli kai sitten tuo "vanhan mallin" voi heittää tuosta pois. Mutta vanhan sillä lailla että kuka sellaista nykyään tekee? Tai teki edes silloin.
Minä hain siis ihan juttelukavereita messengeriin. Siihen alkuperäiseen eikä mihinkään some-sotkuun.
En edes hakenut mitään muuta mutta niissä sai paljon paremmin tutustuttua rauhassa toiseen ja varsinkin ajatuksiin, huumoriin ja mielipiteisiin.
Ja miksikö noin etänä sitten? En koskaan ole ollut mitään treffi-ihmisiä, että tarkoituksella mennään "tutustumaan". Se on aina tuntunut väkinäiseltä ja pakotetulta. Että nyt "pitää tässä tutustua". Ei pysty. Täytyy tulla ns. luonnostaan, siinä ohessa.
Kai se on jostain jännittämisestä, pienestä ujoudestakin, ollut kiinni. Nykyään vanhempana sitä varmaan osaisi jo olla rennosti jopa treffeillä mutta eipä tässä ole tarvetta kun sieltä kavereiden ja vähän messengerinkin kautta löytyi puoliso, jonka kanssa tulee justiinsa
10 vuotta täyteen.
(Äh, eihän tule, hääpäivästä tulee ja muuten on "hengailtu" jo 15 vuotta) Tutustuttiin siihen yhteisen kaverin kautta mutta juteltiin sitten messengerin kautta, joka johti muuhun hengailuun. Ja nimenomaan kavereina alkoi koko homma. En ajatellut yhtään että tästä nyt lähtee joku vakavampi juttu. Ehkä juuri siksi lähti kun ei ottanut mitään paineita mihinkään suuntaan.
Onhan tämä turhauttava "neuvo" ja/tai toteamus kun homma on lopulta tuurista kiinni.
Hyvinä kommentteina pidän niitä, missä todettiin että ensin kannattaa olla sinut itsensä ja elämänsä kanssa. Sellaisesta ihmisestä on muidenkin helpompi kiinnostua. Avoimuus on myös tärkeä. Siinä olen aina jotenkin onnistunut kun olen aika suoraan pystynyt puhumaan asioista. Tuntuu jopa että tuntemattomien kanssa on helpompaakin puhua vähän syvällisempiä kun ei ole sitä "mitähän tuokin minusta ajattelee"-aspektia: kyseessähän on vain joku "nobody". Joskus kun läheiselle on vaikeampi kertoa asioista kuin tuntemattomalle.
Äiti joskus sanonut, että yritä nyt löytää joku, että kuinka kiva se olisi. Isä taas sanoo että pääset elämässä paljon helpommalla kun ei ole akkaa mäkättämässä.
Nuo neuvot siitä miten pitää "yrittää löytää joku" on aina vähän ikäviä. Tunnen useampia, joilla ei kumppaneita paljon ole ollut ja läheiset sitten heittelee heille jotain "kannattaisko etsiä joku"-kommentteja.
Että eipä siinä, käynpä poimimassa tuolta ihmismerestä jonkun hyvänoloisen, miten en ollut aiemmin hoksannut
Ei ole missään nimessä helppoa löytää seurustelukumppania varsinkaan jos ei ole ulospäin suuntautuvaa menevää sorttia. Missä potentiaalisia seurustelukumppaneita edes tapaa? Baarissa? Et juo, joten ruksitaan tämä vaihtoehto heti pois listalta.
Mitä enemmän tullut ikää niin sitä enemmän on vahvistunut näkemys että ei sitä kannata baarista etsiä. Tai sitten olin väärissä baareissa. Siellä ryypätään ja rellestetään. Ehkä seuraavana aamuna voi saada jo jotain enemmän ihmisestä irti mutta se vaatii sen että päätyy sinne samaan osoitteeseen.
On minulla ollut useampia tapailuihmisiä, joiden kanssa on nähty vain viikonloppuisin eli baarissa ja päissään. Ei ne mihinkään johtaneet. Tosin ehkä kyse oli enemmän ihmisisten yhteensopivuuksista eikä siitä miten kohdattiin.
Mutta oli miten oli, niin baarista en lähtisi itse etsimään, kävi niissä itse tai ei.
Sitten on nämä seurustelusovellukset. Oman vaimoni löysin Tinderistä. Koen olevani onnekas. Aika paljon siellä on höttöä ja tauhkaa, jonka seasta sitten etsiä ne oikeasti mukavat ja hyvät tyypit. Uskallan kuitenkin todeta että mahdollista se on.
Tässä varmaan asenne merkitsee eli mitä sieltä hakee ja miten. En minäkään olisi aikoinaan uskonut että joku messenger olisi niin oiva juttu omiin suhteisiini.
Sitten on yhteiset harrastukset ja muut mielenkiinnon kohteet. Joku tapaa toisen jumppatunnilla tai koirapuistossa tai vaikka jonkun urheiluseuran fanitapahtumassa.
Tämä juuri. Se tulee helposti siinä ohessa kun on jo jotain yhteistä.
Tiedä sitten kuinka tarkasti kannattaa verrata omaa elämäänsä muihin. Ihmisillä on niin erilaiset tarpeet ja halut. Ei ainakaan minun mielestä oman elämän pitäisi olla kilpailu toisen ihmisten elämien kanssa. Pyrkii tekemään niitä asioita, joista itse tykkää ja jotka tekevät onnelliseksi. Eikä ystävällisyydessä ja kiltteydessä ole mitään vikaa - päinvastoin. Ennemmin sitä sellaisen seurustelukumppanin kanssa on, joka tällaisia piirteitä arvostaa. Niin kliseistä kuin tämä onkin, niin ehkä se oikea ei vain ole vielä sattunut kohdalle.
Hyvin sanottu. Kilpailu ja vertailu siis ainakin pois. Se vain turhauttaa ja tuo ikävää mieltä jos ei onnistu kuten vertailukohde.
