Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)

Henkilökohtaiset avautumiset (jotka eivät kuulu ketjuihin joissa ne on esitetty)

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja maagiset
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Tiedä sitten kuinka tarkasti kannattaa verrata omaa elämäänsä muihin. Ihmisillä on niin erilaiset tarpeet ja halut. Ei ainakaan minun mielestä oman elämän pitäisi olla kilpailu toisen ihmisten elämien kanssa. Pyrkii tekemään niitä asioita, joista itse tykkää ja jotka tekevät onnelliseksi. Eikä ystävällisyydessä ja kiltteydessä ole mitään vikaa - päinvastoin. Ennemmin sitä sellaisen seurustelukumppanin kanssa on, joka tällaisia piirteitä arvostaa. Niin kliseistä kuin tämä onkin, niin ehkä se oikea ei vain ole vielä sattunut kohdalle.
introvertti luonne mutta silti. Ammattikoulussa tulin hyvin juttuun tyttöjen (vai onko oikeammin naisten) kanssa. Hengailtiin porukassa, oli puheluita ja bla bla. Mutta jostain syystä olen aina vaan -se kaveripohjalle kelpaava-. En tiedä olenko liian kiltti tai tavallinen kun naiset eivät minusta kiinnostu. Olen ystävällinen ja hyvä kuuntelemaan. Mieluummin kuuntelen kun puhun. En tiedä.

Itse paljon pohdiskelin ja tuskailin tätä koko kakskymppisvuodet, koska kuten @rap tutunkuuloisesti kuvaili, itsekin hyvin kyllä tuli juttuun naisten kanssa, mutta tuntui että ne kanssakäymiset ei ikinä johtanut molemminpuoliseen kiinnostukseen. Itsekin pohdin syyksi osaltaan omaa kiltteyttäni ja varmasti oma introverttiys ja ujous välillä pisti oman toiminnan kans varovaiseksi.

Mutta loppujen lopuksi itselle suurimmat oivallukset tuli siitä, etten pysty tätä asiaa hallitsemaan ja fakta on se, että on täysin mahdollista etten tapaisi henkilöä, jonka kanssa päätyisi pitkään seurustelusuhteeseen. Ja koska olin nähnyt lähipiirissä paljon seurustelusuhteita, jotka ei mielestäni olleet tasapainossa, en nähnyt järkeä siinä määrityksessä, että mikä tahansa seurustelukumppani olisi tavoitteelinen asia.
Joten käänsin ajatukset enemmänkin oman itseni hyväksymiseen, ystävien/kavereiden/tuttujen arvostamiseen, toimimiseen omien arvojen kautta (ihmisten kunnioittaminen, kiltteys, huumori) ja mielenkiinnon kohteiden / harrastusten panostamiseen. Ajattelin asiaa siitä näkökulmasta, että jos olisin yksin seuraavat 40 vuotta, niin haluisin ajatella et ne meni hymyssä suin sen sijaan et eläisin ne harmitellen tilannetta.

Oli mukava huomata 1-2 vuoden jälkeen, että sen oman sisäisen äänen hiljalleen muuttamisen ystävällisemmäksi ja itselle vähemmän kriittiseksi oli johtanut siihen, että sisäisessä äänessä ja onnellisuudessa oli tapahtunut iso muutos. Se ei tarkoita etteikö ollut hetkiä ku tunsi itsensä yksinäiseksi tai surulliseksi, mutta oli paremmin sinut asian kanssa. Nyt 10 vuotta myöhemmin noista oivalluksista mukava huomata, että noiden ajattelumallien työstäminen loi pohjaa sille miten olen elänyt sitten kolmikymppisvuodet ja miten olen ollut sinut oman itseni kanssa.
 
Nyt tekee mieli unen saattelemana kirjoittaa. Unessa tapasin julkisella paikalla naisen, joka kiinnostui minusta heti. Tietenkin tämä oli vain unta ja tästä aloin miettimään seurustelua ja omaa elämääni ja elämää yleensä. Mikä voi olla elämässä pielessä jos ei 33 ikävuoteen mennessä ole koskaan seurustellut? Seksiä olen kyllä harrastanut, sanotaan se nyt koska monelle tässä kohtaa se tulee mieleen. Sairaus itsellä yksi iso tekijä ja introvertti luonne mutta silti. Ammattikoulussa tulin hyvin juttuun tyttöjen (vai onko oikeammin naisten) kanssa. Hengailtiin porukassa, oli puheluita ja bla bla. Mutta jostain syystä olen aina vaan -se kaveripohjalle kelpaava-. En tiedä olenko liian kiltti tai tavallinen kun naiset eivät minusta kiinnostu. Olen ystävällinen ja hyvä kuuntelemaan. Mieluummin kuuntelen kun puhun. En tiedä.
Olen aina ihmetellyt ja ärsyyntynytkin kun ihmiset vaihtaa puolisoaan jotkut useammin kuin sukkia. Miten ne sen tekee? Miksi jotkut ihmiset on tarkoitettu olemaan koko elämän yksin? Ehkä vielä joskus keksin tähän ratkaisun.

Kyllä sitä joskus miettii, että olisi mukava kun saisi kotona tyttöystävän kanssa vaikka ihan vaan loikoilla sohvalla. Siis pääpointti on, että toinen olisi fyysisesti sun vieressä. Sitäkin miettinyt, että osaisinko edes seurustella jos siihen joskus tulisi tilaisuus kun aina ollut yksin. Äiti joskus sanonut, että yritä nyt löytää joku, että kuinka kiva se olisi. Isä taas sanoo että pääset elämässä paljon helpommalla kun ei ole akkaa mäkättämässä. Onhan yksinelossa puolensa, saa tehdä kaikki asiat kuten haluaa mutta silti välillä se puuttuva palanen puuttuu. Kuin eläisi palapelissä, josta puuttuu paloja eikä koko kuvaa saa koskaan valmiiksi.

Kai tämäkin asia juontuu jossain määrin kotoa ja sukulaisista nähdyllä ja opitulla. Muutama sukulaismies niin tossun alla että hyvä kun vessassa saavat käydä ilman lupaa. Tästä nähdystä päästäänkin toiseen aiheeseen. Viina. En ole koskaan ollut humalassa. Luit ihan oikein. Tämäkin asia juontuu kotoa ja opitusta sekä kokemuksista. Kotona ei koskaan juotu ja lisäksi naapurissa asui tai oikeastaan asuu edelleen täys juoppohullu äijä, joka aiheuttanut meille kymmeniä vuosia ongelmia. Millon on pitänyt soittaa poliisit kun kulkee pihalla veitsen kanssa ja puhuu pikku-ukoille, millon se uhkaa hakata meidät. Olen nähnyt mitä viina tekee.

Tästä saa melkoisen friikin kuvan. Se on jännä kun sitä vertaa omaa elämää muiden elämään ja mitä pitäisi tehdä toisin. Ja mitä sitä itse on tehnyt väärin kun asiat on menny kuten ovat. Ehkä joskus näihin elämän mysteereihin löytyy vastaus.
Ite sanoisin että voit myös nähdä tuon asian siunauksena, tänäpäivänä niin harva on mielestäni tarpeeksi kypsä seurusteluun että siitä ei tule kuin haavoja lopulta. Nuori kolmekymppinenhän vielä olet, olen huomannut että monella tulee se oikea vastaan siellä 4-5 kympin vaiheilla mutta en tee tästä mitään sääntöä. Näkisin tärkeimpänä tekijänä kumminkin että on tavallaan "eheä" aloittamaan suhde ettei tulisi niitä haavoja sitten vain lopulta.

Itselläkin taustalla muutama pidempi suhde ja siellä taustalla ollut juurinkin kummankin henkilökohtaiset ongelmat mihin toinen ei ole pystynyt auttaa tai ymmärtänyt toista ja näin ollen homma kussu. Eikä sitä ole suhteen alkuhuumassa tajunnut.
 
Nyt tekee mieli unen saattelemana kirjoittaa. Unessa tapasin julkisella paikalla naisen, joka kiinnostui minusta heti. Tietenkin tämä oli vain unta ja tästä aloin miettimään seurustelua ja omaa elämääni ja elämää yleensä. Mikä voi olla elämässä pielessä jos ei 33 ikävuoteen mennessä ole koskaan seurustellut? Seksiä olen kyllä harrastanut, sanotaan se nyt koska monelle tässä kohtaa se tulee mieleen. Sairaus itsellä yksi iso tekijä ja introvertti luonne mutta silti. Ammattikoulussa tulin hyvin juttuun tyttöjen (vai onko oikeammin naisten) kanssa. Hengailtiin porukassa, oli puheluita ja bla bla. Mutta jostain syystä olen aina vaan -se kaveripohjalle kelpaava-. En tiedä olenko liian kiltti tai tavallinen kun naiset eivät minusta kiinnostu. Olen ystävällinen ja hyvä kuuntelemaan. Mieluummin kuuntelen kun puhun. En tiedä.
Olen aina ihmetellyt ja ärsyyntynytkin kun ihmiset vaihtaa puolisoaan jotkut useammin kuin sukkia. Miten ne sen tekee? Miksi jotkut ihmiset on tarkoitettu olemaan koko elämän yksin? Ehkä vielä joskus keksin tähän ratkaisun.

Kyllä sitä joskus miettii, että olisi mukava kun saisi kotona tyttöystävän kanssa vaikka ihan vaan loikoilla sohvalla. Siis pääpointti on, että toinen olisi fyysisesti sun vieressä. Sitäkin miettinyt, että osaisinko edes seurustella jos siihen joskus tulisi tilaisuus kun aina ollut yksin. Äiti joskus sanonut, että yritä nyt löytää joku, että kuinka kiva se olisi. Isä taas sanoo että pääset elämässä paljon helpommalla kun ei ole akkaa mäkättämässä. Onhan yksinelossa puolensa, saa tehdä kaikki asiat kuten haluaa mutta silti välillä se puuttuva palanen puuttuu. Kuin eläisi palapelissä, josta puuttuu paloja eikä koko kuvaa saa koskaan valmiiksi.

Kai tämäkin asia juontuu jossain määrin kotoa ja sukulaisista nähdyllä ja opitulla. Muutama sukulaismies niin tossun alla että hyvä kun vessassa saavat käydä ilman lupaa. Tästä nähdystä päästäänkin toiseen aiheeseen. Viina. En ole koskaan ollut humalassa. Luit ihan oikein. Tämäkin asia juontuu kotoa ja opitusta sekä kokemuksista. Kotona ei koskaan juotu ja lisäksi naapurissa asui tai oikeastaan asuu edelleen täys juoppohullu äijä, joka aiheuttanut meille kymmeniä vuosia ongelmia. Millon on pitänyt soittaa poliisit kun kulkee pihalla veitsen kanssa ja puhuu pikku-ukoille, millon se uhkaa hakata meidät. Olen nähnyt mitä viina tekee.

Tästä saa melkoisen friikin kuvan. Se on jännä kun sitä vertaa omaa elämää muiden elämään ja mitä pitäisi tehdä toisin. Ja mitä sitä itse on tehnyt väärin kun asiat on menny kuten ovat. Ehkä joskus näihin elämän mysteereihin löytyy vastaus.
Ei tuo mitenkään "friikiltä" kuulosta. Samoja asioita pohtii moni mies suomessa. Yksinäisyys, kelpaamattomuus, ulkonäköpaineet yms. koskettaa miehiä ihan samalla tavalla kuin naisiakin. Miehille se on ollut vain suurempi tabu. Siksi kai moni kokee olevansa yksin asian kanssa ja tuntee itsensä jotenkin poikkeavaksi tai epäonnistuneeksi.

Kiltteyttä ei kannata hävetä eikä piilotella. Se on ominaisuus josta kannattaa olla ylpeä. Kiltteys on yksinkertaisesti kaunista ja se vetoaa moniin naisiin. Sun kirjoitus jo antaa kuvan kiltteydestä, rehellisyydestä ja herkkyydestä. En ihmittelisi ollenkaan jos jollain naisella heräisi ajatus että "tuohan taitaa olla ihana mies!" Kuulostaako pahalta?

Ihmiset jotka vaihtavat puolisoa usein eivät välttämättä ole kovinkaan onnellisia. Heitä ei kannata kadehtia.

Tässä nyt jotain ajatuksia mitä heräsi sun kirjoituksesta. Älä kuitenkaan ota mun kirjoituksia minään ohjeina/neuvoina. Mä olen viimeinen ihminen jolta kannataa niitä kysyä. Toivottavasti asiat lähtee menemään parempaan päin.
 
Täältä toinen ääni Tinderille. Tinderin laaja tarjonta mahdollistaa parhaassa tapauksessa hyvinkin täsmällisen rajauksen ja intressien osumatarkkuuden. Minä hain kortit avoinna lautapeli-, juoksu- ja Game of Thrones -seuraa ja sellaisen kumppanin nimenomaan löysin 7 vuotta sitten. Ja vieläpä lomamatkalla kotikaupungissani, joten kyse ei ollut edes pääkaupunkiseudun isomasta vaihtoehtojen määrästä. Onnea etsintään.
Itselläni on sinänsä huonot kokemukset Tinderistä. Koskaan en päässyt chättäilyä pidemmälle siellä asioissa, vaikka en itse nimenomaan mitenkään kiirehtinyt tapaamisia. Ehkä se oli sitten siinä syy, miksi ei toiminutkaan? Mutta Badoo-nimisen deittisovelluksen kautta kävin aikoinaan paljonkin deittailemassa, ja sen kautta (tai sen edeltäjä Twoo:n) tutustuin myös aikoinaan ex-vaimoon, jonka kanssa ehdittiin olla yhdessä kymmenisen vuotta. Erokuvioiden jälkeenkin kävin Badoon kautta deittailemassa, ja löysinkin ensin ihanteelliselta tuntuneen seurustelusuhteen, joka sitten päättyikin reilun puolen vuoden seurustelun jälkeen, kun toinen osapuoli olikin selvästi jotakin ihan muuta, kuin mitä usean kuukauden ajan antoi ymmärtää.

Joka tapauksessa minulta ainakin ääni myöskin noiden deittisovellusten suuntaan. Sinänsä en omien kokemusten puolesta kuitenkaan suosittele Tinderiä, jos haluaa oikeasti deiteille myöskin päästä, mutta toki varmaan toimii joillekin sekin hyvin. Kannattaa ainakin kokeilla jotakin muutakin sovellusta, jos tulee Tinderistä samankaltaisia kokemuksia kuin minulle. Tsemppiä siihen deittailuun (jos niihin kuvioihin päädyt lähtemään) @rap ! Ei se niin ruusuista välttämättä ole tai voi olla kovasti myös tuuristakin kiinni. Vinkkinä, että kannattaa olla aikalailla oma itsensä ja toki sellainen normaalin kohtelias, ja mennä katsomaan kuvioita avoimin silmin ajatuksella, ettei ole pakko natsata, vaan saahan sitä joka tapauksessa uusia mielenkiintoisia elämänkokemuksia. Tämä on aika lailla omalla kohdallanikin pätenyt, vaikka aika lailla laidasta laitaan ovat deitit sinänsä onnistuneet. Huumoria myöskin sopivasti mukana siellä deiteillä sitten! :D
 
Viimeksi muokattu:
Itselle Tinder oli jotenkin mitäänsanomaton kokemus. Olin eronnut pitkästä parisuhteesta ja mätseistä tuli vain ärsytystä ja mietin, miksi olin edes pyyhkinyt kyseisen henkilön kohdalla.

Asiaan vaikutti kyllä sekin, että olin melko aktiivisesti etsimässä seuraa myös tinderin ulkopuolella, joka tuntui itselleni luonnollisemmalta kuin "sovelluksen" avustuksella.
 
Nyt kun ollaan avautumistopikissa niin mun pitää tähän väliin sanoa sellainen asia että mulla kun on tuota maanis-depressiivisyyttä ja mulla on viimepäivät mennyt taas aika lujaa tuolla pään sisällä, niin älkää ottako mun kirjoituksia kovinkaan vakavasti. Maanisuudesta johtuen olen itse huono arvioimaan näiden juttujen järkevyyttä joten, jos mun hourailut on normaalia sekavampia niin ymmärtänette yskän. Ottakaa ne vaikka abstraktina runoutena tai jotain. :)
Tällainen väliaikatiedotus. Jatkakaa.
 
Enpä tiedä, vähän samanlaisia fiiliksiä aikoinaan. Myöhemmin tajusi että baarit oli, ainakin minulle, se huonoin paikka löytää tai tutustua keneenkään.

Harrastukset ja ystävät. Niiden kautta ne ihmiset on sitten aina löytyneet.

Toinen oli sitten ihan vanhan mallin "kirjeenvaihto" mutta nykyajassa. Eli kai sitten tuo "vanhan mallin" voi heittää tuosta pois. Mutta vanhan sillä lailla että kuka sellaista nykyään tekee? Tai teki edes silloin.

Minä hain siis ihan juttelukavereita messengeriin. Siihen alkuperäiseen eikä mihinkään some-sotkuun.

En edes hakenut mitään muuta mutta niissä sai paljon paremmin tutustuttua rauhassa toiseen ja varsinkin ajatuksiin, huumoriin ja mielipiteisiin.

Ja miksikö noin etänä sitten? En koskaan ole ollut mitään treffi-ihmisiä, että tarkoituksella mennään "tutustumaan". Se on aina tuntunut väkinäiseltä ja pakotetulta. Että nyt "pitää tässä tutustua". Ei pysty. Täytyy tulla ns. luonnostaan, siinä ohessa.

Kai se on jostain jännittämisestä, pienestä ujoudestakin, ollut kiinni. Nykyään vanhempana sitä varmaan osaisi jo olla rennosti jopa treffeillä mutta eipä tässä ole tarvetta kun sieltä kavereiden ja vähän messengerinkin kautta löytyi puoliso, jonka kanssa tulee justiinsa 10 vuotta täyteen. (Äh, eihän tule, hääpäivästä tulee ja muuten on "hengailtu" jo 15 vuotta) Tutustuttiin siihen yhteisen kaverin kautta mutta juteltiin sitten messengerin kautta, joka johti muuhun hengailuun. Ja nimenomaan kavereina alkoi koko homma. En ajatellut yhtään että tästä nyt lähtee joku vakavampi juttu. Ehkä juuri siksi lähti kun ei ottanut mitään paineita mihinkään suuntaan.

Onhan tämä turhauttava "neuvo" ja/tai toteamus kun homma on lopulta tuurista kiinni.

Hyvinä kommentteina pidän niitä, missä todettiin että ensin kannattaa olla sinut itsensä ja elämänsä kanssa. Sellaisesta ihmisestä on muidenkin helpompi kiinnostua. Avoimuus on myös tärkeä. Siinä olen aina jotenkin onnistunut kun olen aika suoraan pystynyt puhumaan asioista. Tuntuu jopa että tuntemattomien kanssa on helpompaakin puhua vähän syvällisempiä kun ei ole sitä "mitähän tuokin minusta ajattelee"-aspektia: kyseessähän on vain joku "nobody". Joskus kun läheiselle on vaikeampi kertoa asioista kuin tuntemattomalle.

Äiti joskus sanonut, että yritä nyt löytää joku, että kuinka kiva se olisi. Isä taas sanoo että pääset elämässä paljon helpommalla kun ei ole akkaa mäkättämässä.
Nuo neuvot siitä miten pitää "yrittää löytää joku" on aina vähän ikäviä. Tunnen useampia, joilla ei kumppaneita paljon ole ollut ja läheiset sitten heittelee heille jotain "kannattaisko etsiä joku"-kommentteja.

Että eipä siinä, käynpä poimimassa tuolta ihmismerestä jonkun hyvänoloisen, miten en ollut aiemmin hoksannut :p

Ei ole missään nimessä helppoa löytää seurustelukumppania varsinkaan jos ei ole ulospäin suuntautuvaa menevää sorttia. Missä potentiaalisia seurustelukumppaneita edes tapaa? Baarissa? Et juo, joten ruksitaan tämä vaihtoehto heti pois listalta.
Mitä enemmän tullut ikää niin sitä enemmän on vahvistunut näkemys että ei sitä kannata baarista etsiä. Tai sitten olin väärissä baareissa. Siellä ryypätään ja rellestetään. Ehkä seuraavana aamuna voi saada jo jotain enemmän ihmisestä irti mutta se vaatii sen että päätyy sinne samaan osoitteeseen.

On minulla ollut useampia tapailuihmisiä, joiden kanssa on nähty vain viikonloppuisin eli baarissa ja päissään. Ei ne mihinkään johtaneet. Tosin ehkä kyse oli enemmän ihmisisten yhteensopivuuksista eikä siitä miten kohdattiin.

Mutta oli miten oli, niin baarista en lähtisi itse etsimään, kävi niissä itse tai ei.

Sitten on nämä seurustelusovellukset. Oman vaimoni löysin Tinderistä. Koen olevani onnekas. Aika paljon siellä on höttöä ja tauhkaa, jonka seasta sitten etsiä ne oikeasti mukavat ja hyvät tyypit. Uskallan kuitenkin todeta että mahdollista se on.
Tässä varmaan asenne merkitsee eli mitä sieltä hakee ja miten. En minäkään olisi aikoinaan uskonut että joku messenger olisi niin oiva juttu omiin suhteisiini.

Sitten on yhteiset harrastukset ja muut mielenkiinnon kohteet. Joku tapaa toisen jumppatunnilla tai koirapuistossa tai vaikka jonkun urheiluseuran fanitapahtumassa.
Tämä juuri. Se tulee helposti siinä ohessa kun on jo jotain yhteistä.

Tiedä sitten kuinka tarkasti kannattaa verrata omaa elämäänsä muihin. Ihmisillä on niin erilaiset tarpeet ja halut. Ei ainakaan minun mielestä oman elämän pitäisi olla kilpailu toisen ihmisten elämien kanssa. Pyrkii tekemään niitä asioita, joista itse tykkää ja jotka tekevät onnelliseksi. Eikä ystävällisyydessä ja kiltteydessä ole mitään vikaa - päinvastoin. Ennemmin sitä sellaisen seurustelukumppanin kanssa on, joka tällaisia piirteitä arvostaa. Niin kliseistä kuin tämä onkin, niin ehkä se oikea ei vain ole vielä sattunut kohdalle.
Hyvin sanottu. Kilpailu ja vertailu siis ainakin pois. Se vain turhauttaa ja tuo ikävää mieltä jos ei onnistu kuten vertailukohde.
 
Viimeksi muokattu:
Mä seurustelin joskus henkilön kanssa, jonka suku selkeästikin oli kasvattanut henkilön, jonka pitää olla heti naimisissa, omistaa talo ja lapsia.
Nää ulkoapäin asetetut saavutukset/tavoitteet on kyllä jotain niin typerää kuin olla ja voi. Toisaalta sanotaan että elämä ei saa olla suorittamista ja samalla saa kuulla jatkuvaa toitotusta "sitten kun menet armeijaan sinusta tulee mies, sitten kun menet naimisiin sinusta tulee mies, sitten kun perustat perheen sinusta tulee mies, sitten kun menet töihin sinusta tulee mies..." siis jumalauta, kuinka monta kertaa ihmisestä täytyy tulla mies että kelpaa sukulaisille? Mä oon ite kasvanut just tuollaisessa ympäristössä(kuten varmasti moni muukin) jossa elämää eletään sen mukaan miten kaikki muutkin elää. Kirkkoon pitää kuulua vaikka kukaan ei usko jumalaan ja muksut pistetään harrastuksiin johon ne eivät edes halua. Jos ympäristö on tällainen niin ei siinä tarvitse olla mitenkään poikkeava että alkaa tuntemaan itsensä "erilaiseksi" kuin muut. Pelkästään se jos mies ei ole kiinnostunut urheilusta tai autoista riittää siihen että muut alkaa ihmettelemään mikä sitä oikein vaivaa?
 
Ite sanoisin että voit myös nähdä tuon asian siunauksena, tänäpäivänä niin harva on mielestäni tarpeeksi kypsä seurusteluun että siitä ei tule kuin haavoja lopulta. Nuori kolmekymppinenhän vielä olet, olen huomannut että monella tulee se oikea vastaan siellä 4-5 kympin vaiheilla mutta en tee tästä mitään sääntöä. Näkisin tärkeimpänä tekijänä kumminkin että on tavallaan "eheä" aloittamaan suhde ettei tulisi niitä haavoja sitten vain lopulta.

Itselläkin taustalla muutama pidempi suhde ja siellä taustalla ollut juurinkin kummankin henkilökohtaiset ongelmat mihin toinen ei ole pystynyt auttaa tai ymmärtänyt toista ja näin ollen homma kussu. Eikä sitä ole suhteen alkuhuumassa tajunnut.
Ei tuo mitenkään "friikiltä" kuulosta. Samoja asioita pohtii moni mies suomessa. Yksinäisyys, kelpaamattomuus, ulkonäköpaineet yms. koskettaa miehiä ihan samalla tavalla kuin naisiakin. Miehille se on ollut vain suurempi tabu. Siksi kai moni kokee olevansa yksin asian kanssa ja tuntee itsensä jotenkin poikkeavaksi tai epäonnistuneeksi.

Kiltteyttä ei kannata hävetä eikä piilotella. Se on ominaisuus josta kannattaa olla ylpeä. Kiltteys on yksinkertaisesti kaunista ja se vetoaa moniin naisiin. Sun kirjoitus jo antaa kuvan kiltteydestä, rehellisyydestä ja herkkyydestä. En ihmittelisi ollenkaan jos jollain naisella heräisi ajatus että "tuohan taitaa olla ihana mies!" Kuulostaako pahalta?

Kiitos kaikille vastauksista ja tsempistä! Ei kuulosta ollenkaan pahalta, jos joku nainen noin ajattelisi! :D Tässähän ihan fiilis ja mieliala kohosi, kiitos.
 
Nää ulkoapäin asetetut saavutukset/tavoitteet on kyllä jotain niin typerää kuin olla ja voi. Toisaalta sanotaan että elämä ei saa olla suorittamista ja samalla saa kuulla jatkuvaa toitotusta "sitten kun menet armeijaan sinusta tulee mies, sitten kun menet naimisiin sinusta tulee mies, sitten kun perustat perheen sinusta tulee mies, sitten kun menet töihin sinusta tulee mies..." siis jumalauta, kuinka monta kertaa ihmisestä täytyy tulla mies että kelpaa sukulaisille? Mä oon ite kasvanut just tuollaisessa ympäristössä(kuten varmasti moni muukin) jossa elämää eletään sen mukaan miten kaikki muutkin elää. Kirkkoon pitää kuulua vaikka kukaan ei usko jumalaan ja muksut pistetään harrastuksiin johon ne eivät edes halua. Jos ympäristö on tällainen niin ei siinä tarvitse olla mitenkään poikkeava että alkaa tuntemaan itsensä "erilaiseksi" kuin muut. Pelkästään se jos mies ei ole kiinnostunut urheilusta tai autoista riittää siihen että muut alkaa ihmettelemään mikä sitä oikein vaivaa?
Joo tiedän tasan tarkkaa mitä tarkoitat. Monessa suomalaisessa perheessä on niin kova suoritus kaikesta että on "hyvä" tai hyväksyttävä ihminen. Orjamainen suorittaminen siirtyy työpaikalta sukulaistapaamisiin, lomailuun ja kaikkeen vapaa-aikaan. Sitten et enää nauti elämästä ollenkaan koska kaikki on vaan pelkkää suorittamista ja pintapuolisten asioiden ylläpitoa ja kiillottamista.
 
Joo tiedän tasan tarkkaa mitä tarkoitat. Monessa suomalaisessa perheessä on niin kova suoritus kaikesta että on "hyvä" tai hyväksyttävä ihminen. Orjamainen suorittaminen siirtyy työpaikalta sukulaistapaamisiin, lomailuun ja kaikkeen vapaa-aikaan. Sitten et enää nauti elämästä ollenkaan koska kaikki on vaan pelkkää suorittamista ja pintapuolisten asioiden ylläpitoa ja kiillottamista.
Itselläni ollut se onni, että omien vaikeuksiensa kanssa paininut yksinhuoltajaäitini ei ole ollut sitten tippaakaan tuollainen, vaan on aina hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, ja ilman jatkuvaa suoriutumisvaatimusta. Toki sai itse juuri tuota mainittua kohtelua omilta vanhemmiltaan. Samaan törmäsin itsekin isovanhempien osalta, vaikka he toki rakkaita ovat olleetkin, ja monessa asiassa ovat osanneet välittämistäkin omalla tavallaan osoittaa. Mutta tosiaan tuo suorittamistarve ja paineet siitä ovat siis kuitenkin isovanhempien ja muunkin suvun kautta tulleet aivan liiankin hyvin itsellenikin tutuksi. Voin vain kuvitella kuinka rasittavaa se on ollut, mikäli sen kanssa on tarvinnut elää lähes päivittäin omassa kodissaan.
 
Kiitos kaikille vastauksista ja tsempistä! Ei kuulosta ollenkaan pahalta, jos joku nainen noin ajattelisi! :D Tässähän ihan fiilis ja mieliala kohosi, kiitos.
Eipä kestä! Hyvä jos tuli parempi mieli. :)

Joo tiedän tasan tarkkaa mitä tarkoitat. Monessa suomalaisessa perheessä on niin kova suoritus kaikesta että on "hyvä" tai hyväksyttävä ihminen. Orjamainen suorittaminen siirtyy työpaikalta sukulaistapaamisiin, lomailuun ja kaikkeen vapaa-aikaan. Sitten et enää nauti elämästä ollenkaan koska kaikki on vaan pelkkää suorittamista ja pintapuolisten asioiden ylläpitoa ja kiillottamista.
Juuri näin. Hitosti kaikenlaisten turhien asioiden suorittamista koska "niin nyt vain pitää tehdä". Kuinkahan monen suomalaisen miehen 50v-juhlat on vietetty niin että päivänsankari istuu juhlien ajan yksin autotallissa juomassa kaljaa ja odottaa että vieraat lähtee pois koska: "50v-juhlat nyt vaan täytyy viettää vaikka ei haluaisikaan". Tai poika tulee koulusta kotiin ja isä odottaa eteisessä lätkävarusteiden kanssa "ilmoitin sut just lätkäjunnuihin!" Kiitti vitusti iskä...Ei kiinnosta mutta minkäs teet, pakko mennä koska muuten ne ajattelee vaikka mitä. Johan ne luulee homoksi jos jääkiekko ei maistu. Ja sitten kävellään yksin itku kurkussa, lätkäkamat kainalossa, pimeässä pakkasessa kohti harjoituksia, tuntemattomien ihmisten luokse ja pelätään että joutuu kiusatuksi. Varmaan aika moni, suurten ikäluokkien kasvattama, osaa samaistua näihin ajatuksiin.
 
Juuri näin. Hitosti kaikenlaisten turhien asioiden suorittamista koska "niin nyt vain pitää tehdä". Kuinkahan monen suomalaisen miehen 50v-juhlat on vietetty niin että päivänsankari istuu juhlien ajan yksin autotallissa juomassa kaljaa ja odottaa että vieraat lähtee pois koska: "50v-juhlat nyt vaan täytyy viettää vaikka ei haluaisikaan".
Jos nyt pitäisi omat viisikymppiset järjestää, niin muutamat parhaat ystävät (Maks. 4-5 henkilöä) paikalle, hyvä ruoka ja ehkä saunomiset siihen päälle. Sen jälkeen voisi istuskella iltaa takapihan terassilla elokuisessa ilta-auringossa virvoitusjuomia nautiskellen (alkoholilla tai ilman). Ei mitään isoja juhlia ja kymmeniä ja taas kymmeniä puolituttuja vieraita. Yleiset normit tosin varmaan sanovat juurikin näin. Pitää vuokrata joku monitoimitalon juhlasali ja kutsua paikalle sukulaiset, naapurit, vanhat koulukaverit ja työkaverit. Siinä sitten jonkun virallisen kaavan mukaan maljapuheet ynnä muut kilistelyt. Ei kiitos.
Tai poika tulee koulusta kotiin ja isä odottaa eteisessä lätkävarusteiden kanssa "ilmoitin sut just lätkäjunnuihin!" Kiitti vitusti iskä...Ei kiinnosta mutta minkäs teet, pakko mennä koska muuten ne ajattelee vaikka mitä. Johan ne luulee homoksi jos jääkiekko ei maistu. Ja sitten kävellään yksin itku kurkussa, lätkäkamat kainalossa, pimeässä pakkasessa kohti harjoituksia, tuntemattomien ihmisten luokse ja pelätään että joutuu kiusatuksi. Varmaan aika moni, suurten ikäluokkien kasvattama, osaa samaistua näihin ajatuksiin.
Onneksi, siis ONNEKSI omat vanhemmat antoivat täyden vapauden harrastaa mitä itse halusi. Pelasin junnuna tosin myös jääkiekkoa, mutta en vanhempien tai yleisten normien asettamien suorituspaineiden takia, vaan siksi että tykkäsin pelata ja olin ihan hyväkin, mikä tietysti ruokki kiinnostusta jatkaa pelaamista. Vastapainona vaikka sitten videopelejäkin sai pelata ihan vapaasti käytännössä niin paljon kuin halusi.

Kyllä lapsen pitää saada kokeilemalla löytää se oma mieluinen harrastus. Jos minulla on joskus omia lapsia, niin aion heille antaa juurikin sen vapauden valita mitä haluavat harrastaa.
 
Jos nyt pitäisi omat viisikymppiset järjestää, niin muutamat parhaat ystävät (Maks. 4-5 henkilöä) paikalle, hyvä ruoka ja ehkä saunomiset siihen päälle. Sen jälkeen voisi istuskella iltaa takapihan terassilla elokuisessa ilta-auringossa virvoitusjuomia nautiskellen (alkoholilla tai ilman). Ei mitään isoja juhlia ja kymmeniä ja taas kymmeniä puolituttuja vieraita. Yleiset normit tosin varmaan sanovat juurikin näin. Pitää vuokrata joku monitoimitalon juhlasali ja kutsua paikalle sukulaiset, naapurit, vanhat koulukaverit ja työkaverit. Siinä sitten jonkun virallisen kaavan mukaan maljapuheet ynnä muut kilistelyt. Ei kiitos.

Onneksi, siis ONNEKSI omat vanhemmat antoivat täyden vapauden harrastaa mitä itse halusi. Pelasin junnuna tosin myös jääkiekkoa, mutta en vanhempien tai yleisten normien asettamien suorituspaineiden takia, vaan siksi että tykkäsin pelata ja olin ihan hyväkin, mikä tietysti ruokki kiinnostusta jatkaa pelaamista. Vastapainona vaikka sitten videopelejäkin sai pelata ihan vapaasti käytännössä niin paljon kuin halusi.

Kyllä lapsen pitää saada kokeilemalla löytää se oma mieluinen harrastus. Jos minulla on joskus omia lapsia, niin aion heille antaa juurikin sen vapauden valita mitä haluavat harrastaa.
Mä vietin omat viiskymppiset ihan itseni kanssa ja kivaa oli. En kertonut kenellekään ja pisti puhelimenkin kiinni siltä varalta jos joku on onnistunut kaivamaan tiedon mun syntymäpäivästä. Pelasin koko päivän ja siinähän se. Normipäivä. :)
 
Ylös Bottom