Backlogin purkua

[Wile.y]

Tavallaan aiheen alle eli "kun backlogi paisuu" ähkyyn asti.. Ei jestas kun olisi pelattavaa ihan liikaa, iso osa ihan alussa ja osa jo loppupuolella. Joskus sitä vaan tuijottaa tuota listaa ja ähky iskee, jotain vois pelata mutta mitä, minkä otan nyt.. tuon mikä on lopussa jo menossa mutta pelasin sitä viimeksi 1.5v sitten, ei hitsi, en muista pelistä mitään tai tuo on uusi, jee, mutta siihen pitäs keskittyä ainakin pari tuntia että pääsis sisälle, ääh.
Sitten sitä menee pelaamaan jotain joka ei kestä yhdeltä istumalta pitkään ja on tuoreessa muistissa, esim Dirt5, jaksaa 20min pelata kun on jo selkäytimessä mutta kokoajan miettii että miksi mimä tätä pelaan, kisaa toisen jälkeen, mitään uutta ei tule eikä peli edes haasta, en kyllä haluaisikaan tältä haastetta. Puuh ääh, tuskaa.

Tää tuska niin tuttua. Kaverilta saatu vinkki on helpottanut, ei kannata asentaa ja pelata useampaa eri peliä. Aiemmin saattoi olla 5 peliä menossa samaan aikaan, mut aiheutti usein sen et yks-kaks niistä dominoi ja siitä johtuen muihin saattoi tulla kuukauden tauko ja sit pallo tippuu sen pelin kohdalta. Nyt varonut omaa houkutusta kokeilenpas-ihan-vähän-tätäkin-peliä, ja keskittyny max kahteen peliin ja pyrkinyt pitämään sen yhdessä.

Itselle toi on toiminut paremmin ja sitä kautta backlogin paine pienentynyt paljon. Viikko sitten sain finaaliin kaks peliä:

Doom (2016)
Oli erittäin toimiva räiskintä. Jämäkkä äänimaisema, hyvä grafiikka ja 60fps pelattavuus pitää homman tyydyttävänä loppuun asti. Loppupuolen kovemmat vastukset vähän nakersi peli-iloa, koska meni vähän puskemiseksi, mutta toisaalta olipahan ainakin huojentunu olo kun lopputekstit rullasi.

Detroit: Become Human
Fahrenheitin ja Heavy Rain tuli pelattua aikoinaan läpi ja ne ovat jääneet mieleen erittäin positiivisena tunnelman ja tarinan puolesta. Saman firman Detroit ei pettänyt ja oli ilo pelata tämä tarinavetoinen laatu-scifi läpi. Tarina oli hyvin kirjoitettu ja pelin tekijät onnistuivat luomaan uskottavan maailman. Suosittelen!

 

[Mossy]

Doom (2016)
Oli erittäin toimiva räiskintä. Jämäkkä äänimaisema, hyvä grafiikka ja 60fps pelattavuus pitää homman tyydyttävänä loppuun asti. Loppupuolen kovemmat vastukset vähän nakersi peli-iloa, koska meni vähän puskemiseksi, mutta toisaalta olipahan ainakin huojentunu olo kun lopputekstit rullasi.

Millä vaikeusasteella pelailit? Itsellä kyseinen peli menossa seuraavaksi sisään ja mietin, että onko Nightmare ihan sulaa hulluutta.

 

[Hulikopteri]

Metro 2033: Redux

Alkuperäinen Metro 2033 on ollut backlogissa vuodesta 2011 lähtien, joten tulipahan se nyt pelattua näin 10vuoden kunniaksi pelattua läpi tämmöisen remaken muodossa, jonka sai vähän aikaan sitten ilmaiseksi Epic Storesta. Tämän pelin innoittamana myös nyt tällä hetkellä on peluussa Metro: Last Light Redux, joka on suoraa jatkoa tälle, ja jonka myös sai ilmaiseksi Epicistä. Tuli myös alennuksista poimittua Metro: Exodus Gold Edition, joten backlogi piteni taas roimasti.

Mutta mennään nyt tähän alkuperäisen pelin remakeen, joka oli yllättävän hyvä. Muistan hämärästi joskus teinivuosien kulta-aikaan kokeiltua alkuperäistä peliä sen ajan peruna koneellani, joka ei toiminut kovin hyvin teknisesti silloin, joten ulkoasusta piti karsia roimasti pois joka on tämän pelin yksi tärkeimmistä osista. Kokemus ei ollut siis tietenkään kovin positiivinen kun olihan tämä codihössötykseen tottuneelle 16v teinille outo pala purtavaksi. Lukuisten kuolemien jälkeen pääsin ensimmäistä kertaa Moskovan raunioihin ulkoilmaan ja mielenkiinto ja kärsivällisyys päättyi siihen. Eli palasin Black Opsin pariin ilomielin

Kymmenen vuotta myöhemmin päätin antaa Redux versiolle uuden mahdollisuuden kun onhan parempaa rautaa joten grafiikasta ei pitänyt karsia niin paljoa pois. Ja ai että, tämähän peli vei mennessään ja reilu kymmenen tuntia kului tämän parissa kuin siivillä

Kaiken Open World hössötyspelien jälkeen tämmöiseen suoraviivaisempaan peliin oli tosi mukava palata. Pelissä sai valita aika useasti hiiviskelyn ja räiskinnän väliltä, ja itsellä tuli näitä kahta taktiikkaa yhdistelyä runsaasti. Otin tottakai Ranger vaikeusasteen, koska en tietenkään mitään sunnuntaikävelyä halua karuihin ja kammottaviin metrotunneleihin. Ammuksia ja muita tarvikkeita sai siis säästellä runsaasti mikä paransi tunnelmaa. Ja tunnelmahan tässä pelissä on parasta. Ai että kun happi ja ammukset on loppumassa ja muutama mutantti on kimpussa, niin ei siinä paljoa muuta voi tehdä kuin ottaa jalat alle.

Tarina on myös erittäin mielenkiintoinen ja tulipahan lainattua kirjastosta kirjaversiokin pelistä. Ääninäyttely on mukavan karua oikealla tavalla. Toki alkuperäiskielellä peli vasta pääsee oikeuksiinsa ja tulee vanhat hyvät Stalker pelien ajat mieleen.

Suosittelen ehdottomasti siis tätä peliä, ja voi olla että Last Lightista ja Exoduksesta tulee mietteitä myös kunhan ne tulee pelattua. Mutta tämä Metro 2033 palautti taas kiinnostuksen FPS peleihin ja toi pelaamiseen muutenki lisää mielenkiintoa.

Vahva 5/5 kokemus.

 

[Wile.y]

Millä vaikeusasteella pelailit? Itsellä kyseinen peli menossa seuraavaksi sisään ja mietin, että onko Nightmare ihan sulaa hulluutta.

Oli jääny huomaamatta sun kysymys, sori viiveestä! Ihan perus Hurt me plenty tais olla muistaakseni, joka googletuksen perusteella medium vaihtoehto. Sillä eka puolisko pelistä meni melko rutiinilla ja toisessa puoliskossa rupes loppua kohden kuolemaan ja välillä useamman kerran

 

[Poistettu jäsen 36930]

Sain itseäni niskasta kiinni ja pelasin lopulta Shadow of the Colossus-pelin (2018) läpi.

Pitkäikäisen peliharrastuksen aikana vain kourallinen pelejä on tehnyt niin suuren vaikutuksen kuin alkuperäisteos teki aikanaan 2006. Jo tuolloin peli vaikutti todella uniikilta ja rohkealta. Peli kertoi kauniin tarinan hyvin vähäsanaisesti ja jätti pelaajalle itselleen tarinan täydennettäväksi. Pelaajan ohjastama hahmo päätyi rakkauden (?) ohjaamana lähes autioon ympäristöön, jossa oli kuitenkin viitteitä muinaisesta sivilisaatiosta. Mitä oli tapahtunut, missä kaikki ihmiset ja eläimet olivat?

Vyyhti alkaa purkautua, kun mysteeriääni opastaa päähahmoa aina vain seuraavaan tavoitteeseen. Kuka tämä mysteeriääni on, miksi se neuvoo ja voiko siihen luottaa? Ei sillä ole mitään väliä, koska miehen pitää tehdä mitä miehen pitää tehdä. Onneksi seurana on kuitenkin uskollinen hevonen Argo, johon pelaaja kiintyy todella voimakkaasti pelin aikana (jos näin ei käy, suosittelen terapiaan hakeutumista). Useiden tuntien jälkeen matka saapuu päätökseensä. Loppuratkaisua en lähde spoilaamaan, sillä peli täytyy kokea itse mahdollisimman vähillä ennakkotiedoilla. Sanotaanko kuitenkin nyt näin, että loppukohtauksen aikana muutama hiekanjyvä saattaa lennähtää myös pelaajan silmään.

Virheetön peli ei kuitenkaan aikanaan ollut. Intohimoinen visio repi alustana toimineen PS2-konsolin täysin kappaleiksi. Tässä tullaankin sitten uusioversioon, joka tekee pelistä myös teknisesti huikeasti toimivamman. Ensimmäinen teräväpiirtoversio nähtiin jo PS3-konsolilla, mutta kyseinen versio keskittyi lähinnä resoluution ja ruudunpäivitysnopeuden nostamiseen. Vuonna 2018 Bluepoint Games (joka oli tehnyt aiemmankin kiillotuksen) kuitenkin julkaisi täydellisen remasteroidun kokemuksen, jossa oli päivitetty myös graafinen ulkoasu nykyaikaisemmaksi. Bluepointia ei suotta ylistetä remastereiden tekijänä, sillä SotC-remake on lähes täydellinen remake.

Pelistä täytyy vielä mainita yksi sen tärkeimpiä elementtejä, eli musiikki. Mikäli heti alkukohtauksessa musiikki ei vielä vakuuta, tekee sen ensimmäisen kolossin kohtaaminen. Musiikki tukee uskomattoman taidokkaasti ruudun tapahtumia. Kolossin kohdatessaan torvet ja rummut soivat, jousisoittimet yhtyvät jylhään tunnelmaan. Vastapainona autiomaassa kulkiessa musiikkia ei kuulu lainkaan, ainoastaan tuuli on seuranasi. Tämän pelin soundtrack on harvoja pelisoundtrackeja, mitä minulta löytyy hyllystä. Ja ihan syystäkin.

Tämän pelin pariin uppoutuminen oli minulle kuin lomamatka. Kaiken tämän kulutushysterian ja pikaruokakulttuurin keskellä pääsin lomalle maahan, jota eivät väritä tilastot, kirkkaat värit ja adhd. Tämä peli on taidetta, tämä peli on kadotettua kulttuuria. Tämä peli on myös matka syvälle itseen.

Arvosana 5/5

 

[Mossy]

Oli jääny huomaamatta sun kysymys, sori viiveestä! Ihan perus Hurt me plenty tais olla muistaakseni, joka googletuksen perusteella medium vaihtoehto. Sillä eka puolisko pelistä meni melko rutiinilla ja toisessa puoliskossa rupes loppua kohden kuolemaan ja välillä useamman kerran

Joo eipä mitään! Ehdin jo pelata pelin läpi ja vaikeusasteeksi valikoitui toiseksi vaikein eli Ultra Violence. Se osoittautui oikein passeliksi, sillä haastetta oli sopivasti mutta ei mennyt ihan pään hakkaamiseksi seinään. Vaikeimmat taistelut vaativat muutamia yrityksiä mutta muuten meni aika jouheasti eteenpäin.

Peli itsessään oli kyllä erinomainen ja juuri sitä mitä odotinkin (herranjestas ne musiikit). Innolla odotan, että pääsee jatko-osan kimppuun, mutta taidan startata sen vasta kun peli saa next-gen päivityksen.

 

[Hulikopteri]

Metro Last Light: Redux

Huhuh yllättävän nopeasti sainkin tämänkin pelin päätökseen. Ja olihan se kokemus joo..

Mistä sitä aloittaisi.. Noh, tämä on hyvinkin sama peli kuin ensimmäinen. On hiippailu/räiskintäkohtauksia joissa vastustajana ovat muut ihmiset natseista bandiitteihin, ja sitten on tunnelmallisia ja yleensä pimeitä kohtauksia joissa erilaiset mutantit hönkivät päälle. Eli ihan niinkuin ykkösessä eikö niin!? Jota kehuinki maasta taivaisiin? No kyllä ja ei.

Nämä kohtaukset joissa on vaikka natseja, alkavat aina varjoista joissa voit kuunnella vihollisten höpötyksiä. Ongelma on se että jos haluaa hiippailen mennä ja vaikka tappamatta ketään, niin joka ainoa kerta viholliset menee rennon juttelutuokion jälkeen paikkoihin joista ne voi tainnuttaa ilman että kukaan kuulee tai näkee mitään. Eli hiippailu on erittäin helppoa jos välttelee valoja ja sammuttelee kynttilöitä ahkerasti. Toki jos räiskien haluaa mennä (mitä itse tein melkein joka kohtauksesssa koska rupesi vituttamaan ne kusipäät), niin vihollisten tekoälyn laadukkuus vaihtelee, kuten taisi ykkösessä myös. Mutta ranger vaikeusasteella ne pirulaiset tippuu helposti kuten itsekkää ei kestä kauheasti kuritusta. Ja olihan nämä kohtaukset ihan mielekkäitä ja omalla tavalla tunnelmallisia, kun napsi vihollisia pois yksitellen ja vältteli valoja.

Mutanttikohtaukset maanpinnalla tai synkimmissä tunneleissa olivat onneksi yhtä tunnelmallisia kuin ykkösessä. Rupesihan siinä pelkäämään jokaista kolausta, kun oli pari ammusta jäljellä ja ruutu punaisena elämänvoiman puutteesta johtuen, eikä edes niitä Hello Kitty-laastereita enään jäljellä. Hyvä siinä alkaa panikoimaan kun ei nää edes eteensä juostessaan paskat housussa mutantteja karkuun. Todella iso miinus on näissä kohtauksissa pomotaistelut. Kuka keksi oikeasti pistää tämmöiseen peliin pomotaisteluja? Ei vaan toimi tälläisessä pelissä ja se tuo vaan pelille keinotekoista pituutta lisää. Eräässä kohtaa esimerkiksi ei ollut vaan enään varusteita jäljellä taistellakseen pomoa vastaan, eikä heittoveitset edes kutittaneet sen mörön persettä, joten jouduin aloittaa koko kentän alusta ja pihtaamaan ammuksia tarkemmin.

Vaikka tästä sai negatiivisen kuvan pelistä,
niin viihdyin silti mainiosti pelatessa. Tarina ja tunnelmalliset kohtaukset ovat kyllä pelin parhaita puolia, ja onhan tässä edelleen sitä ykkösen omaa tunnetta mukana. Suosittelen kyllä siis ehdottomasti roimasta alesta ostamaan. 3/5

 

[kopolanpoika]

Laitetaas tänne kun en sopivampaakaan paikkaa löytänyt, onko kukaan kerennyt ottaa työn alle Star Wars Republic Commandoa? Käsittääkseni tuli myyntiin pari päivää sitten. Mielenkiinnolla kuulisin kestääkö nykypäivää ja onko hankkimisen väärti. Kyseessä nimittäin itselle sellainen pahamainen klassikko, jonka aikoinaan ostin koneelle, mutta ei koskaan riittänyt puhtia peliä pyörittämään ja jäi tämä peli kokematta, kyllä syletti.

Ja nimenomaan PS4, Switch porttaus on tuomittu alimpaan helvettiin kaikkien arvosteluiden mukaan mihin olen törmännyt

 

[Dragonfly]

Evil Within

PC versio meni läpi hetki sitten. Peli oli paljon parempi kuin mitä odotin. Muistan, etten ollut kovin innostunut, kun peliä pelasin vähän julkaisun jälkeen silloin vuosia sitten. Osasyynä varmasti oli se, ettei peli pyörinyt mitenkään mairittelevasti fatti Xbox Onella, mutta muistelen ettei muutenkaan peli silloin innostanut.

Nyt tilanne oli ihan toinen. Ensinnäkin peli pyöri sulavasti, mutta myös pelin tarina ja tunnelma nappasi mukaansa. Evil Within on kuumottava peli, varsinkin alkupuoliskolla. Synkkiä sairaalan käytäviä, pahaenteinen kylä, järkkyvä mielenterveys ja "zombeja". Kaikki hyvän kauhupelin ainekset on kasassa ja Evil Within onnistuu myös pitämään tilanteen hyvin hallussa, joskin loppua kohden meno yltyy vähän turhan toimintapainotteiseksi, mikä on monesti tällaisten pelien helmasynti. Pitkin matkaa tarjoillaan rivivihollisten lisäksi jokunen pomovastus sekä toisistaan eroavia vähän haastavampia vihollisia. Tilanteessa kuin tilanteessa sai olla varpaillaan.

Noin 12 tuntiin venähtävä tarina on juuri sopivan mittainen. Varsinkin kun New Game+ avaa muutaman lisäaseen ja vaikeustason. Huomionarvoista on myös se, että Game Pass -versio pitää sisällään pelin kaikki lisärit, joiden kimppuun onkin tarkoitus hypätä seuraavaksi.

 

[m_vierimaa]

PC versio meni läpi hetki sitten. Peli oli paljon parempi kuin mitä odotin. Muistan, etten ollut kovin innostunut, kun peliä pelasin vähän julkaisun jälkeen silloin vuosia sitten. Osasyynä varmasti oli se, ettei peli pyörinyt mitenkään mairittelevasti fatti Xbox Onella, mutta muistelen ettei muutenkaan peli silloin innostanut.

Itselläni oli tämä PS4 backlogissa ja framerate-ongelmat + pelin yleinen jäykkyys saivat turhautumaan vaikka pelissä aineksia olikin. Mainio peli mutta ainakin konsolitoteutuksessa parantamisen varaa.

PC:lle löytyy Evil Within 2 ja täytynee pelata sitä jahka ehtii.

 

[Dragonfly]

Itselläni oli tämä PS4 backlogissa ja framerate ongelmat + pelin yleinen jäykkyys saivat turhautumaan vaikka pelissä aineksia olikin. Mainio peli mutta ainakin konsolitotetutuksessa parantamisen varaa.

PC:lle löytyy Evil Within 2 ja täytynee pelata sitä jahka ehtii.

Joo, kyllä oli selvä ero pelistä nauttimisessa, kun se pyöri sulavasti.

Sen verran jäi nälkää, että pelaan nuo ykkösen lisärit ja katson sitten mikä tilanne. Kakkososan Xbox One -versio löytyisi avaamattomana hyllystä, joten ehkäpä on kokeiltava kuinka se rullaa Xbox Series X:llä.

 

[Poistettu jäsen 3274]

Joo, kyllä oli selvä ero pelistä nauttimisessa, kun se pyöri sulavasti.

Sen verran jäi nälkää, että pelaan nuo ykkösen lisärit ja katson sitten mikä tilanne. Kakkososan Xbox One -versio löytyisi avaamattomana hyllystä, joten ehkäpä on kokeiltava kuinka se rullaa Xbox Series X:llä.

Kakkonen on hemmetin iso parannus ykkösestä ja taitaa olla lähellä 60fps Series X:llä.

Edit: Digital Foundry testi

 

[Hulikopteri]

Metro Exodus

Juu tulipahan tämäkin pelattua vielä läpi ja 22tuntia siihen meni hardcorella. Eli puolet pidempi siis kuin edelliset osat ja loppua kohden jo halusi pelin loppuvan. Toki nautin pelistä ajoittain kovasti ja olihan tarina hieno.

En tiedä mitä mieltä olen semi avoimesta maailmasta. Toki siihen tuli sitä Stalker fiilistä enemmän ja olihan alueet tosi hienosti tehtyjä. Ulkoasusta erityismaininta, onhan tämä julmetun hienon näköinen peli. Ja pyöri yllättävän hyvin minunkin koneella. Mutta itse pidin vaan enemmän aikaisempien osien putkessa menemisestä. Homma pysy enemmän kasassa niissä, mutta mielipiteitä on monia.

Itse pelattavuus on samaa miten ennenkin, eli räiskintää ja hiivitään menemään. Ilmeisesti tässä pelissä on erilaisia loppuja riippuen pelityylistä joka on varmaan ihan kiva. Itse en tule varmaan ikinä näkemään muita loppuja sillä olen huono pelaamaan pelejä uudestaan läpi.

Hieno peli siis kyseessä ja suosittelen ostamaan ainaki aleista. Mutta ei vaan itseeni iskenyt niin kovaa kuin aikaisemmat. 3/5 kuitenkin.

Pelasin myös Two Coloniesin tuossa läpi ja se oli enemmän aikaisempien pelien tapainen. Tykkäsin kyllä kovasti vaikka lyhyt se oli. 4/5

 

[Dragonfly]

Sen verran jäi nälkää, että pelaan nuo ykkösen lisärit ja katson sitten mikä tilanne.

Kaksi ensimmäistä The Evil Withinin lisäriä pelattu. Yllätyin, että niissä pelattiin eri hahmolla kuin pääpelissä. Yllätyin vielä enemmän, kun pelimekaniikka muuttui käytännössä pelkäksi hiiviskelyksi, kun mikään sortin aseita ei tarjoilla. Agentti Juli Kidmanilla on vain taskulamppu vakiovarusteena. Muuten mennään kentistä löytyvillä pulloilla, joilla voi hämätä vihollisia heittämällä ne jonnekin. Muutamia yksittäisiä kirveitä löytyy sieltä täältä, mutta ne ovat kertakäyttöisiä lyömäaseita ja toimivat vain jos pääsee hiipimään vihollisen taakse. Olisin pidättäytynyt mieluummin pääpelistä tutussa kaavassa, jossa hahmolla on aseita ja panosten resurssointi on se juttu.

Toisaalta lisärit syventävät pääpelin tarinaa tavalla, jota en niin ikään osannut odottaa. Agentti Kidman oli pääpelissä jo mukana. Näkyi ruudulla aina silloin tällöin. Nyt pelataan käytännössä koko pääpelin aikajana läpi, mutta Kidmanin näkökulmasta. Nerokasta. Tykkäsin aivan hulluna tästä tavasta kertoa tarinaa. Siellä oli paljon juttuja, joita pääpeli ei kerro. Tai jos kertoi, niin ne meni minulta ohi. Kaksi lisäriä on pelattu läpi noin 6 tunnissa. Koin saavani "rahoilleni" vastinetta.

Pääpeli + nämä kaksi lisäriä = aivan loistava kokonaisuus. Äkkiä en muista pelanneeni parempaa kauhupeliä. Metacritic arvosteluiden perusteella en ole mielipiteeni kanssa täysin yksin, mutta ehkä kuitenkin tykkäsin tästä vähän yleistä mielipidettä enemmän. Viimeinen ja lyhyin lisäri on käsitykseni mukaan vielä jollain toisella hahmolla pelattava. Katsotaan pystyykö sekin yllättämään positiivisesti.

 

[Dragonfly]

Viimeinen ja lyhyin lisäri on käsitykseni mukaan vielä jollain toisella hahmolla pelattava. Katsotaan pystyykö sekin yllättämään positiivisesti.

Viimeinen lisäri pelattu ja sekin onnistui yllättämään. Tällä kertaa ei ehkä ihan niin positiivisesti, mutta yllätti kuitenkin. Nyt nimittäin pelataan "pahiksella", joka sinällään ei vielä ole älyttömän erikoista, mutta tämän lisäksi kolmannen persoonan kuvakulma vaihtuu ensimmäiseen persoonaan. Kyllä jaksaa peli yllättää.

Lisäri itsessään tuntui hitusen päälleliimatulta. Se on täysin erillinen kokonaisuus, jonka tarina ei ole kovin vahvasti kytköksissä pääpeliin. Jos kaksi edellistä lisäosaa painottivat hiiviskelyä, niin nyt on tiedossa pelkkää toimintaa. Tämä tuntui enemmän sellaiselta high score -kujanjuoksulta. Tunnelma oli kateissa ja vaikka vihollisten mätkiminen moukarilla, moottorisahalla ja muilla värkeillä on ihan hauskaa, niin olisin kyllä jatkanut mieluummin tutulla painostavalla linjalla.

Koko setti nyt siis pelattu ja edelleen yltiöpositiivinen fiilis. The Evil Within lisäreineen oli vaan tosi hyvä peli. Kakkososa nousi tämän ansiosta Backlog -listalla aika korkealle.

 

[Poistettu jäsen 5945]

Herätellääs tämäkin loistava ketju, Days gone tuli nyt pelattua läpi ja varmaan tulee myös palattua paikalle keräilemään trophyä. Seuraavaksi kierokselle pääsee Alan Waken remasterointi ja tämän jälkeen ois vihdoin aika hyökätä Ghost of Tsushiman kimppuun.

 

[Dragonfly]

Herätellääs tämäkin loistava ketju, Days gone tuli nyt pelattua läpi ja varmaan tulee myös palattua paikalle keräilemään trophyä. Seuraavaksi kierokselle pääsee Alan Waken remasterointi ja tämän jälkeen ois vihdoin aika hyökätä Ghost of Tsushiman kimppuun.

Hyvä ketjun herätys. Näköjään huhtikuusta asti uinunut. Olisiko vain niin, että kesä ja syksy toivat niin paljon uusia pelejä, että porukalla jäi backlogin pelit tauolle. Näin ainakin itsellä kävi.

Nyt tosin Switchillä pelaillut Hyrule Warriors Age of Calamityä. Sen kai voisi laskea backlogin puruksi. Peli vaikuttaa hyvältä. Tosin vasta noin kuusi tuntia peliä takana, joten saattaa mennä vielä alkuinnostuksen piikkiin. Katsotaan alkaako massiivisten vihollislaumojen mätkiminen jossain vaiheessa kyllästyttää, kun samaa toistetaan tehtävästä toiseen. Se riski tässä on. Peli on kyllä kaikin puolin laadukas ja kertoo hyvinkin mielenkiintoista historiikkia ennen Breath of the Wildin tapahtumia.

 

[Poistettu jäsen 5945]

Hyvä ketjun herätys. Näköjään huhtikuusta asti uinunut. Olisiko vain niin, että kesä ja syksy toivat niin paljon uusia pelejä, että porukalla jäi backlogin pelit tauolle. Näin ainakin itsellä kävi.

Nyt tosin Switchillä pelaillut Hyrule Warriors Age of Calamityä. Sen kai voisi laskea backlogin puruksi. Peli vaikuttaa hyvältä. Tosin vasta noin kuusi tuntia peliä takana, joten saattaa mennä vielä alkuinnostuksen piikkiin. Katsotaan alkaako massiivisten vihollislaumojen mätkiminen jossain vaiheessa kyllästyttää, kun samaa toistetaan tehtävästä toiseen. Se riski tässä on. Peli on kyllä kaikin puolin laadukas ja kertoo hyvinkin mielenkiintoista historiikkia ennen Breath of the Wildin tapahtumia.

Varmana kesä tehnyt tehtävänsä, kiitos syksyn ja tulevan talven että tähänkin saadaan eloa.

 

[Rodion]

Itselläni on backlogia aika ruhtinaallisesti, sillä PS4-sukupolven aikana pelailin todella vähän (lähinnä änäreitä) ja Xbox ollut edellisen kerran taloudessa X360:n muodossa. Mutta onpahan tekemistä uuden sukupolven pelivalikoiman karttumista odotellessa, kun saa pelata vanhempia (ja edullisempia) pelejä uusien konsolien tarjoamalla suorituskyvyllä. PS5 on ollut vajaan puoli vuotta ja yhtään varsinaista PS5-peliä en ole sillä vielä pelannut.

 

[Ferraro]

Mietinkin että voisi vähän kirjailla listaa ylös pelatuista peleistä ja niiden herättämistä mielipiteistä. Tämä ketjuhan soveltuu siihen vallan mainiosti.

Alkuvuosi meni vielä hyvinkin vahvasti Sonyn valmistamien konsolien merkeissä, mutta loppukesästä taloon saapui PS5:n seuraksi myös Xbox Series X, joka on varmasti viime aikoina ollut se kovimmalla käytöllä ollut laite omassa taloudessani. Sen verran ahkera pelivuosi on itselläni ollut, että pistetään ketjun yleisen luettavuuden nimissä lista pelatuista peleistä sekä kommenteistani niihin spoilerin alle.

Spoileri: Pelatut pelit 2021

Tomb Raider III (PS1, pelattu PS3:lla)
Aivan hirveä peli. Yhtä raastavaa ja epäreilua kokemusta ei ole tainnut mikään muu pelaamani peli koskaan tarjota. Tasot parhaimmillaan ihan mukiinmeneviä, mutta hauskuus voi loppua minkä tahansa nurkan taakse äkkikuoleman aiheuttavaan ansaan, jota ei ollut mitään mahdollisuutta nähdä ennakkoon. Asiaa ei paranna se, että tallennusmahdollisuudet ovat keräilyesineitä, eikä niitä edes jaella erityisen runsaasti. Eräässäkin Nevadan kentistä seikkailin yli tunnin ilman ainoatakaan tallennusmahdollisuutta, minkä jälkeen äkkikuolema korjasi ja ei muuta kuin takaisin alkuun. Aikomus oli mennä ilman ohjeita läpi, mutta kärsivällisyys loppui puolivälin paikkeilla. Hampaat irvessä puristin kuitenkin läpi edes ohjeilla avustettuna, sillä tämä oli osa laajempaa projektia pelata kaikki konsoleille ilmestyneet TR:t läpi julkaisujärjestyksessä ensimmäistä kertaa.

Ratchet & Clank 3 (PS3 remaster)
Ei lainkaan ensimmäinen läpipeluu, mutta ensimmäinen sitten vuoden 2014. Edelleen erittäin pätevä peli, pelillisesti paperilla paras alkuperäisestä kolmikosta. Käytännössä ei kuitenkaan ole ykkösen ohittanutta.

Tomb Raider: The Last Revelation (Dreamcast)
Suunnaton parannus kolmososaan nähden. Suorastaan ylivoimainen suosikkini alkuperäisistä Raidereista. Haastava tämäkin oli, mutta haaste tulee enemmänkin etenemistavan keksimisestä kuin sattumanvaraisen äkkikuoleman aiheuttavista ansoista. Niitäkin kyllä on, mutta vapaan tallennuksen myötä turhauttavuusaspekti ei ole aivan erityisen korkealla. Peli on pitkä kuin nälkävuosi, mutta piti hyvin otteessaan loppuun saakka. Dreamcastilla luonnollisesti valovuosia edellä PS1-sisartaan graafisesti, kaiken kaikkiaan erinomainen pelikokemus.

Ratchet: Gladiator (PS2)
Toinen läpipeluu, edellinen 2014. Räiskintänä laadukas, Ratchet-pelinä muuten hyvin mitäänsanomaton. Ei suosikkejani.

Tomb Raider Chronicles (Dreamcast)
Pelillisesti suureksi osaksi toimiva, mutta kaikella tavalla tekijöidensä rutiinisuoritus josta ei näy sellaista intohimoa kuin vaikkapa TR1:stä tai Last Revelationista. Viidentenä TR-pelinä ei oikeastaan oikeuta olemassaoloaan millään tavalla. Muiden alustojen tapaan myös DC:llä viimeiset kentät ovat hyvin bugisia, ja muutenkin koko alkuperäisen pelisarjan huonointa antia. On tässäkin silti omat hetkensä.

Tomb Raider: The Angel of Darkness (PS2)
Surullisenkuuluisa Laran PS2-debyytti. Keskeneräisenä julkaistu, ja se näkyy monessa kohdassa. Alkoi hyvin lupaavasti ja tarina vaikutti kiinnostavalta, mutta pelillinen puoli on pahimmillaan todella tuskaista tarpomista. Ohjattavuutta on hyvin vaikea selittää. Suunnaton määrä hukattua potentiaalia. Äänimaailma on kuitenkin tunnelmallinen ja musat kertakaikkisen loistavia. Pelikokemuksena en voi suositella, vaikka tästä olisinkin halunnut tykätä.

Tomb Raider Legend (PS3 remaster)
Crystal Dynamicsin ensimmäinen TR. Varsin laadukas pelikokemus vielä tänäkin päivänä, ja PS3:lla myös visuaalisesti ikäisekseen oikein edustava. Toimintaosuuksia ehkä omaan makuuni hivenen liikaa, mutta mitään selkeää heikkoutta tai valittamisen aihetta ei löydy. Oikein hyvä pelikokemus.

Tomb Raider Anniversary (PS3 remaster)
Crystal Dynamicsin remake alkuperäisestä Tomb Raiderista modernisoituna versiona. Pelillisesti seisoo tukevasti omilla jaloillaan, tehden samalla kunniaa alkuperäisen pelin lokaatioille ja kenttäsuunnittelulle. Pidin erittäin suuresti.

WRC 8 (PS4)
Nopeasti tämä alta pois ennen PS5:lle siirtymistä. En varsinaisesti läpäissyt, uramoodia pelasin muutaman kauden verran.

Haven (PS5)
Ensimmäinen PS5:llä aloitettu läpipeluu, mutta jäi ikävä kyllä kesken. Olisin kovasti halunnut tästä pitää, mutta jokin ei nyt vain klikannut. Tympeän ja sinänsä lähes turhan taistelusysteemin lisäksi en oikein osaa sanoa miksei tämä lopulta maistunut.

WRC 9 (PS5)
Rallipelien arvioimiseen täällä on parempikin ketju, niin tyydytään tässä toteamaan että tämä sai kunnian olla ensimmäinen PS5:llä läpäisemäni peli. Uramoodi parhaimmillaan mukaansatempaava, pätkät erinomaisia ja ajomallikin oli mennyt kivasti eteenpäin. DualSensen ominaisuuksia hyödyntää mallikkaasti.

Dirt 5 (PS5)
Hyvin geneerinen arcade-rälläys. Ajomalli sinänsä ihan toimiva, mutta kisat silkkaa rymistelyä vailla sen suurempaa tarkoitusta tai mielekkyyttä. Toimisi Dirt-pääsarjaa paremmin Dirt Showdownin kakkososana.

YU-NO: A Girl Who Chants Love at the Bound of this World (PS4)
Visuaalinen novelli ja point & click adventure samassa paketissa. Muodostui yhdeksi mieleenpainuvimmista pelikokemuksista tänä vuonna. Alkaa todella hitaasti, ja jäi itse asiassa kesken useammaksi kuukaudeksi ennen kuin jatkoin. Ja hyvä että jatkoin, sillä pelin alkuosasta ei voi päätellä loppuosan tapahtumia edes vähää alusta. Suuri suositus mikäli genre noin yleensä nappaa, mutta kärsivällisyyttä tämä vaatii. Olisikohan yli 60 tuntia ottanut.

Tomb Raider Underworld (PS3)
Legend-trilogian viimeinen osa, ja yhtä laadukas kuin kaksi aiempaakin. Ei oikeastaan mitään pahaa sanottavaa, mitä nyt ruudunpäivitys välillä tökkii häiritsevän rajoilla ja kamera käyttäytyy ajoittain oudosti. Arvoisensa päätös tälle ns. sarjakuvamaisen Laran seikkailuille, pelillisestihän tässä ollaan jo täysin modernilla linjalla.

Control (PS5)
Oikein hyvä valinta ensimmäiseksi PS5-toimintaseikkailuksi. Tästä on kirjoitettu tälläkin foorumilla varmasti niin paljon, että riittää kun mainitsen pitäneeni pelistä ja siinä erityisesti DualSensen ominaisuuksien hyödyntämisestä. Loppua kohti pari taistelua meinasi tuottaa vaikeuksia, mutta ilman helpotuksia sain väännettyä läpi.

Tomb Raider: Definitive Edition (PS4)
Loistava avaus nyky-Laran seikkailuille. Toimintaa melko reilusti ja todella paljon raaempana kuin missään aiemmassa Raiderissa. Mukaansatempaava peli mielenkiintoisella juonella, ja huomattavasti inhimillisemmällä päähahmolla sekä realistisemmalla otteella kuin ennen reboottia. Pidän sekä suosittelen, kunhan ei odota klassista Tomb Raideria.

Immortals Fenyx Rising (PS5)
Kauttaaltaan laadukas avoimen maailman peli. Ei tee mitään uutta ja innovatiivista, mutta kun kaikki toimii pelillisesti niin eipä tässä ole mitään isoa valitettavaakaan. Eteneminen on välillä kovin hankalaa, kun sadan metrin matkalla kohti seuraavaa tehtävää on helposti ainakin viisi aktiviteettia joiden pariin on helppo harhautua. Peli on hyvä, mutta ei erityisen mieleenpainuva.

Big Dipper (PS4)
Visuaalinen novelli ilman valintoja tai mitään pelillisiä ominaisuuksia. Oikeastaan ei kuuluisi tälle listalle. Lyhyt parin tunnin luku, joka kyllä olisi kuulunut miljöönsä puolesta uudenvuoden ajankuluksi keskikesän sijaan. Hyvän mielen tarina varustettuna hämmentävällä määrällä kirjoitusvirheitä.

Rise of the Tomb Raider (PS4)
Äärimmäisen hieno toimintaseikkailu, pistää ensimmäisestä rebootista vielä suhteellisen selvästi paremmaksi. Olisin ehkä voinut itse pelata hieman enemmänkin tutkiskellen läpi ja tehdä enemmän sivutehtäviä, mutta ehkä pelisarjan ja koko TR-projektin lopun häämöttäminen sai aikaan pienen alitajuisen kiireen kohti loppua. Joka tapauksessa tästä en kyllä löydä pienintäkään moitteen sijaa, mitä nyt saisivat tuoda 60fps patchin PS5:lle tähänkin peliin.

Godfall (PS5)
Mitähän tästä nyt sanoisi. Visuaalisesti upea, pelillisesti ontto. Tehtävät toistavat itseään ja toisiaan, eikä sinänsä toimiva lähitaistelu riitä itsessään pitämään mielenkiintoa yllä kovinkaan pitkään. Onneksi peli ei ole erityisen pitkä, niin tarinan jaksoi kaikessa puuduttavuudessaan pelata kuitenkin loppuun saakka.

Shadow of the Tomb Raider (PS4, pelattu PS5:llä)
Melkein voisin väittää että jopa yksi kaikkien aikojen suosikkejani. Ainakin paras moderneista Tomb Raidereista, joskaan Rise ei jää sekään erityisen kauas. Erinomainen tasapaino pelillisesti toiminnan ja ongelmanratkaisun välillä, tarina sisältää pysäyttäviä hetkiä ja peli pitää otteessaan todella tiukasti. Lisäsisältöä ja sivutehtäviä on runsaasti, ja ne tulikin kaikki pelattua vielä tarinan päätteeksi. Bonuksena pyörii PS5:llä 4K-tilassa 60fps:nä, joskin ehdin itse päätarinan pelata läpi juuri ennen päivityksen ilmestymistä. Haikea oli fiilis katsella lopputekstejä, kun viimeinenkin 12:sta Tomb Raider -pääsarjan pelistä oli juuri päättynyt.

In rays of the light (PS5)
Muutaman tunnin tunnelmallinen indie-kävelysimulaattori, remake vuoden 2012 pelistä The Light. Ei varsinaisesti kauhupeli, mutta loppupuolella myönnän joutuneeni pitämään pienen hengähdystauon audiovisuaalisen kokemuksen muuttuessa melko intensiiviseksi.

Ratchet & Clank: Tools of Destruction (PS3)
Toinen läpäisy, ensimmäinen 2014. Pelillisesti klassisen hyvä R&C.

Sakura Succubus (PS5)
Lyhyt visual novel, ei tainnut tässäkään olla mitään pelillisiä ominaisuuksia. Eikä jäänyt kyllä tarinastakaan juuri mitään mieleen.

Toren (PS4, pelattu PS5:llä)
Brasilialainen indie-julkaisu, josta kaiken teknisen kömpelyyden takaakin huokuu vahvasti tekijöidensä halu tehdä jotakin hienoa ja muistettavaa. Parin tunnin kokemus, pelillisesti en voi sanoa tätä erityisen onnistuneeksi, mutta jotakin ainutlaatuista tässä silti oli. En osaa oikein selittää, mitä.

Remember Me (PS3)
Ironista, etten oikein muista tästä pelistä enää mitään. Sinänsä laadukas, mutta kuitenkin samalla hiukan unohdettava pelikokemus. Kombopohjaiseen taistelusysteemiin en päässyt oikein missään vaiheessa kunnolla sisälle. Muistojen kelailut olivat tervetullutta pelillistä vaihtelua. Kyllä tämä kuitenkin positiivisen puolelle jäi kertakokemuksena.

Dirt Rally 2.0 (PS4)
Loistava ajomalli mutta yksinpelisisältöä saisi olla enemmän. Online-rankingit eivät kiinnosta edes vähää alusta, joten itselläni meni nopeasti vain arvottujen yksittäisten pätkä-auto-yhdistelmien ajeluksi. Siihen kyllä loistava.

Ratchet & Clank: Quest for Booty (PS3)
Tämäkin pelattu viimeksi 2014. Hyvä mutta lyhyt R&C.

The Last of Us Remastered (PS4, pelattu PS5:llä)
Tästä pelistä saattaa joku olla joskus kuullutkin. En ollut aiemmin pelannut, joten tarina oli kyllä ehkäpä pysäyttävin missään pelissä. Todella raaka. Äärimmäisen mieleenpainuva kokemus.

Fuel (Xbox 360, pelattu XSX:llä)
Olisi ehkä uuden laitteen voinut teknisesti vaativammallakin pelillä ajaa sisään, mutta tätä tuli testattua ensin ja kuin vahingossa vedettyä myös läpi. Kisat tai itse ajaminen ei ole millään tavalla erityistä, mutta pelin järjettömän suuri maailma erottaa sen massasta. Kartan ajaa päädystä päätyyn reilussa puolessatoista tunnissa. Paljoa tekemistä siellä ei kylläkään ole, mutta ainakaan ahtaanpaikan kammo ei pääse iskemään.

ReCore (Xbox One, pelattu XSX:llä)
Alkoi hyvin ja tuntui pelillisesti kivalta, mutta jäi harmittavasti kesken aivan lopussa. Taisin olla lähelläkin läpäisyä, mutta motivaatio katosi kun selvisi että valinnaisilta vaikuttaneita luolastoja pitäisikin vielä palata koluamaan jotta eteneminen viimeisessä tehtävässä olisi mahdollista. Samaan aikaan Horizon Zero Dawn sai 60fps -päivityksen, joten ReCore jäi grindaamatta.

Horizon Zero Dawn (PS4, pelattu PS5:llä)
New Game+ parannetulla ruudunpäivityksellä. Edelleen kaikkien aikojen paras peli itselleni. Pelasin Ultra Hardilla ensimmäistä kertaa, kuolin kerran kun putosin korkealta. Se vähän harmitti.

The Crew (Xbox One, pelattu XSX:llä)
Juonellinen avoimen maailman ajopeli, josta olisi kyllä sen juonen voinut ottaa pois pelin siitä lainkaan kärsimättä. Sinänsä ihan mukiinmenevää ajelua, mutta ei tämä mikään erityisen mieleenpainuva kokemus ollut.

GreedFall (PS5)
Loistava RPG. Ehkäpä oma suosikkini tähän saakka pelaamistani PS5-julkaisuista. Pidin suuresti siitä kuinka isossa osassa kommunikaatio eri hahmojen kanssa tässä pelissä on. Taistelusysteemi on hiukan kömpelö, mutta sen kanssa oppi kyllä hyvin elämään. Kuljetus ei ole kovin nopeatempoinen, mutta siitä juuri pidinkin. Pelissä kyllä tapahtuu paljonkin, mutta se antaa silti pelaajalleen tilaa hengittää.

Assassin’s Creed (Xbox 360, pelattu XSX:llä)
Tätäkään pelisarjaa en aiemmin ollut pelannut, joten päätinpä aloittaa ensimmäisestä kuten aiemmin Tomb Raiderin kohdalla. Retroilua ei kuitenkaan tarvitse harrastaa, sillä tämä ykkösosa on toki jo aivan keskiverron modernin pelin tuntuinen. Hämmentävää oli pelata oikeastaan täysin lineaarista Ubisoftin peliä, sillä tässä ei käytännössä ole edes lainkaan sivutehtäviä. Sinänsä laadukasta pelattavaa, mutta tehtävät alkavat varsin pian vahvasti toistaa itseään, vaikkei pelillä pituutta olekaan erityisen paljoa.

LoveChoice (XSX)
Lyhyt ja hyvin kevyt puzzlepeli läheisyydestä. Yllättävänkin miellyttävä välipala toiminnantäyteisten pelien lomassa. Tykkäsin.

Legends of Talia: Arcadia (PS5)
Visual novel ilman pelillisiä ominaisuuksia tai minkäänlaisia valintoja. Eli ei kuuluisi tänne, mutta koska peliksi on listattu niin peli sen täytyy sitten olla.

Need for Speed (PS4)
Tuli aloitettua ja ajettua läpi lähinnä sen takia ettei jäisi kesken. Kovin geneeristä ja yhdentekevän tuntuista ajelua vailla sen suurempaa päämäärää. Välinäytökset ovat myös sen verran vaivaannuttavia, etteivät oikeastaan omaa edes camp-arvoa. En pitänyt pakollisesta online-tilasta ja epävakaista servereistä, jotka olivat joka toisella pelisessiolla menossa huoltokatkolle.

Assassin’s Creed II (Xbox One remaster, pelattu XSX:llä)
Jos oli ensimmäinen AC vielä hyvinkin lineaarinen toimintaseikkailu, niin tässä mennään sitten hyvinkin Ubisoft-tyyliseen avoimeen maailmaan. Tai olisiko se niin, että Ubisoft-tyylinen avoin maailma pohjautuu vielä nykyisinkin nimenomaan AC II:n ratkaisuihin. Niin tai näin, tässä on kyllä kertakaikkisen laadukas pelikokemus, ja FPS Boost päällä XSX:llä myös visuaalisesti aiempaa sulavampana versiona. Eipä tästä pelistä tarvitse tällä foorumilla varmasti mitään kertoa, oma kokemukseni oli se että pidin erittäin paljon.

Ary and the Secret of Seasons (PS4, pelattu PS5:llä)
Pirteä seikkailupeli, josta pidin enemmän kuin arvioiden keskiarvo olisi antanut olettaa. Ei mikään AAA-budjetin julkaisu, mikä kyllä näkyy suurehkoa mutta osittain tyhjää karttaa kolutessa. Ongelmanratkaisu sinänsä innovatiivista vuodenaikamekaniikkaa hyödyntäen on parhaimmillaan oikeinkin mukavaa, ja loppua kohti ratkaisuja sai jo hiukan miettiäkin. Taistelusysteemikin löytyy, jos yhtä lyönti- ja yhtä torjuntanappia voi sellaiseksi sanoa. Bossit perustuvat kuitenkin voiman sijasta nokkeluuteen, eikä peli aina kerro suoraan mitä missäkin kohdassa kannattaa yrittää. Ilmeisesti pyörii PS5:llä esimerkiksi latausaikojen puolesta huomattavasti sulavammin kuin nelosella. Itselleni peli upposi yllättävänkin hyvin.

Olisikohan siinä kaikki tämän kalenterivuoden aikana pelatut pelit. Ainakin kaikki ns. tositarkoituksella läpäisemään lähdetyt pelit pelit pitäisi olla. Ilahduttavasti lähes kaikki niistä on tullut myös mentyä loppuun saakka, mitä olen aktiivisesti pitänyt tavoitteenakin aina uutta peliä aloittaessa. Myöskään ns. päällekkäin en halua pitää useaa tarinallista tai pelillistä tarkkuutta vaativaa peliä samaan aikaan, jotta aina kulloinkin menossa olevaan peliin pääsee parhaalla mahdollisella tavalla sisälle. Nyt menossa on AC Brotherhood sekä FIFA 22, jonka uramoodilla on kyllä paha tapa syödä oikeasti tarinallisilta peleiltä arvokasta peliaikaa. Ja vaikka ahkerasti olen saanutkin backlogia lyhennettyä, niin aina se vain kasvaa jatkuvasti kiihtyvällä tahdilla.

Edit: Viimeisin pelaamani peli unohtui kokonaan listasta, nyt sekin on lisätty.