Backlogin purkua

[Ferraro]

Tämä seuraava peli kolkuttelisi kyllä enemmän jo retroketjun ovia, mutta laitan kuitenkin tänne koska kyseessä oli niin monta vuotta backlogissa roikkuneen nimikkeen ensimmäinen pelikerta. Pelivuosi 2022 tuli avattua niinkin epätodennäköisellä nimikkeellä kuin James Cameron's Avatar (Xbox 360).

Tuskin olisin muuten vielä pitkään aikaan juuri tätä peliä käsittelyyn ottanut, mutta kun Avatar -Blu-ray tuli hetki sitten poimittua kahdella eurolla niin yhtäkkiä kiinnostus myös peliä kohtaan kasvoi huomattavasti. Wikipediasta luin pelin olevan tarinaltaan esiosa itse elokuvalle, joten katsoin järkeväksi pelata ensin pelin ja sitten vasta katsoa leffan. Olen kyllä elokuvan nähnyt leffateattereissa kahteenkin kertaan, mutta siitä on sen 12 vuotta jo kulunut eikä Avatariin ole sen jälkeen tullut missään muodossa palattua. Niinpä varsinaisesti mitään yksityiskohtaisia muistikuvia elokuvasta ei ollut, joten ainakin periaatteessa olisi voinut olettaa, että peliä on helpompi lähestyä nimenomaan omana teoksenaan eikä vain jättimäisen franchisen lisenssituotteena.

Käytännössä pelikokemus kuitenkin kärsii mielestäni eniten juurikin lisenssistään ja sen mukana tulevasta ennakkoasenteesta, jota en onnistunut sysäämään kokonaan sivuun. Toisaalta peli ei myöskään missään vaiheessa todistanut ennakkoluuloja vääriksi. Pelin tarina on lyhyt, se on kerrottu kovin mielenkiinnottomasti, tehtävät ovat yksipuolisia ja mielikuvituksettomia ja ohjaaminenkin on korkeintaan välttävää. Kentät ovat periaatteessa avoimia maailmoja, mutta kuitenkin käytännössä aivan silkkaa putkijuoksua. Taistelusysteemissä olisi potentiaalia monipuoliseen pelaamiseen, mutta epätarkka ohjattavuus syö peli-ilosta siinäkin terävimmän kärjen. Lähestulkoon jokaisen taistelukentän läpi pystyy muutenkin juoksemaan joko ratsun kanssa tai näkymättömyys - ja nopeusvoimia käyttäen, joten käytännössä pelin loppuvaiheissa tuli tehtyä vain tarinan kannalta pakolliset tapot.

Pelimaailmana Pandorassa olisi ollut potentiaalia hienoksi ja mukaansatempaavaksi ympäristöksi ainakin Na'vien puolella pelatessa, jos sitä pääsisi tutkimaan hiukan vapaammin, se sisältäisi enemmän mielenkiintoista keräiltävää ja vähemmän päättömästi ympäriinsä räiskiviä sotilaita. Nyt nähty putkijuoksu taistelukentältä toiselle ei vain jaksanut sytyttää. Graafista puolta on sinänsä epäreilua arvioida yli 12 vuotta pelin julkaisun jälkeen, mutta reilusti voisi todeta että ei peli grafiikkaansa kuitenkaan kaadu. Ruudunpäivitys on tosin välillä häiritsevän epätasainen. Peli tuli pelattua Xbox 360:llä, sillä Avatar ei lukeudu Series X:n yhteensopivuuslistaan.

Laitetaan nyt vähän kehujakin: pelin äänimaailma ja soundtrack on erittäin hyvä. Hahmonsa saa valita 12:sta ulkoisesti erilaisesta vaihtoehdosta ja tarinan edetessä voi valintansa mukaan taistella joko Na'vien tai RDA:n puolella. Kyllä tässä potentiaalia olisi ollut, mutta kokonaisuudesta jäi todella vesittynyt maku. Jos kyseessä olisi pienemmän pelistudion alkuperäisnimike, olisin todennäköisesti kirjoittanut tämänkin tekstin vähemmän kyyniseen sävyyn. Mutta kun kyseessä on Ubisoft Montrealin lisenssipeli aikansa tuottoisimmasta elokuvasta, niin en nyt vain osaa lähestyä sitä aivan samoista lähtökohdista. Etenkin kun samalta pelitalolta on samana vuonna ilmestynyt sellainenkin merkkiteos kuin Assassin's Creed II, jonka voisin helposti listata yhdeksi kaikkien aikojen parhaista peleistä jos sellaisia listoja harrastaisin.

Mutta ajatellaan positiivisesti. Avatar ei ollut surkea. Ei niin huono että sen kehnoutta muistelisi vielä vuosien päästäkin. Itse asiassa se oli niin keskinkertainen pelikokemus, ettei sitä todennäköisesti enää viikon päästä muista edes pelanneensa. Sillä on kuitenkin paikkansa pelimaailmassa - välillä on hyvä pelata keskinkertaisempiakin nimikkeitä, jotta sitten ne hyvät tuntuvat taas poikkeuksellisen hyviltä. Tiivistetään tämä nyt sillä tavalla korkealla nuotilla, että Avatar on kaikesta huolimatta paras peli jonka olen tähän mennessä pelannut vuonna 2022.

 

[Ferraro]

Viimeisimpänä pelinä läpäistyjen listalle liittyi Assassin's Creed Rogue (Remastered).

Syksyllä aloitetussa AC-maratonissa on jo puoliväli ylitetty, kun pääsarjan 12:sta pelistä takana on nyt seitsemän. Siihen vielä Liberation ja pari keskipitkää lisäosakampanjaa päälle, niin voisi jo olettaa että edes vähän kyllästyttäisi. Pienintäkään merkkiä väsähtämisestä ei kuitenkaan ole näkynyt, vaan myös Rogue tuli tahkottua läpi aivan yhtä suurella innolla kuin vaikka AC II.

Suuria innovaatioita tai pelillisiä muutoksia aiempiin AC-peleihin verrattuna ei ole tarjolla, mutta kun kaikki toimii hienosti ja pelaaminen on kivaa, niin ei niitä oikeastaan tarvita. Black Flagin jälkeen Roguen kanssa oli heti kuin kotonaan, ja erilaisten aktiviteettien ja tutkiskelun pariin tuntikausiksi kerrallaan upottuaan ei voi kuin todeta, että taas oltiin ns. asian ytimessä. Tärkein asia on, että pelin parissa viihtyy ja sitä pelaa mielellään. Tämä pitää täysin paikkansa tämän(kin) Assassin's Creedin kohdalla.

Vaikka pelillisiä uudistuksia on maltillisesti, niin juonensa puolesta Rogue erottuu muista AC-peleistä varsin selvästi. Temppeliritarien puolella pelaaminen tarjosi varsin mielenkiintoista vaihtelua tarinalliseen puoleen, joskin juonen rytmitys tuntui ajoittain vähän oudolta. Pelin kartta ja oheistekemisen määrä on niin valtava, että loppukohtauksen saavuttaminen jo n. 25 pelitunnin kohdalla pääsi yllättämään, varsinkin kun olin tuostakin ajasta käyttänyt varmasti merkittävän osan tarinan ulkopuoliseen tekemiseen. Roguen hiekkalaatikko-osuus on kuitenkin lähestulkoon ellei yhtä suuri kuin Black Flagissakin, joten tilaa olisi ollut pidemmällekin kampanjalle.

Minkä tahansa AC:n miljööstä ja tunnelmasta kirjoittaessani tunnen lähinnä toistavani itseäni, mutta ei voi mitään. Aivan mahtavaa työtä jälleen kerran pelimaailman kanssa, jonka tutkiskelu oli aivan yhtä mukaansatempaavaa kuin missä tahansa muistakin pelisarjan osista. Pääpaino tuntui tällä kertaa olevan astetta syrjäisemmissä kylissä ja saarissa suurempien kaupunkien sijaan, ja mikäs siinä kun monipuolista tekemistä oli niissäkin jatkuvasti tarjolla. Suuren siirtomaasodan aikainen Pohjois-Amerikka toi luonnollisesti mieleen AC III:n, johon pelin juonikin vahvasti kytkeytyy. Olisin tosin mielelläni pelannut enemmänkin aitojen historiallisten tapahtumien keskelle sijoitettuja tehtäviä, kuten AC III:ssa vaikkapa Bostonin teekutsut tai Lexingtonin ja Concordin taistelut.

Tarinan nykypäivään sijoittuva osuus jäi lähinnä kuriositeetiksi, tosin sieltä löydettävät datapointit tarjosivat jälleen mielenkiintoista sisältöä koko pelisarjan juonikuvion kannalta. Koko pelisarjan epäuskottavin hahmo löytyi myös Roguen nykypäivän osuudesta; jos nimesi on Juhani Otso Berg, pitäisi edes perkele osata lausua oikein! Mutta menköön se nyt, ei joka studiolla ole varaa Martti Suosaloon. Studioista puheen ollen, ilman parempaa tietoa olisi mahdoton huomata, että tämä on ensimmäinen AC-pääsarjan peli, jonka kehityksen päävastuu ei ole ollut Ubisoft Montrealin käsissä. Ubisoft Sofialle siis peukkua ylös ja ehkä hattuakin päästä, hienoa jälkeä alusta loppuun.

Sitten vielä tutuksi tulleet, mutta kuitenkin maininnan arvoiset ylistykset soundtrackille. Loistavaa jälkeä seitsemännen kerran seitsemään peliin! Visuaaliselta puoleltaan tämä remasteroitu versio oli suorastaan hienoimman näköinen Assassin's Creed kaikista tähän saakka pelaamistani, mihin saumattomasti Series X:llä toiminut FPS Boost varmasti myös vaikutti. Pelin omistin jo PS4:lle, mutta päätin panostaa vielä 10€ alehinnan verran XSX:llä pelatakseni. Kaiken kaikkiaan niin hieno pelikokemus, ettei lainkaan harmita että tulin sen kahteen kertaan ostaneeksi.

 

[Misaki]

Pelasin PS4:llä läpi 25 % alennuksesta ostamani Kena: Bridge of Spiritsin. Olin huomannut, miten (Metacritics-arvosanoihinsa nähden) ihmeellisen paljon se hehkutusta ja jopa Vuoden peli -valintoja se oli saanut eri pelaajilta, joten luonnollisesti mielenkiinto heräsi, varsinkin koska tykkään fantasiateemaisista tasohyppelyistä/toimintapeleistä.

Valitettavasti pelatessa jouduin toteamaan, että tästä maksamani 30 euroakin tuntui liialta. Alussa olin innolla pelaamassa peliä läpi vaikeimmalla vaikeustasolla, koska olin lukenut, ettei kyseessä olisi silti mikään Dark Soulsin kaltainen haaste (joista myöskin nautin; Dark Souls III oli upea kokemus). Hyvin pian kuitenkin laskin vaikeusasteen normaalille ja aikani tuskailtuani kaikkein helpoimmalle, Story Modelle. Korostan, että pelaan pelejä todella harvoin helpoimmalla asteella, joten silloin kun niin käy, pelissä täytyy olla jotain todella pielessä. Ja niin on Kenan tapauksessa.

Taistelujärjestelmä ei vain yksinkertaisesti toimi, ei ainakaan minulla. Pelistä tuntui puuttuvan perusasialta tuntuva nappi, eli kameran hahmon taakse tuova toiminta (usein R3 tai vastaava tattitoiminto). Taitoa vaativissa taisteluissa on todella vaikea pysyä ajan hermoilla, kun kamera kankeilee miten sattuu. Toisekseen kontrolleissa ylipäänsä on valtava viive - Kena ei tottele tatinliikutuksia eikä lyöntinappeja lainkaan niin pienellä viiveellä kuin toivoisi. Mario, Hades ym. "täydellisten" kontrollien pelit ovat ehkä asettaneet riman liian korkealle. (En edes aloita puhumaan tasohyppelyosuuksien hyppynapin viiveestä...) Kohteenlukituksen tarkkuudessakin oli suuria ongelmia. Harvassa pelissä myöskään perus lyöntihyökkäykset ovat tuntuneet niin epätyydyttäviltä kuin tässä. Totesin, että näin turhauttavaa taistelujärjestelmää ei vain kiinnosta opetella. Siinä kohtaa, kun vaikeusaste oli laskettu Story Modeen, totesin vain, että haluan pelistä mahdollisimman nopeasti eroon, koska palkitsevuuden tunnetta se ei pystyisi enää tarjoamaan.

Visuaalisesti peli oli kyllä paikoin todella näyttävä, ja siitä se ansaitsee kehua. Pixar-tyylisistä naamailveilyistä en kyllä innostu vieläkään. Ikävästi ainakin tässä PS4-versiossa kuva nyki (tai ruutunpäivitys takkuili?) jonkin verran esim. kameraa käännellessä. En tiedä, toimisiko PS4 Prolla paremmin.

Ääninäyttely oli suurimmilta osin todella tasapaksua, enkä pitänyt tekijöiden "wannabe-Japani"-asenteesta. Hahmojen nimiksi oli ilmeisesti pakko ollut saada japanilaisvaikutteisia nimiä, jotka sitten äännettiin äärimmäisen amerikkalaisesti - Taro oli "Thärou" ja "Toshi" oli "Toushi". Yäh.

Pettymys mikä pettymys.

 

[Ferraro]

Toisekseen kontrolleissa ylipäänsä on valtava viive - Kena ei tottele tatinliikutuksia eikä lyöntinappeja lainkaan niin pienellä viiveellä kuin toivoisi.

Hmm, voisikohan tämä olla PS4-versiossa heikommin kuin PS5:llä. Itse pelasin vitosella suorituskykytilassa, enkä viivettä kuvailisi lainkaan valtavaksi. Väistöjen ja torjuntojen ajoitusikkuna on kylläkin aika naurettavan pieni välillä viiveestä riippumatta. Testasin myös resoluutiotilaa, jossa viivettä oli aivan selvästi enemmän, mielestäni enemmän kuin mitä pelkkä 60->30fps vaihtelu toisi mukanaan. Jos PS4-versio on input lagin osalta lähempänä PS5:n grafiikkatilaa, niin helppo ymmärtää jos ei se maistunut.

 

[Ferraro]

Juuri äsken viimeistelty Syberia 3 PS5:llä.

Suora tarinallinen jatko-osa Switchillä pelaamilleni kahdelle ensimmäiselle Syberialle, ja pelillisestikin hyvin pitkälti samankaltainen. Graafisesti toki huomattavasti modernimman näköinen kuin 13 vuotta aiemmin ilmestynyt edeltäjänsä, mutta toisaalta tekninen toteutus oli kyllä alkuperäisissä osissa vakaammalla pohjalla. Joka tapauksessa tämä peli kannatti ehdottomasti pelata suoraan ykkös- ja kakkososan jälkeen, varsinkin kun tarina alkaa ilman pidempiä alustuksia lähes välittömästi Syberia 2:n loppukohtauksen jälkeen.

Pelillisesti Syberia 3 ei alkuperäisten pelien asettamien raamien ulkopuolelle eksynyt, ja oikeastaan siihen olin oikeinkin tyytyväinen. Pelimekaniikkaa ja ongelmanratkaisua ei ollut turhaan lähdetty modernisoimaan tai nopeuttamaan, eikä valikoista löytyvistä näennäisistä helpotuksista huolimatta pelaajan kädestä pidetä juurikaan kiinni. Ratkaisut joutui siis päättelemään itse, ja muutaman mutkikkaamman puzzlen onnistuminen aiheuttikin tästä syystä suorastaan riemukkaita oivaltamisen hetkiä. Pariin otteeseen lyhyt paikalleen jumiutuminen johtui tosin myös siitä, että jokin avainesine oli jäänyt kuvakulmien katveesta huomaamatta, joskin mielestäni tämä oli kolmosessa hiukan pienempi ongelma kuin kahdessa ensimmäisessä pelissä. Tarjolla on niin erilaisten mekanismien selvittämistä kuin dialogipohjaista etenemistäkin, pääpainon ollessa ehkä hivenen aiempia osia enemmän mekaniikkapohjaisissa puzzleissa.

Eteneminen on siis aivan yhtä hidastempoista kuin aiemmissa osissa, mikä ei varmasti enää uppoa kaikille seikkailupelien ystäville. Itse kuitenkin pidin ratkaisusta nimenomaan siinä valossa, että kolmosessa oli selvästi haluttu pitää kiinni ykkös- ja kakkososan henkisestä perinnöstä ja hyvin maltillisesta temposta, vaikka on selvää ettei sillä modernimpiin peleihin tottunutta yleisöä puolelleen voiteta. Aika lienee ajanut tämän pelityylin suuren suosion ohi, minkä voinee arvostelukeskiarvoistakin päätellä. Itsekkäänä ihmisenä en kuitenkaan muiden mielipiteistä välitä, vaan rehellisesti voin kyllä sanoa nauttineeni Syberia 3:sta oikeinkin paljon, kuten kahdesta ensimmäisestäkin. Tosin, pelin lopetus jättää klousaamatta niin merkittävän osan pelin aikana rakennetuista tarinoista, että väkisinkin siitä jäi pettynyt fiilis. Jatko-osa on tosin onneksi jo tänä vuonna tulossa, mutta näin ei olisi voinut ajatella julkaisuvuonna 2017.

Alhaiseksi jääneen pistekeskiarvon toinen ja ehkä todellisempi syy lienee kuitenkin teknisessä toimivuudessa. PS5:llä peli tosin pyörii ilmeisen selvästi paremmin kuin PS4:llä, mutta vitosellakin oltiin todella kaukana esimerkiksi vakaasta 60 ruudun sekuntivauhdista. Latausruutuja on yllättävän usein, mutta niistä ei vitosella tarvitse montaa sekuntia onneksi kärsiä. Kate Walkerin liikuttaminen on oikeastaan vieläkin kömpelömpää kuin aiemmin, mutta paremmin 3D-ohjaukseen suunniteltujen kuvakulmien ansiosta kuitenkin tavallaan sujuvampaa. On silti hiukan kiusallista todistaa, että esimerkiksi vahingossa portaiden ensimmäiselle askelmalle astuttuaan koko matka on käveltävä ylös/alas saakka ennen takaisin kääntymistä, koska hahmolta selvästi puuttuu animaatio portaissa kääntymiseen. Kieltämättä tällaiset pikkujutut pistivät silloin tällöin turhauttamaan, vaikka ajastettuja tehtäviä ei pelistä löydykään.

Pelissä liikutaan jälleen fixatusta kuvakulmasta toiseen, mutta tällä kertaa tarjolla on myös suureksi osaksi toimivia ja ajoittain jopa tyylikkäitä kamera-ajoja. Kuvakerronta ajaa asiansa suhteellisen hyvin. Graafista tyyliä pidin oikein onnistuneena, ja päähenkilö Katen hahmo on myös päivitetty pari sukupolvea uudemmille laitteille erittäin tyylikkäästi. Sivuhahmoissa laatu onkin sitten melkoisen vaihtelevaa, ja etenkin ääninäyttely aiheutti kyllä välillä tarpeettomia irvistelyjä. Interaktiiviset keskustelut ovat kyllä suureksi osaksi kiinnostavia, ja niihin on onnistuneesti luotu ainakin immersio niiden vaikutuksista juonen kulkuun.

Yksi pelin hienoimmista osa-alueista on upeasti tunnelmaa luova ääniraita, jota voi välillä käyttää myös näppäränä vihjeenä epävarman kulkusuunnan tilanteissa. Musiikkia käytetään tyylikkäästi mutta sopivan säästeliäästi, ja tarttuvan tunnussävelmän variaation hiipiminen taustalle onnistuneen puzzleratkaisun merkiksi sai välillä jopa kylmiä väreitä aikaan. Soundtrack on hieno, jopa mestarillinen tunnelmanrakentamisen taidonnäyte.

Kokonaisuutena tykkäsin paljonkin. Pituutta pähkäilyineen kaikkineen oli juuri sopivasti vajaat 20 tuntia, ongelmanratkaisu oli haastavaa mutta ei kuitenkaan ajanut googlettamaan ohjeita, ja meneillään olleesta tehtävästä oli koko ajan juuri sopivan suurpiirteinen kuva. Tekninen epävakaus on ongelma, mutta ei ainakaan PS5:llä vienyt peli-iloa. Peli vedonnee nykyisin vain pienehkölle joukolle pelaajia, mutta siihen joukkoon kuuluville tätä suosittelen!

 

[Ferraro]

Assassin's Creed -maratonissa siirryttiin nyt uuteen aikaan - tai jos pelimiljööstä puhutaan niin uusimpaan aikaan. Pelivuorossa oli siis sarjan ensimmäinen XOne/PS4-konsolisukupolvelle suunniteltu osa, Assassin's Creed Unity.

Näiden AC-raporttien lukeminen on varmasti jo aika puuduttavaa, kun vaihtelevassa järjestyksessä luettelen kerta toisensa jälkeen kuinka kivaa peliä oli pelata, kuinka mukaansatempaavaa historiallisessa pelimaailmassa haahuilu olikaan ja miten vielä äänimaailmakin oli saatu osumaan täysin kohdalleen. Unity uudistaa pelisarjaa ainakin ulkoisesti eniten sitten AC II:n, mutta siitä huolimatta kaikki edellä mainitut pitivät paikkansa myös tämän pelin kohdalla. Unity oli todella nautittava kokemus täsmälleen samoista syistä kuin kaikki aiemmatkin AC:t.

Uudistuksia on Unityssa kuitenkin pyritty ajamaan sisään, ja pelin takakansi julistaakin peräti täysin uudelleenkeksittyä taistelu- hiiviskely- ja parkourmekaniikkaa. Tästä lainista ehdin jo hiukan huolestua, mutta onneksi tämä paljastui suureksi osaksi markkinointijargoniksi. Toimivaa perusmekaniikkaa ei ole kuopattu, vaan lähinnä sulavoitettu ja paranneltu - suureksi osaksi onnistuneesti. Parkour on muutaman uuden komennon myötä aiempaa sujuvampaa, kun taas hiiviskely- ja taistelusysteemeistä on tehty hivenen aiempaa manuaalisempia. Jos muutamassa edellisessä AC:ssa alivarusteltunakin pystyi vielä vastaiskuihin nojaten selviämään lähestulkoon taistelusta kuin taistelusta, niin Unityssa kannattaa huomattavasti tarkemmin miettiä, kuinka ison miekkailukokouksen keskelle Arnon haluaa käytössä olevalla varustuksellaan ohjata. Tehtävien suorittaminen on tästä syystä Unityssa ehkä hivenen taktisempaa, ja mielestäni ratkaisu toimi oikein hyvin.

Asuntoonsa lukittautuneena yksinpelaajana toinen etukäteen hieman huolettanut maininta takakannessa oli uudet co-op -tehtävät, mutta tämäkin huoli paljastui onneksi turhaksi. Kaikki online-sisältö on pelissä täysin vapaaehtoista eikä sen tekeminen tai tekemättömyys vie mitään pois yksinpelikampanjan pelinautinnosta. Päätarinasta erillisiä co-op -tehtäviä kyllä löytyy, mutta sen lisäksi että ne ovat vapaaehtoisia, niin kaikkia niitäkin voi pelata itsekseen offlinessa. Tähän mennessä pelaamani co-opit vieläpä paljastuivat erittäin hyvin myös yksinpelaamiseen sopiviksi, ja saatan kyllä suorittaa niitä vielä lisääkin näin tarinan jälkeen. Muutama vuosi sitten olisin varmasti tuominnut koko systeemin kokeilematta ensin, mutta onneksi pelimaailmankatsomukseni on jo hivenen avartunut. Ihan niin pitkälle en kuitenkaan sentään mennyt, että olisin pelannut co-oppia co-oppina onlinessa.

Peli oli tapahtumapaikkansa ja -aikansa osalta yksi sarjan eniten odottamiani, eikä se todellakaan tuottanut pettymystä. Unity nousi historiallisten sivuhenkilöiden sekä aitoihin tapahtumiin integroitujen tehtävien osalta aivan AC III:n tasolle, mistä nautin aivan erityisen suuresti. Kuten olen todennut, niin pelillisen toimivuuden lisäksi AC:n pelinautintoon vaikuttaa aivan olennaisesti se, kuinka kiehtovaan historialliseen ympäristöön tapahtumat on sijoitettu. Ranskan suuri vallankumous on kyllä varmasti yksi mielenkiintoisimpia ajanjaksoja eurooppalaisessa lähihistoriassa, ja merkittäviä tapahtumia ja henkilöitä käsiteltiin pelin tehtävissäkin kiitettävän paljon. Vallankumouksen ajan Pariisi nousi muutenkin aivan sinne tähän mennessä kokemieni AC-kaupunkien kirkkaimpaan kärkeen - valtavan suuri kaupunkipelialue täynnä toinen toistaan upeammin mallinnettuja rakennuksia (joista monia pääsee nyt tutkimaan myös sisältä), vilkkaita katuja ja mukavan monipuolista tekemistä. Toki kaikkea on niin paljon, että jossakin vaiheessa monipuolisuuskin voi muuttua toistoksi, mutta kun juonesta täysin irralliset sivutehtävätkin tarjoilevat mielenkiintoisia anekdootteja ajanjakson henkilöistä ja tapahtumista, niin kyllä tätä vain todella mielellään jaksaa tarinan jälkeenkin tutkia.

Juonen osalta pidin Unitya myös todella onnistuneena teoksena. Käytännössä jokaisen AC:n tarinallisesta puolesta olen kyllä pitänyt, mutta Unity onnistui pääsemään loppuvaiheissaan tasolle, jolle harva peli yltää. Pelin keskivaiheilla jumahdin joksikin aikaa suorittamaan erinäisiä sivutehtäviä, mutta ollaan nyt rehellisiä: tarinan viimeiset 5-6 tuntia etenin kelloon katsomatta yhteen putkeen. Tämä kertoo paitsi oikean elämän puutteesta, myös siitä että tarina oli poikkeuksellisen koukuttava. Pyrin yleensä kirjoittamaan spoilerivapaasti, mutta tarinaan liittyen on pakko vielä mainita yksi asia. Älä siis avaa seuraavaa laatikkoa jos et ole peliä pelannut.

Spoileri: Paha juonipaljastus

Tarinan pelattuani ja sen jälkeen nukuttuani herätessäni ensimmäinen ajatus oli suoranainen epäusko siihen että Elise meni ja kuoli. Lopetus oli suorastaan musertava, mutta kuitenkin oikeana lopetuksena ilman cliffhangereita todella onnistunut ja voimakas kokemus. Itse asiassa aika rohkea veto "tappaa" niinkin onnistunut sivuhahmo, jossa olisi mielestäni ollut vaikka kuinka paljon potentiaalia vähintäänkin omaan DLC-kampanjaan, kuten vaikka Black Flagin Adéwalélla. Osa minusta nostaa ratkaisulle hattua, osa on edelleen murtunut ja katkera.

Graafisen ilmeen koin myös erittäin tyylikkääksi. Valaistusefektit ovat selvästi hienompia kuin aiemmissa peleissä, ja välinäytösten hahmomalleista huomaa että nyt on julkaisualustassa otettu harppaus eteenpäin. Alussa hieman pehmeältä näyttäneeseen 900p-resoonkin tottui nopeasti, joten luultavasti seuraava 4K-peli tarjoaakin taas uusien silmälasien sovitteluun verrattavan kokemuksen. Xboxilla kuitenkin pelin graafinen kohokohta on jälleen Series X:llä tarjoiltava FPS Boost, ja 60 kuvaa sekunnissa vain hivelee silmiä tämän pelin kohdalla. Erityismaininta on annettava uusille animaatioille, jotka saavat sekä parkourin että varsinkin taisteluiden aikana pelaajansa naaman varmasti typerännäköiseen virneeseen. Etenkin muutamat viimeistelyliikkeet ovat kyllä suorastaan verrattomia, ja lähitaisteluasetta vaihteli välillä jo ihan huvin vuoksi erilaisia animaatioita nähdäkseen.

Jotta ei nyt menisi ihan pelkäksi ylistykseksi, niin aivan kaikilta osin pelisuunnittelu tai tekninen toimivuus ei ollut virheetöntä. Satunnaisten kaduntallaajien glitchailuja nyt vielä katsoo muuten hyvässä pelissä sujuvasti läpi sormien, mutta yhden anteeksiantamattoman lapsuksen pelisuunnittelussa kohtasin. Välittömästi pelin pääjuonen jälkeiseen aikaan sijoittuva Dead Kings -DLC kun on aloitettavissa suoraan pelikartan kuvakkeesta, johon on aivan liian helppo osua vahingossa mikäli on pikamatkustamassa vain tyhjentämään viereisen kuvakkeen rahakirstua. Onnistuin aloittamaan DLC:n vahinkopainalluksella kesken päätarinan, mikä sekään ei vielä haittaisi mikäli virhe olisi helppo korjata. Mutta koska Dead Kingsin aktivoiminen aloittaa automaattisesti kampanjan ensimmäisen tehtävän, ja tehtävien aikana ei ole mahdollista pikamatkustaa takaisin Pariisiin, niin... Onneksi Dead Kingsin ensimmäinen tehtävä ei vielä tarjoile pahoja päätarinan spoilereita, vaikka aluksi toisin luulinkin. Raivostuttavan kömpelöä pelisuunnittelua yhtä kaikki, joka sai kyseenalaisen kunnian olla tähän asti koko pelisarjan historiassa eniten hetkellistä pelifiilistä pudottanut yksittäinen asia.

Pelasin toki Dead Kingsin kokonaan alusta päätarinan jälkeen, ja pidin itse kampanjan sisällöstä oikeinkin paljon. Jos pääpeli jossakin jäi hieman vajaaksi, niin kaupunkien ulkopuolelle sijoittuvaa tekemistä olisi voinut olla muuallakin kuin Dead Kingsin haudanryöstelyssä. Ei se itselleni kuitenkaan suuri miinus ollut, olihan kolmessa edellisessä pääsarjan AC:ssa jo pikkukyliä, erämaata ja merellä seilaamista useammankin pelin tarpeiksi.

Tulipas pitkä teksti. Mutta kun pelistä tuntuu olevan näin paljon sanottavaa, niin se on silloin ollut aika hyvä. En minä nyt tiedä millä tavalla tämän tiivistäisin, muuten kuin että vielä Unityssakaan ei tullut vastaan sellaista Assassin's Creediä, josta en olisi nauttinut - kaikkea muuta. Seuraavaksi olisi vuorossa Syndicate, mutta hyvin luultavasti aloitan sen vasta vähän pidemmän tauon jälkeen. Horizonin julkaisupäivä alkaa lähestyä, ja vaikka aiemmat AC:t olenkin viikossa tai parissa per peli saanut pelattua, niin en taida enää ensi viikon jälkeen ottaa sitä riskiä että 18. helmikuuta olisi mikään pidempi peli kesken.

 

[Mossy]

Assassin's Creed -maratonissa siirryttiin nyt uuteen aikaan - tai jos pelimiljööstä puhutaan niin uusimpaan aikaan. Pelivuorossa oli siis sarjan ensimmäinen XOne/PS4-konsolisukupolvelle suunniteltu osa, Assassin's Creed Unity.

Näiden AC-raporttien lukeminen on varmasti jo aika puuduttavaa, kun vaihtelevassa järjestyksessä luettelen kerta toisensa jälkeen kuinka kivaa peliä oli pelata, kuinka mukaansatempaavaa historiallisessa pelimaailmassa haahuilu olikaan ja miten vielä äänimaailmakin oli saatu osumaan täysin kohdalleen. Unity uudistaa pelisarjaa ainakin ulkoisesti eniten sitten AC II:n, mutta siitä huolimatta kaikki edellä mainitut pitivät paikkansa myös tämän pelin kohdalla. Unity oli todella nautittava kokemus täsmälleen samoista syistä kuin kaikki aiemmatkin AC:t.

Uudistuksia on Unityssa kuitenkin pyritty ajamaan sisään, ja pelin takakansi julistaakin peräti täysin uudelleenkeksittyä taistelu- hiiviskely- ja parkourmekaniikkaa. Tästä lainista ehdin jo hiukan huolestua, mutta onneksi tämä paljastui suureksi osaksi markkinointijargoniksi. Toimivaa perusmekaniikkaa ei ole kuopattu, vaan lähinnä sulavoitettu ja paranneltu - suureksi osaksi onnistuneesti. Parkour on muutaman uuden komennon myötä aiempaa sujuvampaa, kun taas hiiviskely- ja taistelusysteemeistä on tehty hivenen aiempaa manuaalisempia. Jos muutamassa edellisessä AC:ssa alivarusteltunakin pystyi vielä vastaiskuihin nojaten selviämään lähestulkoon taistelusta kuin taistelusta, niin Unityssa kannattaa huomattavasti tarkemmin miettiä, kuinka ison miekkailukokouksen keskelle Arnon haluaa käytössä olevalla varustuksellaan ohjata. Tehtävien suorittaminen on tästä syystä Unityssa ehkä hivenen taktisempaa, ja mielestäni ratkaisu toimi oikein hyvin.

Asuntoonsa lukittautuneena yksinpelaajana toinen etukäteen hieman huolettanut maininta takakannessa oli uudet co-op -tehtävät, mutta tämäkin huoli paljastui onneksi turhaksi. Kaikki online-sisältö on pelissä täysin vapaaehtoista eikä sen tekeminen tai tekemättömyys vie mitään pois yksinpelikampanjan pelinautinnosta. Päätarinasta erillisiä co-op -tehtäviä kyllä löytyy, mutta sen lisäksi että ne ovat vapaaehtoisia, niin kaikkia niitäkin voi pelata itsekseen offlinessa. Tähän mennessä pelaamani co-opit vieläpä paljastuivat erittäin hyvin myös yksinpelaamiseen sopiviksi, ja saatan kyllä suorittaa niitä vielä lisääkin näin tarinan jälkeen. Muutama vuosi sitten olisin varmasti tuominnut koko systeemin kokeilematta ensin, mutta onneksi pelimaailmankatsomukseni on jo hivenen avartunut. Ihan niin pitkälle en kuitenkaan sentään mennyt, että olisin pelannut co-oppia co-oppina onlinessa.

Peli oli tapahtumapaikkansa ja -aikansa osalta yksi sarjan eniten odottamiani, eikä se todellakaan tuottanut pettymystä. Unity nousi historiallisten sivuhenkilöiden sekä aitoihin tapahtumiin integroitujen tehtävien osalta aivan AC III:n tasolle, mistä nautin aivan erityisen suuresti. Kuten olen todennut, niin pelillisen toimivuuden lisäksi AC:n pelinautintoon vaikuttaa aivan olennaisesti se, kuinka kiehtovaan historialliseen ympäristöön tapahtumat on sijoitettu. Ranskan suuri vallankumous on kyllä varmasti yksi mielenkiintoisimpia ajanjaksoja eurooppalaisessa lähihistoriassa, ja merkittäviä tapahtumia ja henkilöitä käsiteltiin pelin tehtävissäkin kiitettävän paljon. Vallankumouksen ajan Pariisi nousi muutenkin aivan sinne tähän mennessä kokemieni AC-kaupunkien kirkkaimpaan kärkeen - valtavan suuri kaupunkipelialue täynnä toinen toistaan upeammin mallinnettuja rakennuksia (joista monia pääsee nyt tutkimaan myös sisältä), vilkkaita katuja ja mukavan monipuolista tekemistä. Toki kaikkea on niin paljon, että jossakin vaiheessa monipuolisuuskin voi muuttua toistoksi, mutta kun juonesta täysin irralliset sivutehtävätkin tarjoilevat mielenkiintoisia anekdootteja ajanjakson henkilöistä ja tapahtumista, niin kyllä tätä vain todella mielellään jaksaa tarinan jälkeenkin tutkia.

Juonen osalta pidin Unitya myös todella onnistuneena teoksena. Käytännössä jokaisen AC:n tarinallisesta puolesta olen kyllä pitänyt, mutta Unity onnistui pääsemään loppuvaiheissaan tasolle, jolle harva peli yltää. Pelin keskivaiheilla jumahdin joksikin aikaa suorittamaan erinäisiä sivutehtäviä, mutta ollaan nyt rehellisiä: tarinan viimeiset 5-6 tuntia etenin kelloon katsomatta yhteen putkeen. Tämä kertoo paitsi oikean elämän puutteesta, myös siitä että tarina oli poikkeuksellisen koukuttava. Pyrin yleensä kirjoittamaan spoilerivapaasti, mutta tarinaan liittyen on pakko vielä mainita yksi asia. Älä siis avaa seuraavaa laatikkoa jos et ole peliä pelannut.

Spoileri: Paha juonipaljastus

Tarinan pelattuani ja sen jälkeen nukuttuani herätessäni ensimmäinen ajatus oli suoranainen epäusko siihen että Elise meni ja kuoli. Lopetus oli suorastaan musertava, mutta kuitenkin oikeana lopetuksena ilman cliffhangereita todella onnistunut ja voimakas kokemus. Itse asiassa aika rohkea veto "tappaa" niinkin onnistunut sivuhahmo, jossa olisi mielestäni ollut vaikka kuinka paljon potentiaalia vähintäänkin omaan DLC-kampanjaan, kuten vaikka Black Flagin Adéwalélla. Osa minusta nostaa ratkaisulle hattua, osa on edelleen murtunut ja katkera.

Graafista ilmettä pidin todella onnistuneena. Valaistusefektit ovat selvästi hienompia kuin aiemmissa peleissä, ja välinäytösten hahmomalleista huomaa että nyt on julkaisualustassa otettu harppaus eteenpäin. Alussa hieman pehmeältä näyttäneeseen 900p-resoonkin tottui nopeasti, joten luultavasti seuraava 4K-peli tarjoaakin taas uusien silmälasien sovitteluun verrattavan kokemuksen. Xboxilla kuitenkin pelin graafinen kohokohta on jälleen Series X:llä tarjoiltava FPS Boost, ja 60 kuvaa sekunnissa vain hivelee silmiä tämän pelin kohdalla. Erityismaininta on annettava uusille animaatioille, jotka saavat sekä parkourin että varsinkin taisteluiden aikana pelaajansa naaman varmasti typerännäköiseen virneeseen. Etenkin muutamat viimeistelyliikkeet ovat kyllä suorastaan verrattomia, ja lähitaisteluasetta vaihteli välillä jo ihan huvin vuoksi erilaisia animaatioita nähdäkseen.

Jotta ei nyt menisi ihan pelkäksi ylistykseksi, niin aivan kaikilta osin pelisuunnittelu tai tekninen toimivuus ei ollut virheetöntä. Satunnaisten kaduntallaajien glitchailuja nyt vielä katsoo muuten hyvässä pelissä sujuvasti läpi sormien, mutta yhden anteeksiantamattoman lapsuksen pelisuunnittelussa kohtasin. Välittömästi pelin pääjuonen jälkeiseen aikaan sijoittuva Dead Kings -DLC kun on aloitettavissa suoraan pelikartan kuvakkeesta, johon on aivan liian helppo osua vahingossa mikäli on pikamatkustamassa vain tyhjentämään viereisen kuvakkeen rahakirstua. Onnistuin aloittamaan DLC:n vahinkopainalluksella kesken päätarinan, mikä sekään ei vielä haittaisi mikäli virhe olisi helppo korjata. Mutta koska Dead Kingsin aktivoiminen aloittaa automaattisesti kampanjan ensimmäisen tehtävän, ja tehtävien aikana ei ole mahdollista pikamatkustaa takaisin Pariisiin, niin... Onneksi Dead Kingsin ensimmäinen tehtävä ei vielä tarjoile pahoja päätarinan spoilereita, vaikka aluksi toisin luulinkin. Raivostuttavan kömpelöä pelisuunnittelua yhtä kaikki, joka sai kyseenalaisen kunnian olla tähän asti koko pelisarjan historiassa eniten hetkellistä pelifiilistä pudottanut yksittäinen asia.

Pelasin toki Dead Kingsin kokonaan alusta päätarinan jälkeen, ja pidin itse kampanjan sisällöstä oikeinkin paljon. Jos pääpeli jossakin jäi hieman vajaaksi, niin kaupunkien ulkopuolelle sijoittuvaa tekemistä olisi voinut olla muuallakin kuin Dead Kingsin haudanryöstelyssä. Ei se itselleni kuitenkaan suuri miinus ollut, olihan kolmessa edellisessä pääsarjan AC:ssa jo pikkukyliä, erämaata ja merellä seilaamista useammankin pelin tarpeiksi.

Tulipas pitkä teksti. Mutta kun pelistä tuntuu olevan näin paljon sanottavaa, niin se on silloin ollut aika hyvä. En minä nyt tiedä millä tavalla tämän tiivistäisin, muuten kuin että vielä Unityssakaan ei tullut vastaan sellaista Assassin's Creediä, josta en olisi nauttinut - kaikkea muuta. Seuraavaksi olisi vuorossa Syndicate, mutta hyvin luultavasti aloitan sen vasta vähän pidemmän tauon jälkeen. Horizonin julkaisupäivä alkaa lähestyä, ja vaikka aiemmat AC:t olenkin viikossa tai parissa per peli saanut pelattua, niin en taida enää ensi viikon jälkeen ottaa sitä riskiä että 18. helmikuuta olisi mikään pidempi peli kesken.

Minusta näitä on mukava lueskella, joten ei puuduta ollenkaan . Olinkin tulossa kysymään, että eikö ala pelisarja puuduttamaan, kun niin monta olet putkeen tykittänyt mutta nyt ilmeisesti tuleekin pieni paussi. Minun on pakko pelata jotain muuta peliä välillä jos koluan läpi jotain pelisarjaa, muuten menee ihan puuroksi. Esimerkiksi Uncharted -sarjaa kun aloin pelaamaan läpi, niin 1 & 2 meni putkeen mutta sitten oli pakko ottaa taukoa.

Mutta hyvä siis vain, että maistuu. Itse olen suuri AC -pelisarjan fani ja kaikki pelit, kahta uusimpaa lukuunottamatta, on tullut pelattua. Odyssey on itseasiassa jo ostettu mutta se on sen verran massiivinen peli, että odottelee sopivaa hetkeä.

Minulla kävi muuten tuo tismalleen sama juttu sen Dead Kings lisäosan kanssa, eli tuli aloitettua vahingossa, kun olin johonkin matkaamassa. Muistan vieläkin sen ärsytyksen . Syndicate oli itselleni ehdottomasti sarjan huonoin peli, joten kiinnostaa kuulla mielipiteesi siitä.

 

[Ferraro]

Minusta näitä on mukava lueskella, joten ei puuduta ollenkaan . Olinkin tulossa kysymään, että eikö ala pelisarja puuduttamaan, kun niin monta olet putkeen tykittänyt mutta nyt ilmeisesti tuleekin pieni paussi. Minun on pakko pelata jotain muuta peliä välillä jos koluan läpi jotain pelisarjaa, muuten menee ihan puuroksi. Esimerkiksi Uncharted -sarjaa kun aloin pelaamaan läpi, niin 1 & 2 meni putkeen mutta sitten oli pakko ottaa taukoa.

Mutta hyvä siis vain, että maistuu. Itse olen suuri AC -pelisarjan fani ja kaikki pelit, kahta uusimpaa lukuunottamatta, on tullut pelattua. Odyssey on itseasiassa jo ostettu mutta se on sen verran massiivinen peli, että odottelee sopivaa hetkeä.

Minulla kävi muuten tuo tismalleen sama juttu sen Dead Kings lisäosan kanssa, eli tuli aloitettua vahingossa, kun olin johonkin matkaamassa. Muistan vieläkin sen ärsytyksen . Syndicate oli itselleni ehdottomasti sarjan huonoin peli, joten kiinnostaa kuulla mielipiteesi siitä.

Kiitos! Sovellan itsekin kyllä pidempien pelisarjojen kohdalla sellaista "sääntöä", että kahden täysimittaisen pelin välissä tulee pelata jokin toinen peli. Viime aikoina nuo "välipelit" ovat tosin olleet sen verran lyhyitä, ettei varmasti yli viikon mittaisista tauoista puhuta.

Syndicatea edeltää nyt tosiaan todennäköisesti reilusti yli kuukauden tauko, vaikka muuten olisinkin valmis sen vaikka heti aloittamaan. Tuo Horizon on kuitenkin itselleni sellainen julkaisu, jonka julkaisupäivä pitää tähdätä omaan pelikalenteriin tyhjäksi kaikesta muusta. Tähänastisten Assassiinien siivouskierroksia saattaa kyllä olla edessä ennen sitä. On tuohon Syndicaten panttaamiseen tosin myös se käytännön syy, että odottelen josko sen pelin kausipassi tulisi vielä lähiaikoina alennukseen pleikkarin puolella.

 

[Renebauman]

Kiitos! Sovellan itsekin kyllä pidempien pelisarjojen kohdalla sellaista "sääntöä", että kahden täysimittaisen pelin välissä tulee pelata jokin toinen peli. Viime aikoina nuo "välipelit" ovat tosin olleet sen verran lyhyitä, ettei varmasti yli viikon mittaisista tauoista puhuta.

Syndicatea edeltää nyt tosiaan todennäköisesti reilusti yli kuukauden tauko, vaikka muuten olisinkin valmis sen vaikka heti aloittamaan. Tuo Horizon on kuitenkin itselleni sellainen julkaisu, jonka julkaisupäivä pitää tähdätä omaan pelikalenteriin tyhjäksi kaikesta muusta. Tähänastisten Assassiinien siivouskierroksia saattaa kyllä olla edessä ennen sitä. On tuohon Syndicaten panttaamiseen tosin myös se käytännön syy, että odottelen josko sen pelin kausipassi tulisi vielä lähiaikoina alennukseen pleikkarin puolella.

Minäkin tykkään näitä lukea, eli laita vaan ihmeessä lisää, jos näitä pelailet vielä

 

[Ferraro]

Seuraavaa Assassin's Creedia ei ennen Horizonia käytettävissä olevaan aikaikkunaan enää uskaltanut aloittaa (eikä Syndicaten kausipassi ole vielä tullut alennukseen), joten edessä oli jonkin lyhyemmän pelin valinta backlogista purettavaksi. Pelisarjan ollessa nyt muutenkin esillä, vuoroon pääsi vihdoin ja viimein Uncharted: Drake's Fortune, jota en ollut siis aiemmin pelannut. Tai olin kyllä johonkin saakka edennyt vuosia sitten, mutta silloin pelaamiseni oli huomattavasti vähemmän organisoidumpaa ja monella pelillä oli tapana jäädä kesken, kuten kävi Unchartedillekin. Nyt oli kuitenkin vihdoin aika paikata erästä pelimaailman yleissivistyksessäni ollutta aukkoa, ja aloittaa tämä pelisarja tositarkoituksella alusta.

Ensimmäiseksi on todettava, että vielä vuonna 2022 peli näyttää ja etenkin kuulostaa suorastaan vaikuttavan hienolta. Tietenkään visuaalinen puoli ei ole täysin vertailukelpoinen uuden sukupolven julkaisujen kanssa, mutta remasteroidun PS4-version pelaaminen PS5:llä ei jättänyt itselleni todellakaan tunnetta 15 vuoden ikäisestä pelistä. Toki tilanne ei ole nykyisin lainkaan ainutkertainen, ja kokemus onkin täysin verrattavissa esim. ensimmäisten Assassin's Creedien pelaamiseen XSX:llä nostetulla resolla ja FPS Boostilla. Erinomaista työtä on joka tapauksessa tehty niin alkuperäisen julkaisun kuin remasterinkin kanssa.

Ohjaamisessa pelin ikä tulee ehkä selvemmin esille, sillä kontrollit eivät ole tiukoissa paikoissa aivan niin sulavat kuin toivoisi. Varsinkin pelin alkupuolella kuolema korjasi useaan otteeseen niin taistelukentällä kuin tasoloikassakin, kun Drake ei vain tehnyt niitä asioita mitä ohjaimellani yritin hänelle käskyttää. Ohjaamiseen kyllä tottui muutaman pelitunnin jälkeen, mutta etenkin tasoloikka Assassin's Creedien jälkeen pelattuna oli kauniisti sanottuna erilaista.

Se missä peli loistaa, on tarinankerronta. Välinäytökset ovat hienoja ja tarina pitää otteessaan, vaikka sanoisin että saman genren uudemmista peleistä vieläkin hienompia mestariteoksia löytyykin. Lienee kuitenkin syytä painottaa sanaa uudemmista, sillä vuonna 2007 Uncharted oli varmasti uuden sukupolven tarinallisten toimintaseikkailujen yksi vahvimmista suunnannäyttäjistä. Peli tuntui sekä pelillisesti että sijaintiensa puolesta kuin vahvasti suoraviivaistetulta Shadow of the Tomb Raiderilta, mikä on tietenkin sinänsä typerä vertaus kun peleillä on ikäeroa yli vuosikymmenen verran. Se kuitenkin osoittaa, kuinka hyvin jo ensimmäinen Uncharted on kestänyt ohi vierineitä vuosia, kun kokemuksesta tulee ensimmäisenä mieleen nippu huomattavasti uudempia ja toinen toistaan hienompia pelejä. Ei Nathan Drakesta tosin Laran (uuden tai vanhan) korvaajaksi ole, mutta kenestäpä olisi.

Pelillisestä puolesta jäi vähän kaksijakoiset fiilikset. Selkein epäkohta on se, että silmitöntä ammuskelua on liikaa. Taistelukenttiä on läpi pelin niin tiuhaan tahtiin, että niiden välisistä seikkailuosuuksista nauttimiseen ei oikein meinannut jäädä tarpeeksi aikaa. Tämä on sääli, sillä putkijuoksunomaisuudestaan huolimatta sijainnit olivat hienoja ja muinaisten mysteerien selvittäminen kiehtovaa. Toisaalta taisteluiden vaikeustasokäyrä on erittäin hyvin kohdallaan, eikä ainakaan Normal-tasolla silmiinpistävää piikkiä tullut missään vaiheessa. Tämä on kontrolleihin totuttelemisen kannalta tärkeää, sillä varsinkin muutamat loppupään taistelut olisivat kyllä saaneet turhautumismittarin punaiselle jos ne olisi sijoitettu pelin ensimmäisille tunneille. Noin ylipäänsä peli vain parani loppua kohden, ja alussa hiukan geneeriseltäkin tuntunut ammuskeluseikkailu muuttui puolivälin jälkeen varsin mukaansatempaavaksi aarteenetsinnäksi.

Yhden läpipeluun pituudeksi näytti tulleen kaikkinensa kahdeksan tuntia, mikä tuntui aika sopivalta pituudelta täysin lineaarisesti etenevälle pelille. Kyllä peli voi pidempikin olla, mutta maltillisena pidetty mitta ei ainakaan itseäni haitannut lainkaan, varsinkin kun juonen kuljetus tuntui läpi pelin oikein hyvin rytmitetyltä. Sarja on nyt osaltani avattu ja varmasti vain paranee tästä. Kun jo ensimmäinen osa jätti varsin positiivisen fiiliksen, niin on varmasti syytä olettaa että monta erittäin nautittavaa pelikokemusta on vielä edessä.

 

[Ippenator]

Seuraavaa Assassin's Creedia ei ennen Horizonia käytettävissä olevaan aikaikkunaan enää uskaltanut aloittaa (eikä Syndicaten kausipassi ole vielä tullut alennukseen), joten edessä oli jonkin lyhyemmän pelin valinta backlogista purettavaksi. Pelisarjan ollessa nyt muutenkin esillä, vuoroon pääsi vihdoin ja viimein Uncharted: Drake's Fortune, jota en ollut siis aiemmin pelannut. Tai olin kyllä johonkin saakka edennyt vuosia sitten, mutta silloin pelaamiseni oli huomattavasti vähemmän organisoidumpaa ja monella pelillä oli tapana jäädä kesken, kuten kävi Unchartedillekin. Nyt oli kuitenkin vihdoin aika paikata erästä pelimaailman yleissivistyksessäni ollutta aukkoa, ja aloittaa tämä pelisarja tositarkoituksella alusta.

Ensimmäiseksi on todettava, että vielä vuonna 2022 peli näyttää ja etenkin kuulostaa suorastaan vaikuttavan hienolta. Tietenkään visuaalinen puoli ei ole täysin vertailukelpoinen uuden sukupolven julkaisujen kanssa, mutta remasteroidun PS4-version pelaaminen PS5:llä ei jättänyt itselleni todellakaan tunnetta 15 vuoden ikäisestä pelistä. Toki tilanne ei ole nykyisin lainkaan ainutkertainen, ja kokemus onkin täysin verrattavissa esim. ensimmäisten Assassin's Creedien pelaamiseen XSX:llä nostetulla resolla ja FPS Boostilla. Erinomaista työtä on joka tapauksessa tehty niin alkuperäisen julkaisun kuin remasterinkin kanssa.

Ohjaamisessa pelin ikä tulee ehkä selvemmin esille, sillä kontrollit eivät ole tiukoissa paikoissa aivan niin sulavat kuin toivoisi. Varsinkin pelin alkupuolella kuolema korjasi useaan otteeseen niin taistelukentällä kuin tasoloikassakin, kun Drake ei vain tehnyt niitä asioita mitä ohjaimellani yritin hänelle käskyttää. Ohjaamiseen kyllä tottui muutaman pelitunnin jälkeen, mutta etenkin tasoloikka Assassin's Creedien jälkeen pelattuna oli kauniisti sanottuna erilaista.

Se missä peli loistaa, on tarinankerronta. Välinäytökset ovat hienoja ja tarina pitää otteessaan, vaikka sanoisin että saman genren uudemmista peleistä vieläkin hienompia mestariteoksia löytyykin. Lienee kuitenkin syytä painottaa sanaa uudemmista, sillä vuonna 2007 Uncharted oli varmasti uuden sukupolven tarinallisten toimintaseikkailujen yksi vahvimmista suunnannäyttäjistä. Peli tuntui sekä pelillisesti että sijaintiensa puolesta kuin vahvasti suoraviivaistetulta Shadow of the Tomb Raiderilta, mikä on tietenkin sinänsä typerä vertaus kun peleillä on ikäeroa yli vuosikymmenen verran. Se kuitenkin osoittaa, kuinka hyvin jo ensimmäinen Uncharted on kestänyt ohi vierineitä vuosia, kun kokemuksesta tulee ensimmäisenä mieleen nippu huomattavasti uudempia ja toinen toistaan hienompia pelejä. Ei Nathan Drakesta tosin Laran (uuden tai vanhan) korvaajaksi ole, mutta kenestäpä olisi.

Pelillisestä puolesta jäi vähän kaksijakoiset fiilikset. Selkein epäkohta on se, että silmitöntä ammuskelua on liikaa. Taistelukenttiä on läpi pelin niin tiuhaan tahtiin, että niiden välisistä seikkailuosuuksista nauttimiseen ei oikein meinannut jäädä tarpeeksi aikaa. Tämä on sääli, sillä putkijuoksunomaisuudestaan huolimatta sijainnit olivat hienoja ja muinaisten mysteerien selvittäminen kiehtovaa. Toisaalta taisteluiden vaikeustasokäyrä on erittäin hyvin kohdallaan, eikä ainakaan Normal-tasolla silmiinpistävää piikkiä tullut missään vaiheessa. Tämä on kontrolleihin totuttelemisen kannalta tärkeää, sillä varsinkin muutamat loppupään taistelut olisivat kyllä saaneet turhautumismittarin punaiselle jos ne olisi sijoitettu pelin ensimmäisille tunneille. Noin ylipäänsä peli vain parani loppua kohden, ja alussa hiukan geneeriseltäkin tuntunut ammuskeluseikkailu muuttui puolivälin jälkeen varsin mukaansatempaavaksi aarteenetsinnäksi.

Yhden läpipeluun pituudeksi näytti tulleen kaikkinensa kahdeksan tuntia, mikä tuntui aika sopivalta pituudelta täysin lineaarisesti etenevälle pelille. Kyllä peli voi pidempikin olla, mutta maltillisena pidetty mitta ei ainakaan itseäni haitannut lainkaan, varsinkin kun juonen kuljetus tuntui läpi pelin oikein hyvin rytmitetyltä. Sarja on nyt osaltani avattu ja varmasti vain paranee tästä. Kun jo ensimmäinen osa jätti varsin positiivisen fiiliksen, niin on varmasti syytä olettaa että monta erittäin nautittavaa pelikokemusta on vielä edessä.

Hyvää luettavaa taas kerran. Kiitos! Olen sinänsä aika lailla samaa mieltäkin ajatuksistasi pelistä. Seuraavaksi sinulla onkin sitten ainakin minun mielestäni selvästi paras Uncharted-peli edessä. Kakkosessa on jotenkin saatu erityisen hyvin se seikkailemisen henki toteutettua. Lisäksi ainakin itselleni käsikirjoitus toimi kakkosessa parhaiten kaikista sarjan peleistä. Täytyypä itse asiassa tästä inspiroituneena jatkaa ykkösestä itsekin vuosia sitten aloittamani toinen läpipeluukerta eteenpäin lähiaikoina.

 

[Ferraro]

Olihan se pakko pelata heti ykkösosan perään Uncharted 2: Among Thieves, ja kyllä se vain kannatti.

Jos oli ykkösosa jo lupauksia herättävä, niin kakkonen kyllä täysin lunasti nuo lupaukset ja vähän päälle. Tietäen kuinka suuressa arvossa tätä peliä edelleen pidetään, niin eihän tämä yllätyksenä tullut, mutta on korostettava ettei Uncharted 2 kalpene lainkaan uudempienkaan toimintaseikkailuiden rinnalla. Siinä missä ykkösen kohdalla piti vielä katsella muutamia pelisuunnittelullisia tai ohjauksellisia kömpelyyksiä läpi sormien, niin kakkosen pelikokemus oli sujuvuudessaan selvästi eri tasolla ja verrattavissa mihin tahansa tuoreemmista, mainetta niittäneistä toimintaseikkailuista.

Käytännössä kaikki ykkösosan epäkohdat oli Uncharted 2:ssa korjattu, tai vähintään hiottu lähes huomaamattomiin. Ohjaaminen on responsiivisemman tuntuista kuin aiemmin, ja etenkin tasohyppelyssä tuntee olevansa paremmin itse vastuussa Nathanin liikkeistä. Yksittäisiä omituisuuksia mahtui kyllä sinne tänne, mutta pääsääntöisesti ohjaamisesta ei löytynyt suurta valitettavaa. Kuolemia kyllä tuli kerättyä edelleen suhteellisen paljon, mutta niistä merkittävin osa johtui kyllä ihan omasta kömpelyydestä taistelukentällä, etenkin pelin loppuvaiheen haastavimmissa ammuskelukohtauksissa. Silmitöntä ammuskelua oli onneksi myös jonkin verran vähemmän kuin ykkösessä, vaikka kyllä sitä tässäkin ihan riittämiin on tarjolla. Toisaalta en ole myöskään itse pelillisesti aivan mukavuusalueellani moderneilla tuliaseilla käytävissä asemataisteluissa, mutta ainakin Normal-tasolla tarjottavat ammuskelut olivat vielä viimeistään muutaman yrityksen jälkeen hyvin selvitettävissä. Tärkein asia oli, että taisteluiden väliin jäi pääsääntöisesti riittävän paljon aikaa, jolloin hienosti suunnitelluista tasokokonaisuuksista pääsi nauttimaan selvästi ykkösosaa paremmin. Sijainnit ovat erittäin hienoja ja monipuolisia, ja tuntuivat selvästi ykkösosaa harvemmin pelkiltä kulisseilta ampumiselle ja tasohyppelylle, vaikka sitä ne tietysti pohjimmiltaan ovat.

Jo pelkkä pelillinen puoli tarjoaa erittäin laadukkaan kokemuksen, mutta ainakin itselleni pelin tähti oli kuitenkin harvinaisen hienosti kirjoitettu ja kerrottu tarina. Rytmitys on erinomainen ja välinäytökset välillä suorastaan henkeäsalpaavia. Uudet henkilöhahmot ovat suureksi osaksi pidettäviä, ja tuttujen jälleennäkemiset suorastaan riemukkaita hetkiä. Koska vajaan 11 tunnin mittaiseen yhden kulkusuunnan peliin ei mene koko kuukautta tai edes viikkoa, on ehkä vaikea arvioida kuinka hyvin tarinan mukaansatempaavuus vertautuu esimerkiksi enemmän aikaa syövien avoimen maailman pelien tarjoamiin kokemuksiin, mutta yhden merkittävän kriteerin Uncharted 2:n tarina ehti kuluneen muutaman vuorokauden aikana kuitenkin täyttää - se tuli uniin! Vastaavan vedenpitävän immersiotestin ovat ensimmäisten pelikertojensa aikana läpäisseet esimerkiksi Horizon Zero Dawn, The Last of Us ja Assassin's Creed Unity, joten eipä tässä varmaan tarvitse tarinan mukaansatempaavuudesta muuta sanoa.

Audiovisuaalinen kokemus oli myös suorastaan ihailtavan onnistunut. Graafisesti peli toimii vielä tänä päivänäkin hienosti ja on hyvä parannus ykkösosaan nähden, joka jo sekin oli ikäisekseen vaikuttavaa jälkeä. Äänimaailma myös tukee ja luo tunnelmaa hienosti läpi pelin, ja vaikkei soundtrack erityisen suuressa osassa olekaan niin sitä käytetään säästeliään tyylikkäästi. Remasteroitu PS4-versio PS5:llä pelattuna tietenkin kiillottaa kokonaisuutta huomattavasti, mutta varmasti jo alkuperäinen peli on ollut upea pelielämys vuonna 2009.

Eipä tätä nyt muuten voi tiivistää, kuin että kannatti pelata. Ainoa tästä noussut negatiivisempi ajatus oli, että miksen ollut pelannut jo aiemmin! No, onhan tuota backlogia kertynyt ja tulee jatkuvasti lisää, joten pääasia on että tämä sarja on vihdoinkin nyt tullut tutuksi. Myöhemmätkin osat aion ehdottomasti pelata, mutta nyt taitaa kyllä olla niin että Horizonin julkaisun häämöttäessä tasan viikon (!!) päässä, en taida nyt aloittaa edes täysimittaista Unchartedia ennen sitä. Ehkä pari lyhyttä peliä tai pelaamatonta lisäosaa ehtisi backlogista purkaa vielä ennen ensi perjantaita...

 

[Ferraro]

Tuli seuraavaksi poimittua pelivuoroon PS3:n kovalevyllä odottanut Rain. Ostin tämän viime vuonna PS3 Storen sittemmin peruuntunutta sulkua ennakoidessa, sillä Rainia ei ole julkaistu millekään muulle alustalle, eikä kalliita importteja lukuunottamatta myöskään fyysisenä versiona.

Acquiren ja Japan Studiosin kehittämä ja SCE:n julkaisema peli ei taida olla aivan sanan varsinaisessa merkityksessä indie-julkaisu, mutta sellaiselta se kuitenkin tuntuu - enimmäkseen hyvässä mielessä. Visuaalista taidetyyliä ja äänimaailmaa voisi kuvailla pelkistetyksi, mutta ne tukevat mielestäni toisiaan hyvin. Dialogia tai muutakaan ääninäyttelyä ei kuulla, vaan tarinaa kuljetetaan pelimaailmaan integroidun tekstipohjaisen kerronnan avulla. Nämä ratkaisut voisi tuomita helposti myös halvalla tehdyiksi, mutta mielestäni peli rakentaa onnistuneesti pelkistetyllä toteutuksellaan mystisen tunnelman ja motivoi selvittämään ruudulla nähtäviä tapahtumia enenevässä määrin pelin edetessä.

Pelimekaniikka poikkeaa mukavalla tavalla kaavasta, ja perustuu siihen että pelihahmo ja viholliset ovat toisilleen (ja pelaajalle) näkyviä vain sateessa. Taistelua ei tarvitse harrastaa, vaan eteneminen tapahtuu tätä näkymättömyysmekaniikkaa hyödyntävien kevyiden puzzlejen avulla. Rainin vaikeustaso ei ole korkealla, vaan peli on ennen kaikkea omaperäisesti rakennettu interaktiivinen kertomus. Pelin tarina perustuu aloituskohtauksessa nähtävän tytön seuraamiseen, ja yleisemmin sateen, näkymättömyyden ja pelimaailman takana olevan mysteerin selvittämiseen. Enempää en avaa, sillä tarina ja kerrontatyyli oli mielestäni varsin onnistunut ja tyylikkäästi toteutettu, ja se kannattaakin kokea kokonaan itse mikäli pelityyli vaikuttaa kiinnostavalta.

Tämä PS3-tallennus ei kellottanut pelitunteja, mutta olisikohan yhdellä läpipeluulla mittaa 3-4 tuntia. Pelin kesto tuntui sisältöön nähden sopivalta, mutta annan pienen miinuksen siitä, että keräilyesineinä toimivia muistoja ei pysty löytämään lainkaan vielä ensimmäisellä pelikerralla. Muistot saattavat kyllä syventää pelin juonta jonkin verran, mutta ainakaan välittömästi yhden läpäisyn jälkeen en löytänyt motivaatiota pelata koko peliä näiden takia uudelleen. Kai tämä pieneksi uudelleenpeluuarvoksi olisi laskettavissa, mutta minusta "pakotettu" toinen kierros tuntuu lähinnä pelin keinotekoiselta pitkittämiseltä.

Peliä ei tosiaan saa englanninkielisenä ostettua mistään muualta kuin PS3 Storesta, ellei sitten laske varteenotettavaksi vaihtoehdoksi eBayssa postikuluineen ja veroineen ~300€ maksavaa käytettyä import-levyä. Storessa hintalappu on 12,95€, ja suosittelisin kyllä normaalitilanteessa tutustumaan peliin mutta odottamaan seuraavaa alennusta. Sellaista tuskin on enää PS3-peleille tulossa, joten on siinä ja siinä uskaltaako Rainia tällä hinnalla ihan varauksetta suositella. Jos peli vaikuttaa kiinnostavalta ja haluaa pelikokemuksen jota ei ole todennäköisesti kokenut aiemmin, niin ei ostoksen kanssa kyllä metsäänkään mene.

Traileri:

 

[Rodion]

Taas on aika muutama backlogista poistunut peli vetää yhteen:

Sleeping Dogs Definitive Edition (pelattu Series S)
Perusmukava avoimen maailman toimintaseikkailu. Ehkä pelaamistani peleistä kaikkein GTA-tyylisin peli niistä peleistä, jotka eivät kuulu GTA-pelisarjaan. Kauheasti mitään uniikkia tässä ei ole verrattuna muihin suurkaupunkiin sijoittuviin avoimen maailman toimintapeleihin. Tuttuun tapaan pelistä löytyy juoneen liittyviä päätehtäviä, sivutehtäviä, ajokilpailuja, satunnaisesti löytyviä pikkuaskareita kaduilla jne. Merkittävin ominaispiirre on kai se, että välienselvittelyt vihollisten kanssa käydään pääasiassa nyrkein, ja ampuma-asein tapahtuvaa räiskintää on verrattain vähän. Aluksi olin ehkä hieman epäileväinen, että miten se tappelu nyrkein ja potkuin itseltäni sujuu. Aika nopeasti nyrkkihippaan kuitenkin tottui ja mukavaa mättämistähän se oli. Oikeastaan mukavampaa kuin ammuskelu. Ohjattavuus oli ainakin Xbox-ohjaimella pääosin miellyttävää niin itse pelihahmoa kuin kulkuneuvoakin liikuteltaessa, tosin pientä kömpelyyttä joissain tilanteissa ilmeni. Kamera käyttäytyi välillä vähän holtittomasti ja välillä kuvasi pelihahmoa turhan läheltä. Grafiikasta ei voi huippupisteitä antaa, mutta onhan pelillä jo ikääkin.

Jos joku GTA-fani ei ole tätä peliä vielä kokenut, niin oikein suositeltava pläjäys.

Gears 5 (Series S)
Jos pelisarjan nelososa jäi vähän latteaksi kokemukseksi, on Gears 5 toista maata. Vitososa on vahva ehdokas koko Gears-sarjan parhaaksi peliksi, mutta koska kolmen ensimmäisen osan pelaamisesta on itselläni jo runsaasti aikaa vierinyt, on parempi etten kuitenkaan yritä asettaa pelejä paremmuusjärjestykseen.

Yhtä kaikki, Gears 5 on taattua laatua ja graafisestikin todella komea tekele. Vanhat tutut Gears-pelisarjan vahvuudet ovat mukana: sulava ohjattavuus, otteessaan pitävä tunnelma, intensiiviset räiskintäkohtaukset jne. Uutena lisänä ovat avoimen maailman osiot, joiden tuomasta lisäarvosta en ole kovin vakuuttunut. Nehän ovat kuitenkin varsin suppeita ja rajattuja "hiekkalaatikkoja", joiden penkominen ei paljoa aikaa vie. Tuovat ne toki pientä vaihtelua putkijuoksentelun lomaan, mutta toisaalta juuri se putkijuoksu antaa mielestäni Gears-peleihin sen seikkailullisen fiiliksen. Avoimet osiot eivät missään tapauksessa pilaa pelikokemusta, mutta eivät tuo siihen mitään sellaista, etteikö peli toimisi ilman niitäkin.

Assassin's Creed Origins (PS5)
Ensimmäinen kosketukseni tähän pelisarjaan on tämä massiivinen, hellenistiseen Egyptiin sijoittuva avoimen maailman eepos. Puitteet ovat kunnossa, grafiikan osalta ennen kaikkea. Muistan esimerkiksi, kun ensimmäistä kertaa ratsastin Alexandriaan, niin kyllä siinä silmät pyöreänä ja suu auki ihasteli katunäkymää.

Pelin maailma on, kuten todettua, massiivinen isolla M-kirjaimella. Maisemat vaihtelevat kaupungeista pieniin kyläpahasiin, Niilin suiston viljelymaihin, aavikoihin, keitaisiin ja harvapuisiin vuoristometsiköihin. Kaikki on upeasti toteutettu. Maisemat ovat vaikuttavia ja realistisen tuntuisia. Tekemistä riittää. Päätehtävien lisäksi on isompia sivutehtäviä sekä pienempiä aktiviteetteja, kuten aarrelaatikoiden etsintää, leijonaluolien tyhjentämistä, vihollisleirien koluamista jne. Pitää kuitenkin todeta, että määrä ei tässäkään tapauksessa korvaa laatua. Etenkin nuo pikkutehtävät ovat saman toistoa, jota jaksoin harrastaa niin kauan, kun levelien nostaminen siihen kannusti. Kun levelit olivat tapissa ja parhaat aseet hankittu, iski aivan totaalinen kyllästyminen peliin. Tehtäviä jäi kosolti tekemättä, hädin tuskin jaksoin enää päätarinan juosta läpi. En muista, että koskaan kesken pelin olisi näin perinpohjainen kyllästyminen iskenyt.

Pelin ohjattavuus on esimerkiksi Horizon Zero Dawniin verrattuna hieman kankea. Ei se varsinaisesti huono ole, eikä esimerkiksi virheliikkeitä juurikaan tapahdu, mutta hieman sulavampaa menoa olisin kaivannut ohjaukseen. Pelin tempo on myös varsin hidas, toi jossain määrin mieleen Red Read Redemptionit.

Pelikokemus ei missään vaiheessa lähtenyt itselläni samanlaiseen lentoon kuin esimerkiksi Horizon Zero Dawnissa, eikä pelin maailma näyttävyydestään huolimatta oikein tempaissut mukaansa. Grafiikasta arvosanaksi 10, pelattavuudesta 8 ja kokonaispelikokemuksesta 7.

 

[Dragonfly]

Pelille ei tainnut ole omaa ketjua, joten laitetaan tänne. Olisi sopinut myös indiepelien ketjuun, mutta kun peli on lojunut nyt lähes vuoden päivät ladattuna kovalevyllä, niin ehkä tämä on paremmin backlogin purkua.

Pelinä siis Song of Horrorin ensimmäinen episodi. Peli yllätti positiivisesti. Odotin ihan erilaista kauhupeliä. Ensinnäkään en odottanut staattisia kuvakulmia, kuten wanhoissa hyvissä kauhupeleissä aikanaan. En myöskään odottanut, että peli painottuisi näin paljon ongelmanratkontaan. Tässä on paljon tutkimista, hyödyllisten tavaroiden keräämistä, pulmia ja selviytymiseen liittyviä minipelejä. Eroa moniin muihin kauhupeleihin on niin rytmityksessä kuin siinä mitä pelihahmolla tehdään. Graafisesti ja ääniltään peli myös yllätti positiivisesti, vaikka hahmojen kasvojen ilmeissä olisi kyllä parannettavaa.

Ensimmäinen episodi sijoittuu vanhaan kartanoon, johon hahmot vuorollaan menevät. Tai siis siinä tapauksessa sinne menee useampi kuin yksi, jos ensimmäinen hahmo kuolee. Ja kun hahmo kuolee, se kuolee lopullisesti. Ensimmäisessä episodissa pelaajalla on neljä hahmoa käytettävissä. Onnistuin tappamaan kolme. Pienet hikipisarat ilmestyivät otsalle, kun viimeisellä hahmolla kuljin pitkin kartanon pimeitä käytäviä kynttilä kädessä. Lopulta pääsin episodin tällä viimeisellä elossa olevalla hahmolla läpi, ja tarina jatkuu kakkosepisodissa, jonka pelaamista odotan innoissani.

Ensimmäinen episodi oli läpi vähän reilussa kahdessa tunnissa. Jos kaikki viisi episodia kestävät suunnilleen saman verran, niin tässä on reilu 10 tuntia vähän erilaista kauhua ja jännitystä edessä.

 

[Dragonfly]

Jatketaan Song of Horrorin purkua. Nyt siis vuorossa episodi 2.

Tykkäsin ensimmäisestä episodista, kuten edellisestä viestistä voi todeta. Tykkäsin tästä toisesta vielä vähän enemmän. Se parantaa osa-alueilla, jotka ensimmäinen episodi esittelee. Onnistunutta pelisuunnittelua, sanoisin. Tällä kertaa pulmat ovat monipuolisempia ja mielenkiintoisempia, ympäristönä toimiva antiikkikauppa ja sen läheisyydessä sijaitsevat asunnot monitahoisempia, ja toimintakohtaukset parempia. Pituuttakin tuli vähän lisää, sillä kakkosepisodin läpäisy kesti kolmisen tuntia.

Tässä episodissa korostui entisestään se millainen vanhan kauhupelin ja vanhan point and click -seikkailupelin yhdistelmä Song of Horror on. Pelaaja löytää ja yhdistelee esineitä. Joutuu käyttämään välillä vähän erikoisempiakin tavaroita paikoissa, joissa se ei heti ole itsestään selvää. Pelin hidas tempo takaa sen että ratkaisuja ehtii miettimään. Toimintakohtaukset ja pelin kauhuelementit ovat suurimmalta osin skriptattuja, joka hitusen syö tunnelmaa, mutta mukaan mahtuu myös tilanteita, joissa asioita tapahtuu "sattumalta". Jopa skriptatuissa osioissa jännitys on läsnä, sillä pelaajan on kuitenkin selvittävä tilanteesta, eikä ennalta voi tietää minkä oven tai nurkan takana seuraava pelottelu odottaa.

Tarina myös eteni loogisesti ja jatkoi suoraan ensimmäisestä jaksosta. Tähän mennessä juoni tuntuu aika kliseiseltä kauhutarinalta, mutta se on kerrottu onnistuneesti ja pelaaminen on viihdyttävää.

Ei muuta kuin seuraavan jakson kimppuun.

 

[Remeded]

Tuli seuraavaksi poimittua pelivuoroon PS3:n kovalevyllä odottanut Rain. Ostin tämän viime vuonna PS3 Storen sittemmin peruuntunutta sulkua ennakoidessa, sillä Rainia ei ole julkaistu millekään muulle alustalle, eikä kalliita importteja lukuunottamatta myöskään fyysisenä versiona.

Acquiren ja Japan Studiosin kehittämä ja SCE:n julkaisema peli ei taida olla aivan sanan varsinaisessa merkityksessä indie-julkaisu, mutta sellaiselta se kuitenkin tuntuu - enimmäkseen hyvässä mielessä. Visuaalista taidetyyliä ja äänimaailmaa voisi kuvailla pelkistetyksi, mutta ne tukevat mielestäni toisiaan hyvin. Dialogia tai muutakaan ääninäyttelyä ei kuulla, vaan tarinaa kuljetetaan pelimaailmaan integroidun tekstipohjaisen kerronnan avulla. Nämä ratkaisut voisi tuomita helposti myös halvalla tehdyiksi, mutta mielestäni peli rakentaa onnistuneesti pelkistetyllä toteutuksellaan mystisen tunnelman ja motivoi selvittämään ruudulla nähtäviä tapahtumia enenevässä määrin pelin edetessä.

Pelimekaniikka poikkeaa mukavalla tavalla kaavasta, ja perustuu siihen että pelihahmo ja viholliset ovat toisilleen (ja pelaajalle) näkyviä vain sateessa. Taistelua ei tarvitse harrastaa, vaan eteneminen tapahtuu tätä näkymättömyysmekaniikkaa hyödyntävien kevyiden puzzlejen avulla. Rainin vaikeustaso ei ole korkealla, vaan peli on ennen kaikkea omaperäisesti rakennettu interaktiivinen kertomus. Pelin tarina perustuu aloituskohtauksessa nähtävän tytön seuraamiseen, ja yleisemmin sateen, näkymättömyyden ja pelimaailman takana olevan mysteerin selvittämiseen. Enempää en avaa, sillä tarina ja kerrontatyyli oli mielestäni varsin onnistunut ja tyylikkäästi toteutettu, ja se kannattaakin kokea kokonaan itse mikäli pelityyli vaikuttaa kiinnostavalta.

Tämä PS3-tallennus ei kellottanut pelitunteja, mutta olisikohan yhdellä läpipeluulla mittaa 3-4 tuntia. Pelin kesto tuntui sisältöön nähden sopivalta, mutta annan pienen miinuksen siitä, että keräilyesineinä toimivia muistoja ei pysty löytämään lainkaan vielä ensimmäisellä pelikerralla. Muistot saattavat kyllä syventää pelin juonta jonkin verran, mutta ainakaan välittömästi yhden läpäisyn jälkeen en löytänyt motivaatiota pelata koko peliä näiden takia uudelleen. Kai tämä pieneksi uudelleenpeluuarvoksi olisi laskettavissa, mutta minusta "pakotettu" toinen kierros tuntuu lähinnä pelin keinotekoiselta pitkittämiseltä.

Peliä ei tosiaan saa englanninkielisenä ostettua mistään muualta kuin PS3 Storesta, ellei sitten laske varteenotettavaksi vaihtoehdoksi eBayssa postikuluineen ja veroineen ~300€ maksavaa käytettyä import-levyä. Storessa hintalappu on 12,95€, ja suosittelisin kyllä normaalitilanteessa tutustumaan peliin mutta odottamaan seuraavaa alennusta. Sellaista tuskin on enää PS3-peleille tulossa, joten on siinä ja siinä uskaltaako Rainia tällä hinnalla ihan varauksetta suositella. Jos peli vaikuttaa kiinnostavalta ja haluaa pelikokemuksen jota ei ole todennäköisesti kokenut aiemmin, niin ei ostoksen kanssa kyllä metsäänkään mene.

Traileri:

Sori, olin lukevinaan heavy rain pelistä enkä Rain pelistä, joten se mun 300e ihmettely oli täysin aiheeton. Ihmettelinki et ompas siinä pelissä hintaa!

 

[Dragonfly]

Elden Ringin lomassa olen jatkanut Song of Horrorin pelailua, ja sainkin nyt taputeltua kolmannen episodin.

Täytyy sanoa, että pieni notkahdus laadussa tapahtui hyvän kakkosepisodin jälkeen. Tämä kolmas ei ollut niin eheä kokonaisuus. Suurin syy siihen on varmasti se, että tapahtumat olivat ripoteltu useampaan paikkaan. Toisin kuin ensimmäisessä ja toisessa episodissa, jossa nimenomaan tutkittiin tiettyä rajattua tilaa, josta vähitellen aukeni uusia ovia ja salaisuuksia. Muutama hyvä pulma mahtui myös kolmanteen osaan ja siitä plussaa. Vähän jo aloittelin neljättäkin jaksoa ja pelikellossa jo reipas yhdeksän tuntia. Tämä vaikuttaa olevan odotettua pidempi peli, mikä ainakin nyt tuntuu vain positiiviselta seikalta.

Jos vanhat point and click -seikkailupelit ja vanhan kaartin kauhupelit kiinnostaa, niin tämä kannattaa laittaa tutkan alle. Episodimaisessa rakenteessa ja skriptatuissa toimintakohtauksissa on hyvässä mielessä tiettyä kehittäjä TellTale Gamesin pelien kaikua.

 

[JLunen]

Jos vanhat point and click -seikkailupelit ja vanhan kaartin kauhupelit kiinnostaa, niin tämä kannattaa laittaa tutkan alle.

Eiks tutkan alla olevat ole pimennossa, eli ne jäävät huomaamatta?

 

[Dragonfly]

Eiks tutkan alla olevat ole pimennossa, eli ne jäävät huomaamatta?

Hyvä pointti

No laittakaa vaikka sitten seurantaan, jos tällaiset pelit kiinnostaa.