Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)

Backlogin purkua

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Dragonfly
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Backlogista poistui tällä viikolla Assassin's Creed Brotherhood. Voisihan tämä mennä alkuperäisenä X360/PS3-julkaisuna retroketjuunkin, mutta koska pelasin sen osana Onen Ezio Collectionia XSX:llä FPS Boost päällä, niin eipä tämä nyt miltään retroilulta tuntunut. Ja muutenkin, kaikki laitteet Dreamcastin ja PS2:n jälkeen lasketaan next geniksi. :)

Oikein mainio peli, jossa näkyy jo hyvin vahvasti Ubisoftin tavaramerkiksi muodostunut tyyli hukuttaa pelaaja erilaisten aktiviteettien ja keräiltävien keskelle suureen ja avoimeen maailmaan. Pelillisesti ei melkeinpä mitään uutta AC II:n jälkeen, mutta koska homma toimi jo siinä niin eipä tähän mitään isoja muutoksia osannut kaivatakaan. Peli taisi olla hiukan edeltäjäänsä lyhyempi, tai sitten vain suoritin tällä kertaa selvästi vähemmän sivutehtäviä ja muita aktiviteetteja läpipeluun aikana. Kakkososaan olin saanut menemään reilut 30 tuntia, kun taas Brotherhoodin tarinan läpäisin 16 tunnin pelaamisen jälkeen. Vaikka toistoa periaatteessa onkin paljon, niin en kyllä voi väittää peliin missään vaiheessa kyllästyneeni, ja muutaman tunnin olen tainnut jo tarinan jälkeenkin pelimaailmassa pyöriä sivutehtäviä ynnä muuta kivaa suorittamassa. Kaikissa kolmessa tähän mennessä pelaamassani AC:ssa autenttisen tuntuinen pelimaailma on ollutkin se kiehtovin osa-alue, jonka vuoksi mitättömienkin aktiviteettien suorittaminen tuntuu usein varsin mukaansatempaavalta.

Pelasin siis pelin Series X:llä osana Ezio Collectionia, eli alkuperäisestä parannetun reson lisäksi FPS Boostiakin sai käyttää. Oikein hyvä kokemus siis myös audiovisuaalisesti. Ainoa miinus tulee Ezion peliosuuksissa, siis lähes koko pelin ajan, kuvassa esiintyvästä jonkinlaisesta white gradient -filtteristä. Etenkin hämärissä sijainneissa ruudun yläreunasta vaaleampi kuva näytti omaan silmääni enemmänkin TV:n häiritsevän pahalta valovuodolta tai DSE:ltä, joten vaikka kyse olikin filtteristä niin tästä ratkaisusta en erityisemmin pitänyt. :D
 
Laitanpa itsekin vähän mietteitä tässä kuluvan vuoden aikana pelaamistani peleistä. Pelin nimen perässä suluissa konsoli, jolla pelin pelasin.


Uncharted 1-3 (PS4)
Pelasin Nathan Drake -collectionilla nämä pelit putkeen. Sen tarkemmin analysoimatta laitan nämä vain omaan paremmuusjärjestykseen: kakkonen paras, ykkönen toiseksi paras ja kolmonen kolmas. Ehkä kolmannen osan kohdalla vaikuttaa myös pieni Uncharted-ähky, sillä ennen tätä collectionin pelaamista olin pelannut myös Lost Legacyn ja nelosen. Joka tapauksessa hienoja pelejä kaikki, joskin etenkin ykkösessä pelin ikä näkyy jo aika tavalla.

Uncharted 4 (PS4)
Yksi kaikkien aikojen parhaista pelaamistani videopeleistä. Hyvä tarina, upea grafiikka, sujuva pelattavuus perus-ps4:lläkin. Henkilöhahmot hyvin kirjoitettu ja dialogi viihdyttävää. Voiko enempää peliltä vaatia?

Uncharted: The Lost Legacy (PS4)
Samaa korkeaa Uncharted-laatua kuin nelonenkin, toki hieman kevyemmällä tarinalla ja huumoripitoisemmalla dialogilla. Vähän kuin "kevytversio" nelosesta.

The Last of Us Remastered (PS5)
Pelin ikä näkyy grafiikassa, mutta minun silmiini siitä huolimatta hieno, varsinkin PS5-päivityksellä. Pelattavuudeltaan sujuva, tarina koskettava. Onnistuu luomaan paikka paikoin todella ahdistavan tunnelman, kuten kauhupelille sopiikin. Ei kuitenkaan yhtä synkkä kuin kakkososa.

The Last of Us 2 (PS5)
yksi eniten tunteisiin menneistä pelaamistani peleistä. Mahtava tarina, grafiikka upea, pelattavuus myös erinomainen. Vaikka ei pitäisi valittaa siitä että pelillä on kestoa, tämä olisi saattanut toimia paremmin hieman tiiviimpänä pakettina. Kyllä loppupuolella jo muutamaan kertaan mietti, että eikö tämä vieläkään loppunut. Peli on myös aika hidastempoinen, joskin tämä tietyllä tapaa sopii pelin synkkään teemaan. Joka tapauksessa upea teos tämäkin, konsolisukupolvensa huipennus.

Mafia 3 (PS4)
Tämä peli on saanut aika heikkoja arvosteluja, mutta itselleni tämä kolahti kovasti. Grafiikka on melko karua ja paikka paikoin ohjattavuus on aika kömpelöä, mutta räiskintä on tässä pelissä todella hauskaa ja sitähän riittää. Tehtävät tosin toistavat itseään, etenkin sivutehtävät, mutta juuri tuon räiskimisen hauskuuden vuoksi se ei itseäni pahemmin häirinnyt. Päähenkilö on hieman persoonaton, mutta osa sivuhehkilöistä onkin sitten sitäkin mielenkiintoisempia. 60-luvun tunnelmasta plussaa.

Just Cause 4 (PS5)
Kertakäyttöviihdettä ja sellaisena OK. Sopii stressinpoistoon, kun saa pistää paikkoja tohjoksi upeiden räjähdysten saattelemana. Siinäpä se sitten. Sivutehtävistä en jaksanut kiinnostua ollenkaan, puhumattakaan pelisarjan muista osista.

Watch Dogs (PS5)
Mukavaa viihdettä ja erinomainen GTA-korvike. Tämä sarjan ykkösosa ei häikäise grafiikalla, mutta se ei itseäni haitannut, koska grafiikat eivät ole itselleni kaikki kaikessa jos peli muuten toimii. Tehtävät mielenkiintoisia ja toiminnantäyteisiä. Suomenkielisestä tekstityksestä plussaa.

Watch Dogs 2 (PS5)
Viihdyttävän ykkösosan jälkeen odotukset tätä peliä kohtaan olivat kovat. Jotenkin tämä peli ei niitä kuitenkaan täyttänyt. Peli on kyllä visuaalisesti upea: grafiikka on korkeatasoista ja San Francisco ympäristönä värikäs ja elävä. Jotenkin silti jäi fiilis, että tällä pelillä olisi ollut potentiaalia olla paljon parempikin. Tehtäviin olisin esimerkiksi kaivannut enemmän mielikuvituksellisuutta. Ei huono peli, mutta ykkösosasta pidin enemmän.

Cyberpunk 2077 (PS5)
En ole varsinaisesti mikään scifin/cyberpunk -ja vastaavien genrejen suuri fani, mutta pitihän tämä kohupeli pelata ihan jo yleissivistyksen vuoksi. Yhden ison päivityksen latasin ennen pelaamista, joten pahimmat bugit olivat jo liiskattuja. Silti kaikenlaisia grafiikkabugeja riitti pitkin matkaa, ja kerran piti aloittaa edellisestä savesta kun eräs pelin etenemiseen tarvittava ovipainike ei muuttunut aktiiviseksi. Muuten ihan pelattavassa kunnossa oli jo. Olihan tämä komea, maailma laaja, paljon tekemistä, hyvä tarina jne, mutta lopulta tämä menee itselläni vain yhdeksi avoimen maailman peliksi sinne monien muiden joukkoon.

Red Dead Redemption (Xbox Series S)
Olen pelannut kakkososan jo aiemmin, mutta tämä ykkönen oli jäänyt X360-kaudella pelaamatta. Tarinan kannalta hyvä, että kakkonen oli jo alla. Yllättävän komealta tämäkin peli näyttää yhä, vaikka ikää on yli kymmenen vuotta. Totta kai maailma on suppeampi eikä aivan yhtä eläväinen kuin kakkososassa, mutta silti aivan loistava peli. Lämmin suositus, jos kakkososasta piti eikä tätä ole vielä jostain syystä kokenut!

Seuraavaksi olisi tarkoitus ottaa Gears of War 4 työn alle. Hienoa palata tämän pelisarjan pariin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Todella hyvät muistot jäi sarjan kolmesta ensimmäisestä pelistä. Lisäksi hyllyssä odottavat Saints Row 3 Remastered, Horizon Zero Dawn sekä Assasin's Creed 3. Näistä sitten arvioita aikanaan.
 
Muutama peli tullut purettua omasta backlogistakin ja niistä voisi muutaman sanasen kirjoitella.

Uncharted 1 & 2 (PS5)
Kuten Rodion myös itse aloittelin tätä pelisarjaa, sillä se oli itseltäni jäänyt tyystin pelaamatta. Ensimmäinen ja toinen osa tuli pelattua ennen kuin oli pakko pitää hieman taukoa, ettei homma ala toistamaan liikaa itseään. Ensimmäinen osa oli aika rosoinen kokemus ja setä aika on kyllä tehnyt tehtävänsä. Juoni oli keskinkertainen samoin kuin hahmot. Gameplay ei myöskään ollut kovin innostavaa ja lähes loputtomasti spawnaavat viholliset alkoivat todella kyrpiä loppua kohti. Paikoitellen peli kuitenkin näytti parastaan ja tuntui siltä kuin olisi "pelannut elokuvaa". PS5:lla pelatessa minulla oli myös jokin ihme bugi, jossa hahmo ei juossut jos tatti ei ollut millitarkasti suoraan eteenpäin. Tämä aiheutti suurta ärsytystä, kun Nathan liikkui todella tahmeasti. Kakkososan voikin tiivistää sanoihin: parannusta tapahtui aivan kaikessa. Juoni oli parempi, hahmot mielenkiintoisempia ja myös pelattavuus parani. Kakkososa oli oikeasti hyvä. Noh.. Kolmannesta olen taas kuullut huonoa, joten saa nähdä katkeaako trendi, mutta oikeastaan Uncharted 4 on se syy miksi tämän pelisarjan otin ylipäätään työn alle. Sitä odotellessa.

Yakuza 0 (PS5)
Noniin, tämä onkin oikeastaan se peli miksi halusin tämän tekstin kirjoittaa. Siis vau. Jos et ole tätä peliä vielä pelannut niin pelaa! Siis aivan käsittämättömän hyvä peli. Olin jo pitkään kuullut kehuja Yakuza-pelisarjasta mutta ajattelin, että ei ehkä ole minua varten enkä uskonut, että koskaan tulisin näitä pelaamaan. No kuitenkin tuossa syksyllä päätin aloittaa pelisarjan läpipeluun ja herranjestas mikä mestariteos tämä Yakuza 0 olikaan. En malta odottaa, että pääsee jatkamaan Kiwami 1 kimppuun.

Pelin tarina on heittämällä yksi parhaimmista mitä ikinä olen pelannut. Tarina pitää kokoajan tiukasti mielenkiinnon yllä ja yllättäviä juonenkäänteitä tulee tasaiseen tahtiin. Tarinankerronnan ohella vähintäänkin yhtä merkittävässä roolissa oli pelin hahmot. Jokaikinen hahmo oli mielenkiintoinen ja jokainen omalla tavallaan. Pelissä on ehkä noin 10-15 merkittävässä roolissa olevaa hahmoa ja kaikki näistä oli viimeisen päälle kirjoitettuja. Kaikki tuntuivat aidoilta ja heidän tarinansa oikeasti koskettivat.
Makoto best girl ;_;.
Molemmat pelin päähahmot olivat mahtavia ja tarpeeksi erilaisia toisistaan, että missään kohtaa ei harmittanut kun ukko vaihtui. Erityisesti Kiryusta on pakkoa sanoa, että jos joku hahmo ikinä ansaitsee tittelin "badass motherfucker" niin se on kyllä hän :D. Hahmojen välinen dialogi oli timanttista ja huumori sai välillä aikaan totaalista huutonaurua. Huumori oli välillä niin absurdia, että se sai repeämään ihan vain sen vuoksi.
yakuza0.jpeg
Musiikit tässä pelissä olivat myös aivan käsittämättömän hyviä. Tuli pienenä yllätyksenä kun pelin introna soi CohhCarnagen streamin introbiisi :D.

Itseltäni pelin läpäisyyn kului reilu 30 tuntia ja en juurikaan koskenut kiinteistönvälitys tai cabare -toimintaan, joihin voisi helposti upottaa toiset 30 tuntia. Puhumattakaan kaikesta muusta kontentista, jota pelissä on. Aikaa on kuitenkin rajoitetusti ja haluan päästä sarjan läpi inhimillisessä ajassa. Sivutehtäviä tein jonkin verran ja ne olivat myös laadukkaita - joskaan eivät ääninäyteltyjä. Pelin taistelusysteemi oli toisaalta hyvä mutta alkoi myös toistamaan itseään melko nopeasti. Brutaaliudesaan se oli kuitenkin viihdyttävää loppuun asti. Ainoa pelin heikohko puoli liittyi juuri taisteluun/taistelusysteemiin. Brutaali turpaanveto oli hauskaa, mutta kuten sanottua kävi nopeasti tylsäksi. Taistelusysteemi oli myös siinä määrin yksitoikkoinen, että pomoja vastaan oli melkein pakko pelata välillä vain "optimaalisesti", sillä muuten sai helposti turpiinsa. Hahmon kehittäminen oli myös mielestäni huonosti toteutettu, sillä sitä kautta taisteluun olisi saanut lisää puhtia avaamalla esimerkiksi uusia liikkeitä. Minulle ei kuitenkaan koko läpipeluun aikana selvinnyt miten skill treessä avautuu se ulompi kehä. Rahaa ei myöskään vain tarinaa ja muutamia sivutehtäviä tekemällä saanut läheskään tarpeeksi, jotta olisi voinut avata edes puolia tarjolla olevista skilleistä. Mielestäni tämän olisi voinut paremmin integroida osaksi pelin päärunkoa. En ole sitä vastaan, että tekemällä sivukontenttia saa auki enemmän asioita, mutta näin keskeisten asioiden lukitseminen sivukontentin taakse ei ole järkevää. Varsinkaan kun perustaistelu kävi varsin nopeasti itseään toistavaksi.

Summa summarum: aivan huikea peli ja suorastaan harmittaa etten ole aiemmin pelannut. Onneksi päätin aloittaa pelisarjan ja onneksi minulla on vielä monta Yakuza-peliä edessäpäin!
 
Pelattu tällä viikolla: Assassin's Creed: Revelations (2011)

Aivan loistava peli! Kaikkien AC-pääsarjan pelien läpikäynnissä pääsin nyt AC II:n toiseen jatko-osaan, josta etukäteen ajattelin että noinkohan kokonainen trilogia Ezion tarinasta olisi jo ylitarjonnan puolella. Ilokseni sain todeta, että väärässä olin. Revelations ei ole aivan yhtä pitkä kuin AC II tai Brotherhood, mutta sisältää jo tuttuun tyyliin hienon pelimaailman täynnä mielekästä ja monipuolista tekemistä lähes joka kulman takana. Miljööksi valittu Konstantinopoli muodostui muutenkin värikkyydessään ja eläväisyydessään yhdeksi tähänastisista AC-suosikeistani. Pelillisesti suurta muutosta aiempaan ei ole tarjolla, mutta kokonaisuus toimii niin hyvin että en sellaista vieläkään osannut edes kaivata. Sen sijaan muutamia pikkujuttuja on viilattu parempaan suuntaan ja asevalikoimaa sekä liikkumistapoja monipuolistettu hiukan. Visuaalisista pikkujutuista mainittakoon valkopohjaisesta tummaksi muuttunut käyttöliittymä, sekä Brotherhoodissa hivenen häirinneen white gradient -filtterin poissaolo. Kumpaakin pidin oikein hyvänä visuaalisena parannuksena.

Pelillisestä puolesta voi siis sanoa samat sanat kuin muustakin Ezio-trilogiasta, eli pelaaminen oli vain niin kivaa ettei ohjainta millään olisi malttanut laskea käsistään. Juonikin paljastui varsin mukaansatempaavaksi, ja Ezion kasvutarina AC II:n alusta Revelationsin loppuun saakka oli kaikin puolin loistava kokemus. Homman kruunasi hiukan yllättäen vielä Ezion tarinan päättävä animoitu lyhytelokuva Embers. Käytyäni juuri koko Ezion matkan läpi Lineage -lyhäristä pelitrilogian kautta Embersin loppukohtaukseen saakka, en edes häpeile myöntää että tippahan siinä lopulta tuli linssiin. Vaikka AC III:n pelaamista innolla odotankin, oli Eziossa kyllä pelihahmona ja kasvutarinana jotakin erityistä. Jotakin, jota en vielä AC II:n alussa olisi arvannut.

Teknisestä puolesta on taas mainittava sen verran, että aiempien osien tapaan XSX:llä tämä oli silkkaa nautintoa. Kuten kaksi muutakin Ezio Collectionin peliä, myös Revelations pyörii FPS Boost -tilassa mainiosti 60 kuvaa sekunnissa ja minimaalisen lyhyillä latausajoilla. Näillä parannuksilla varustettuna ei heti tulisikaan mieleen, että peli vietti juuri kymmenvuotissynttäreitään pari viikkoa sitten. Ezio Collection oli itse asiassa yksi niistä peleistä jotka myin pelaamattomana pleikkarihyllystä pois, hankkiakseni FPS Boostilla varustetun XOne-version. En ole katunut päätöstäni. Ja jos se ei nyt jo tähänastisesta viestistä selväksi käynyt, niin suosittelen koko Ezio-trilogiaa muutenkin kaikella tavalla erittäin lämpimästi. :D

Edit:
Unohdin kaiken hehkutuksen keskellä, että oli pelissä yksi vähän keskinkertaisempikin osuus, eli ensimmäisestä persoonasta kuvatut Animus-tasoloikkapuzzlet. Nykypäivän taustatarinaa ne syvensivät hiukan, mutta olivat absurdiudessaan jotenkin kovin ulkona kokonaisuudesta. Silkkaa valinnaista lisäsisältöä nuo kuitenkin ovat, ja sellaisena sinänsä mukiinmenevästi toimivat. En viitsi suurta miinusta niistäkään muuten loistavalle pelille antaa. :)
 
Viimeksi muokattu:
Selkäpölkystä seuraavana poistuu Resident Evil 7 (PS4).

Olen aloittanut pelin useita kertoja aiemminkin, mutta syystä tai toisesta peli on jäänyt kesken. Pelin vahvin osa-alue, eli tunnelma lienee osasyyllinen tähän. Varsinkin pelin alkupuolella tunnelma viritetään niin ahdistavaksi, etten muista toisessa pelissä kokeneeni sellaista ihan oikeaa fyysistä ahdistuneisuutta. Arastelin myös tässä pelissä hiippailua, sillä en pidä pelimekaniikasta, missä voittamatonta vastustajaa pitää piileskellä. Äkkikuolemia nämäkään osuudet eivät onneksi juuri tarjonneet, minkä lisäksi hiippailun määrään voi periaatteessa itse vaikuttaa etenemisjärjestyksellä.

Alun ahdistava tunnelma onneksi helpottaa pelin edetessä ja tilalle tarjoillaan mielenkiintoisia juonielementtejä. Tyypillisen ressaperinteen mukaisesti juonta syvennetään ympäristöstä löytyvillä dokumenteilla ja valokuvilla. Mitä Bakereiden talossa oikein tapahtuu? Liittyykö tämä peli lainkaan Pesukarhukaupungin tapahtumiin? Onko taustalla taas pahamaineinen Sateenvarjo Oy? Sen enempää spoilaamatta, molempiin viitataan pelin loppupuolella, toiseen vähän isommin. Tarinankerronta ottaa melko varmoja huikeita askeleita alun mootttorisahamurhaajaperheen kommelluksista traagiseen paljastukseen tapahtumien taustalla. Tässä pelissä kannattaa todellakin lukea ympäristöstä löytyvät tekstit.

Mitä tulee perinteiseen ressaan, alkupuolen perusteella ei voitaisi olla kauempana juurilta. Ensimmäisen persoonan kuvakulma, aitoa kauhua, vakava ja inhottavan, suorastaan vastenmielinen yleisilme ovat kaikki jotain muuta kuin B-luokan zombitoimintaan tottunut ressuttaja odottaisi. Mutta voi pojat, kyllä sitä ylilyövää, aitoa ressaakin tästä löytyy. Mainittakoon perinteisemmästä ressasta pari mutaatiota, joista elävästi tulee mieleen sarjan perinteisemmät osat.

Peli näyttää graafisesti upealta, vaikka joku saattaisi pitää vuonna 2017 julkaistua peliä jo dinosauruksena. Kuvallista kerrontaa vieläkin paremmin onnistuu kuitenkin äänisuunnittelu, joka saa herkimmän pelaajan hakeutumaan vaippaostoksille. Sattumanvaraiset talon rakenteiden narinat, koputukset ja kolahdukset ovat omiaan luomaan paranoidista tunnelmaa.

Kokonaisuutena peli on aivan huikea mestariteos, joka nousee kärkisijoille vuonna 2021 pelaamistani peleistä. Vaikka esimerkiksi toiminta ei ollut ihan niin sujuvaa kuin olisin toivonut ja se aiheutti muutamassa kohtaa turhautumista, nousee positiivisten osien summa varsin korkealle. Kyllä tämä minulta saa täydet 5/5.
 
Resident Evil 7 oli kyllä loistava. Tuntuu nykyisin ahdistavan niin paljon kauhupelit että oikein ihmettelee miten tän on rämpinyt läpi. Resident Evil village odottelee vielä hyllyssä. Remasteroitu Mass effect trilogia meni eilen läpi. Varmaan lähemmäs 90h urakka oli mutta hieno sellainen. Nyt kun vielä tykittää Crysis kolmosen niin on sekin trilogia taputeltu. Days gone ja plague tale odottelee lisäksi kovolla. Mistähän sitä repisi lisää aikaa :D
 
Viimeksi muokattu:
Yksi iso backlogin pirulainen poistui tänään, kun Captain Toad Treasure Tracker meni läpi. Peli on tuttua Nintendo laatua. Se on helposti lähestyttävä mutta paikoin haastava. Se on sympaattinen ja kekseliäs. Se on myöskin kaikin puolin laadukas peli.

Pelin idea on kiehtonut sen alkuperäisestä Wii U -version ilmestymisestä asti. Kekseliäät minimaailmat, jotka pelaaja näkee lähes yhdellä silmäyksellä, mutta joiden läpäiseminen ja kaikkien salaisuuksien kerääminen onkin enemmän ja vähemmän pulmallista. Minulle tulee pelistä mieleen diorama pienoismallit, joissa varsinaisten pienoismallien ympärille on rakennettu "maailma". Tämä oli mukavan erilainen tapa toteuttaa tasohyppely-/pulmanratkontapeli. Captain Toad ei osaa hypätä, joten kenttien läpäisy vaatii pientä pähkäilyä siitä miten söpön sienipään saisi vietyä kentän lopussa häämöttävän tähden luo. Samalla pitää väistellä vihollisia ja kerätä uusia kenttiä avaavia timantteja ja lisäelämiä kerryttäviä kultakolikoita. Peli pitää sisällään kymmeniä ja taas kymmeniä kenttiä. Ne tosin ovat usein vain muutaman minuutin mittaisia.

Pelin läpäisystä jäi hyvä mieli, niinkuin kovin usein Nintendon peleistä jää. Peli myös toimi kannettavassa muodossa ja kiireisen elämän sykkeessä erinomaisesti, kun yksittäisen kentän läpäisy oli niin nopeaa. Tosin aikataulun niin salliessa upposin pelin maailmoihin useammaksi tunniksi kerrallaan.
 
Ressuttaminen jatkui End of Zoe-lisäosalla. Pelasin lisäosan poikkeuksellisesti helpolla vaikeustasolla, koska minua kiinnosti vain nähdä tarina vaivattomasti. Se osoittautui mainioksi valinnaksi, sillä helppo vaikeustaso suorastaan alleviivaa Joe Bakerin uskomatonta äijäenergiaa. Jaa kuka Joe? No tietysti se motherfucking Joe, joka iskee homehirviöiltä naamat sisään ja vääntää näiltä niskat nurin paljain käsin. Ja kaikki tämä vain perheen tähden.

Lisäosa tuo myös mielestäni tyydyttävän lopetuksen eräälle keskeiselle avoimeksi jääneelle teemalle Reiska Seiskassa. Lisäosan nimi voi nokkelimmille antaa melko hyvän vinkin siitä, mitä tarkoitan. Tarinan lisäksi pidin erityisesti pelattavuudesta, joka toi jotain lisää alkuperäiseen peliin. Masters of Teräs Käsi-tyyppinen mättö sopii kuin tappi rämeveneen reikään koboltinkovalle intti-Joelle. Lisäosa osoittaa hyvin sen, että Seiskan tehnyt mestaritiimi osaa myös nauraa omalle teokselleen.

Arvosanaa ei lisäosalle oikein osaa antaa, mutta helvetin hauskahan tätä oli pelata. Jotenkin tosin luulen, että hauskuus ja tunnelma muuttuu kovemmilla vaikeustasoilla.
 
Aloitin Observerin, peli kiinnosti jo vuosia sitten mutta rupesin haaveilee fyysisestä julkasusta ja semmonen tulikin mutta vain limited run versio joten jäi ostamatta. Noh nyt kesällä tuli system redux ps4/ps5 ja black friday alennuksesta vaivaiset 20€.

Voi luoja miten tykkäänkin tästä, eihän tässä sinänsä pelaamista ole, kyseessä kun on walking simulator, mutta tässä taannoin pelattuani The Town Of Light joka mun mielestä ei enää ole walking vaan crawling simulator, on tässä näin kävelypeliks paljonki "pelaamista". Eikä siinä mitään mä tykkään walking simulatoreista niin kauan kunnes tunnelma ja tarina on kohillaan ja tässä osa alueella Observer loistaa, cyberpunk maailma ja pelaajaa ei säikytellä möröillä eikä halvoilla jump scareilla vaan enemmänkin mennään sinne pään sisään ja pistetää pelaajan aivot solmuun.

Tarinaa lyhyesti spoilaamatta, on tapahtunut murha ja sitä lähtee päähahmo tutkimaan, asuntoalue eristetään ja kukaan ei pääse sisään tai ulos. Olet etsivä ja pian pelaajalle esitetään kuinka etsivä voi tunkeutua uhrien mieliin vaikka he ovat jo kuolleita, näitä kutsutaa painajaisiksi. Pian alkaa todellisuus ja painajaiset sekoittumaan keskenään ja pian ei tiedä enää mikä on totta tai ei. Tästä alkaa todellinen mindfuck!

Välillä on semmosta mindfuckia menossa että huh huh. Erittäin paljon suosittelen peliä, enemmänkin ehkä kokemuksena eikä niinkään pelinä. Peli näyttää myös todella hyvältä indie peliksi, ihan sieltä parhaimmasta päästä, ainakin PS5lla.
 
Taas backlogista poistuu pari peliä/lisäosaa.

Jatkoin Ressuttamista Redford...tai siis Redfieldin housuissa lisäosassa Not a Hero. Valitsin tässäkin sen helpomman vaikeustason, kun tarinan päätös kiinnosti järkevää haastetta enemmän. Tässäkin helppo vaikeustaso osoittautui teoksen pelastavaksi elementiksi, sillä helpoimmallakin vaikeustasolla oli vaivatonta huomata mahdolliset ärsyttävät hetket. Tällaisiin sisältyvät mm. vain tietyillä ammuksilla haavoittuvat viholliset sekä sokkelomainen kenttärakenne. Tarinan toinen puuttuva palanen siihen viimeiseen Leipojan sukupuun jäseneen liittyen sai ihan tyydyttävän ratkaisunsa. Tässä lisäosassa ei lyöty nyrkillä kivenjärkäleitä, mikä menetetty tilaisuus!

Sitten vaihteeksi jotain ihan muuta, nimittäin (Spede, sinäkö se olet?) Shantae: Half-Genie Hero Ultimate Edition. Olin tutustunut sarjaan aiemmin Shantae and the Pirate's Curse-pelin muodossa. Kyseinen peli pääsi yllättämään aikoinaan rajusti takaapäin, sillä entuudestaan täysin tuntematon peli häikäisi upeilla piirroselokuvamaisilla grafiikoillaan ja hykerryttävän hyväntuulisella tunnelmallaan. Half-Genie Hero jatkaa näillä vahvuuksilla, joskin ainakin peruspeli normaalivaikeustasolla on huimasti helpompi kuin Piraatin Kirous. Pelasin tätä peliä niin antaumuksella, että keräsin peruspelissä kaiken mahdollisen. Peli on aivan loppuhetkiä lukuunottamatta melko täydellinen tasoloikka / metroidvaniapaketti. Ultimate Edition tuo mukanaan vallattoman määrän lisäsisältöä, kuten vaikeustason noston ja ihan erillisiä tarinalaajennuksia. Todennäköisesti tulen pelaamaan nuo tarinalaajennokset ja jätän vaikeustasokikkailut väliin, sillä haluan säilyttää hyväntuulisuuteni tämän pelin suhteen. Aivan loistava peli, jota voi suositella turvallisesti kaikenikäisille!
 
gherbaru sanoi:
Todennäköisesti tulen pelaamaan nuo tarinalaajennokset ja jätän vaikeustasokikkailut väliin, sillä haluan säilyttää hyväntuulisuuteni tämän pelin suhteen. Aivan loistava peli, jota voi suositella turvallisesti kaikenikäisille!
Klikkaa laajentaaksesi...

Siellä on kaksi lisäriä jotka käy hermoille sata kertaa enemmän mitä se peruspelin hardcore taso joten tule sitten kertomaan fiilikset jos pelaat ne kaikki.
 
pelle sanoi:
Siellä on kaksi lisäriä jotka käy hermoille sata kertaa enemmän mitä se peruspelin hardcore taso joten tule sitten kertomaan fiilikset jos pelaat ne kaikki.
Klikkaa laajentaaksesi...

Valitsin umpimähkään muuan rantapallohassuttelun ja ilmeisesti löysin toisen näistä kuvaamistasi nautinnoista. VMP!
 
Ferraro sanoi:
Assassin’s Creed
Klikkaa laajentaaksesi...
Ferraro sanoi:
Assassin’s Creed II
Klikkaa laajentaaksesi...
Ferraro sanoi:
Backlogista poistui tällä viikolla Assassin's Creed Brotherhood.
Klikkaa laajentaaksesi...
Ferraro sanoi:
Pelattu tällä viikolla: Assassin's Creed: Revelations (2011)
Klikkaa laajentaaksesi...

Uskokaa tai älkää, viimeistelin juuri pelin nimeltä Assassin's Creed III.

En tiedä mistä edes aloittaisin. Aivan huikea kokonaisuus, ja virkistävää oli pelata taas uudella protagonistillla vaikka Eziosta suuresti pidinkin. Yhdysvaltain vapaussota muutenkin äärimmäisen onnistunut teema niin miljöön kuin pelitapahtumienkin osalta, ja tunnistettavat henkilöhahmot sekä etenkin kaupunkiympäristöt Bostonissa ja New Yorkissa kaikessa eläväisyydessään saivat pelifiiliksen aivan uudelle tasolle. Kaikenlaisen pikkutekemisen ja keräilyn pariin oli taattuun Ubisoft-tapaan helppo upota tunneiksi ja taas tunneiksi, ja kun tarinakaan ei ole aivan lyhyt niin viidenkymmenen pelitunnin rajakin ylittyi kuin huomaamatta. Juonikin oli suorastaan harvinaisen kiinnostava, ja tarinan nykypäivässä tapahtuva osa oli sekin mielestäni hyvin mielenkiintoista pelattavaa ja seurattavaa. Äänimaailma oli jälleen kerran myös täyden kympin arvoinen suoritus, kuten aiemmissakin Assassiineissa.

Pelillisesti tarjolla oli yllättävänkin paljon uudistuksia, ja esimerkiksi meritaistelut laivan ohjaksissa olivatkin lopulta todella hyvä lisä peliin, vaikka en aluksi meinannutkaan niille lämmetä. Oman kyläyhteisön rakentaminen ja kaupankäynti naapurikaupunkien kanssa osoittautui myös erittäin hauskaksi ja pelin ikää pidentäväksi tekemiseksi. Maltillisesti uudistettu ohjaussysteemi ei puolestaan varauksetonta kannatustani onnistunut voittamaan, ja olenkin sitä mieltä että AC Revelations omasi paremmat kontrollit kuin AC III. Nyt liikaa toimintoja oli automatisoitu, ja mielestäni hyvin toimineesta "High/low profile" -systeemistä oli aivan turhaan luovuttu. Lähitaisteluun oli periaatteessa lisätty komentoja ja mahdollisia liikkeitä, mutta koko homma tuntui paljon automaattisemmalta kuin Ezion trilogiassa. Kyllä näihinkin silti lopulta tottui.

Pelasin pelistä remasteroidun version, tällä kertaa pleikkarin puolella. XSX:llä tällekin olisi tarjolla FPS Boost, mutta vain One S -version päälle, joten totesin ettei nyt ollut tarvista vaihtaa alustaa jolle pelin olin jo viime vuonna hankkinut. Valitettavasti PS5:llä AC III ei toimi HDR-tilassa oikein, vaan näyttää värit todella haalistuneina, ehkä n. 50% saturaatiolla. Tämä on Ubisoftinkin puolelta vahvistettu tiedossa olevaksi ongelmaksi, joten asian kanssa tuskailun sijaan pelasin pelin ilman HDR-ongelmia PS4 Prolla. Tekniselle puolelle ei tällä kertaa voi muutenkaan antaa yhtä suurta ylistystä kuin aiempien XSX:llä pelaamieni AC-pelien kohdalla, sillä ruudunpäivitys putoili jatkuvasti jopa 30fps tavoitteestaan. Ei nyt mitenkään äärimmäisen häiritsevästi, mutta jatkuvasti yhtä kaikki. Lisäksi vastaan tuli yllättävän paljon pikkubugeja remasteroiduksi peliksi, esimerkiksi varoitus- ja ohjetekstit saattoivat välillä jäädä aiheettomasti ruutuun koko meneillään olleen tehtävän ajaksi. Tekniselle puolelle ei missään tapauksessa suuria kehuja, vaikka ei nyt toki mitään peliä rikkovaakaan vastaan tullut.

Pienistä ongelmistaan huolimatta AC III oli ehdottomasti yksi kuluvan pelivuoden kohokohtia, ehkä jopa suosikkikokonaisuuteni tähän saakka pelaamistani AC-peleistä. Remastered-versioon sisältynyt muutaman tunnin DLC-kampanjakin maistui vielä samoilla vauhdeilla hyvin. Nyt on aika pistää AC taas pelin tai parin ajaksi tauolle, ettei tule aivan ähkyä. :) Liberationilla jatketaan kuitenkin suurella mielenkiinnolla, luultavasti suhteellisen pian!
 
Viimeksi muokattu:
Ressumies - Leipä miehen tiellä pitää.

Tällä kertaa tie vei Kylään (RE: Village, PS5) Ethan "Käsivamma" Wintersin roolissa. Vaikka kuvakulma on sama kuin seiskassa, kaikessa muussa on menty ihan toiseen suuntaan. Hiipivä kauhu ja jatkuvasti kuumottava tunnelma on saanut väistyä Ressa nelosesta tutun toiminnan tieltä. Toiminta jakaa mielipiteet, aivan kuin seiskassakin. Itse en koskaan tullut sinuiksi kummassakaan pelissä toiminnan kanssa, mutta vähän kömpelömpi räiskintä tietysti toimii paremmin tällaisessa pelissä. Jos tässä olisi ollut vaikkapa Doomin sulavuus, olisi pelin tunnelma muuttunut kertaheitolla.

Juonta en halua spoilata, sillä se oli jälleen se suurin syy pelata tämä loppuun. Sanottakoon vaikka niin, että pelissä pitää kerätä neljä hillotölkkiä. Tähänkin osaan Capcomin huipputiimi on saanut kyhättyä erinomaisen hahmokaartin, joita ääninäytellään myös mainiosti. Varsinkin jotkut viholliset varastavat käytännössä kaikki kohtaukset, joissa esiintyvät.

Audiovisuaalisena kokemuksena tuorein Ressa toimii erinomaisesti. Ympäristö on huikeasti täynnä yksityiskohtia ja peli pyörii sujuvasti. Pienen särön muuten virheettömään graafiseen ulosantiin antavat oudot nytkähdykset, jotka muistuttavat hieman perinteisiä latauspysähdyksiä. Jonkin verran bongasin myös pop-inniä. Ja kun latauksista tuli mainittua, niin tällä pelillä voi demota kavereille kuluvan sukupolven konsoleiden olemattomia latausaikoja. Nopeaa on. Äänimaailma onnistuu yhtä hyvin kuin edellisessäkin, ja monesti tuli erehdyttyä luulemaan pelin ääniä kuuluvan omasta talosta.

Parin ensimmäisen kuvakulman Ressan jälkeen en ole ihan vakuuttunut siitä, että haluanko lisää samaan tyyliin tehtyä. Kaipaisin jo paluuta sinne ensimmäisten kolmen Asukaspahuuden suuntaan tuttuja hahmoja myöten. Toisaalta voisihan se olla hienoa nähdä ensimmäisestä kuvakulmasta myös Leonin, Jillin, Clairen ja Chrisin seikkailuja. Chrisin osalta tietty saatiin ensivaikutelmia jo edellisen osan lisäosassa.

Erinomainen pelihän tämä on, ei siitä mihinkään pääse. Kokonaisuutena pidin enemmän kuitenkin seiskasta. 4½ / 5
 
Seuraavaa salamurhakeikkaa kehiin, eli pelattu Assassin's Creed Liberation (HD / Remastered).

Tämähän ei varsinaisesti ollut AC-pääsarjan peli, vaan alunperin PS Vitalle tehty spin-off, joka on sittemmin portattu kotikonsoleille ja myöhemmin remasteroitu uudemmalle laitesukupolvelle. Peli sisältyy kokonaisuudessaan AC III Remasterediin, joten tämäkin tuli pelattua PS4-versiona.

Peli sijoittuu pääasiassa 1760- ja 70-luvun Louisianaan, mutta ei samasta ajanjaksosta ja mantereesta sekä AC III:n protagonisti Connorin pienestä sivuosasta huolimatta liity millään tavalla AC III:n tarinaan. Tätä kannattikin lähestyä ihan omana pelinään kolmosen lisäosan sijaan, vaikka ne nykyisin samasta julkaisusta löytyvätkin.

Pelillisesti tarjolla oli suurimmalta osin täysin samaa ja suurelta osin hyväksi havaittua salamurhailua kuin aiemmissakin Assassin's Creedeissä. Merkittävin uusi ominaisuus on mahdollisuus vaihtaa päähenkilö Avelinen kolmen eri vaatekerran eli persoonan välillä, riippuen siitä mitä kulloisessakin tehtävässä vaaditaan. Tämä ominaisuus lisäsi itse asiassa yllättävänkin paljon pelin uskottavuutta tietyissä tilanteissa, kun esimerkiksi hienoston tanssiaisiin sulautuakseen tarvitsi esiintyä lady-persoonassa huppupäisen assassiinin sijaan. Toinen pelillinen uudistus oli mahdollisuus sukeltaa pidempiäkin matkoja veden alla ehtaan Tomb Raider -tyyliin, mutta tämä oli toteutettu hieman puolivillaisesti. Ei olisi luullut olevan vaikeaa ohjelmoida pinnallenousu- ja sukelluskomentoja eri nappeihin, mutta nyt ne olivat molemmat X:n takana - niin älyttömältä kuin se kuulostaakin. Noin ylipäänsä pelillinen puoli toimi pääsääntöisesti hyvin, vaikka ei mitään erityistä uutta tarjonnutkaan.

Pelillä ei ollut mittaa paljoa yli kymmentä tuntia, ja mielestäni tarinan kuljetus kärsi tästä jonkin verran. Vaikka tällä kertaa mukana ei varsinaisesti ollut nykypäivään sijoittuvaa taustatarinaa, jäi silti pelin kuljetuksesta kovin kiirehditty tunne. Liian suuren osan ajasta huomasin pohtivani, mitä ja miksi nyt meneillään olevassa tehtävässä edes oltiin tekemässä. Myöskin pelin datapankki on huomattavasti suppeampi kuin isommissa AC-peleissä, eikä esimerkiksi tapahtumapaikoista ole tarjolla yhden ainoaa esittelytekstiä. Todella kattavasti esitellyt miljöön ja hahmojen taustatiedot kun olivat olleet aiemmissa osissa erittäin kiinnostavaa luettavaa, joten niiden radikaali vähentyminen oli tällä kertaa selkeä miinus. Lokaatiot itsessään olivat kyllä jälleen taattua AC-laatua, etenkin kaupunkiympäristöksi tarjolla ollut New Orleans. Katujen vilinän ihmettely, rakennusten katoille kiipeily ja uhkarohkeat hypyt heinäkasoihin eivät vain tahdo vanheta, ja hyvä niin.

Tekninen toteutus oli tällä kertaa hiukan kaksipiippuinen juttu. Toisaalta alunperin Vitalle tehdystä pelistä oli saatu suorastaan hienon näköinen PS4 Pro:lla, mutta sitä kuitenkin vaivasivat ajoittaiset epävakaudet. Kirkkaassa päivänvalossa grafiikka ja HDR-värit näyttivät parhaimmillaan hienoilta, mutta etenkin hämärissä olosuhteissa oli pakko ihmetellä, kuinka "ylös" pelin väriskaalan tumma pää oli vedetty. Kirkkaus- ja HDR-asetuksilla pelaaminen ei auttanut, vaan pelin tumminkin tumma on aina häiritsevän haaleaa harmaata. Tämä ei mielestäni näyttänyt hyvältä yöllisissä kohtauksissa, joita ei kuitenkaan onneksi ole kovinkaan montaa. Tämän lisäksi tarinan ensimmäisellä puolikkaalla peli kaatui selittämättömästi peräti kolme kertaa, aina latausruutuihin tai kohtausten väliin. Ehdin jo asentaa pelin PS5:lle ja päättää että seuraavan kaatumisen jälkeen kokeilen toista alustaa AC III:n HDR-ongelmista huolimatta, mutta pelin toinen puolikas menikin sitten ilman kaatuilua. Googlettelun perusteella en ollut ainoa PS4 Pro:lla kaatumisia kokenut, joten ei tämä remasterointi aivan täysiä pisteitä voi teknisestä suorituksestaan saada.

Kokonaisuutena ihan mukiinmenevä pelikokemus, vaikka ei tämä millään ylläkään suurempien AC-teosten tasolle. Muutenkaan ei tee mieli lytätä kaupanpäällisen kaupanpäällisenä saatua peliä, sillä myöskään Assassin's Creed Odysseyn kylkiäisenä saadusta AC III:sta en ole mitään joutunut maksamaan. Niin suuri määrä pelinautintoa tästä kaupanpäällispaketista on jo saatu, että on jo ostoksen kannattavuuden kannalta oikeastaan ihan sama, pidänkö koko Odysseystä sinne saakka päästessäni vai en. :D Vaikea tosin kuvitella ettenkö pitäisi. Ennen sitä on vielä kuitenkin aika monta pääsarjan AC:ta näkemättä, joten Black Flagilla jatketaan sitten kun seuraavan Assassiinin aika on.
 
Viimeksi muokattu:
Muutaman foorumilaisen Halo-kiiman myötä jatkoin minäkin sarjan pelaamista. Nyt vuorossa oli Halo 3 läpäisy.

Olen antanut itseni ymmärtää, että kyseessä on yksi sarjan parhaita osia. Valitettavasti tälle pelaajalle tämä ei nyt ihan sillä tavalla iske, vaan päällimmäisenä jää mieleen tietynlainen puuduttavuus, mielikuvituksettomuus ja ehkä ennen kaikkea epätasaisuus. Tästä pelistä tulee myös mieleen useampikin uudempi tv-sarja - eikä niinkään hyvällä tavalla. Niin kyseisissä sarjoissa kuten tässäkin pelissä mieleen jäi vain viimeiset 15 minuuttia, eikä aiemmilla tapahtumilla tunnu olevan mitään merkitystä. On hyvin halpa keino lisätä teoksen viimeiseen varttiin (yleensä) haikea musiikki ja fanipalvelua, jotta seuraava osa kiinnostaisi. Tämä peli ei onnistu kuitenkaan rakentamaan tälle pelaajalle sellaista suhdetta hahmoihin, että niistä välittäisi millään tavalla. Epätasaisesti tilanteisiin sopivan musiikin perusteella pystyn kyllä ymmärtämään, mitä pelintekijät ovat hakeneet.

Ettei menisi ihan pelkäksi negailuksi, niin kyllä tässä pelissä ulkoasu on enemmän kuin kohdallaan. Series X:llä peli myös pyörii melkein virheettömästi. Peli tuo ajoittain varsin upeita näkymiä pelaajan ihmeteltäväksi.

Tämä mestaripomon kokoelma on yksi niitä syitä, miksi ylipäätään olen Xboxin hankkinut. Olen ajatellut, että pitkän linjan pelaajalle nämä kuuluvat ikään kuin yleissivistykseen. Toistaiseksi se palkinto kuitenkin antaa odottaa itseään. Tämä peli oli minulle yhtä vuoristorataa; Geneeristä ja pitkästyttävää räiskintää, mielenkiintoisia maisemia, parhaimmillaan hienoa yhdistelmää ruudun tapahtumia ja musiikkia ja toisaalta täydellistä epäharmoniaa näiden välillä.

3/5
 
Jotta backlog ei pääsisi koskaan tyhjenemään, tuli hommattua Nintendo Switch ja sille tietysti pelejä! Nintendo-exclujen sijaan ensimmäisenä käsittelyyn pääsi ranskalaisen Microïdsin Syberia. Pelihän on alun perin julkaistu vuonna 2002 silloisille konsoleille sekä PC:lle, ja saanut sittemmin useita porttauksia uudemmille alustoille, joista Switch taitaa olla se viimeisin.

Pelin alkaessa juristi Kate Walkerin missio on viimeistellä ranskalaisen lelutehtaan haltuunotto, mutta yhden allekirjoituksen hakeminen muuttuukin odottamatta huomattavasti suuremmaksi seikkailuksi halki Euraasian. Minkäänlaista aikaisempaa tietämystä tästä pelistä tai sen jatko-osista ei ollut, joten avoimin mielin sai hommaan lähteä tutustumaan.

Homman nimi on seikkailupeli suurella määrällä dialogia. Toimintaa tai mahdollisuuksia kuolemiseen ei ole, vaan eteneminen perustuu kokonaan kommunikointiin sekä erilaisten puzzlejen ratkaisemiseen. Peli alkoi etenkin uudempiin julkaisuihin verraten todella hitaasti, mutta muutaman tunnin kuluessa tarina onnistui kuin onnistuikin tempaisemaan mukaansa. Pelissä on muutama isompi lokaatio, joissa Katea saa ohjata fixatuista kamerakulmista menoa tarkastellen. Etenemistavoista tuli ensimmäisenä mieleen Telltalen Back to the Future (kuten varmasti muutkin saman talon pelit, joita en ole vielä pelannut), sekä vanhempien Tomb Raidereiden ongelmanratkaisuosiot. Erilaisille hahmoille siis jutellaan lähes joka käänteessä, suoritetaan heille erinäisiä palveluksia ja samalla etsitään pelimaailmasta puzzleissa etenemiseen tarkoitettuja esineitä. Tomb Raiderit taas tulivat mieleeni lähinnä siitä, kuinka paljon pelialueiden sisällä juostaan edestakaisin erilaisia avainesineitä etsimässä ja niitä taas käyttämässä. Sooloiluun on varaa hyvin niukasti, sillä lähes jokainen puzzle on tarkoitettu ratkaistavaksi jossakin tietyssä järjestyksessä, usein niin että pienemmän puzzlen palkintona on avainesine jonkin samanaikaisen isomman ongelman selvittämiseksi.

Kommunikaatioon perustuvan pelin on parempi sisältää mielenkiintoista dialogia, ja sitä onneksi Syberia tarjosikin. Kaikki keskustelut on ääninäytelty, ja useat hahmot onnistuivat olemaan oikealla tavalla viihdyttäviä. Muutaman hahmon kohdalla oli vedetty ihan huolella överiksi, mutta kyllä esimerkiksi siperialainen vastaanottovirkailija Felix Smetana onnistui esittäytyessään ääneen naurattamaan. Juonen kuljetus on varsinkin nykypäivän standardeilla todella hidasta, etenkin kun otetaan huomioon samojen maisemien jatkuva edestakainen sahaaminen. Tämä on pelaajasta riippuen joko miinusta tai plussaa, ja alun lievän malttamattomuuteni jälkeen huomasin tarinan edetessä tottuneeni pelin tyyliin ja nauttineeni ongelmanratkaisusta jossa kulkusuunta ei aina ollutkaan sataprosenttisen selvä.

Pelimaailmassa liikkuminen ei kuitenkaan ollut aivan silkkaa nautintoa, sillä tutkittavat alueet on rajattu tiukasti näkymättömillä seinillä, joiden sijainti tai olemassaolo ei aina ole täysin selvää. Tämä teki tiettyjen avainesineiden löytämisestä parissa kohtaa tarpeettoman hankalaa. Fixattujen kamerakulmien vaihtuminen ei myöskään ollut aivan saumatonta, vaan aika monta tarpeetonta suojaviivan ylitystä mahtui mukaan. Ongelma ei olisi suuri jos Katea juoksutettaisiin tankkiohjauksella, mutta vapaalla 3D-ohjauksella pelihahmo jäi liiankin herkästi pyörimään ympyrää kahden vastakkaisen kuvakulman väliin. Onneksi missään kohtaa peliä ei ole kiire, joten ohjauksen hankaluudet jäävät loppujen lopuksi aika pieneksi harmiksi.

Graafinen puoli lienee melko lähellä alkuperäistä, mitä nyt resoluutiota on nostettu. Kuvasuhde on pidetty alkuperäisenä 4:3:na, mikä on tosin ymmärrettävää kiinteiden kuvakulmien vuoksi. Ei nyt ole mitään erityistä valitettavaa ulkoasusta muuten, mutta käyttöliittymän fonttivalinnat saivat tällaisen korkeintaan perustason typografiatietämykselläkin varustetun pelaajan kohottamaan kulmiaan. Melkein mikä tahansa muu voisi vielä mennä läpi, mutta missään julkaisussa - ikinä, koskaan, missään - Ei. Käytetä. Comic Sansia. Saan edelleen vilunväristyksiä muistivihkon tehtäväotsikoiden ajattelustakin!

Typografisesta shokista huolimatta pelistä jäi silti oikeinkin positiivinen fiilis, ja samaan remaster-pakettiin kuuluneen jatko-osan kimppuun aion varmasti käydä lähiaikoina. Suosittelen pelikokemuksena, mikäli kankea pelimekaniikka ja hidas kuljetus eivät kuulosta liiaksi peli-iloa vieviltä asioilta.
 
Viimeksi muokattu:
AC-maraton jatkuu, ja aina vain paranee! Joulupyhien ympärillä tuli seilattua Karibiaa ristiin rastiin, eli vuorossa oli Assassin's Creed Black Flag.

Jos oli kolmonen jo melkoinen järkäle peliksi, niin ei kyllä Black Flag tuntunut yhtään sen pienemmältä. Todella vakuuttavan kokoinen kartta, lähes järjetön määrä tekemistä ja löydettävää, tutun sujuvasti toimiva pelillinen puoli sekä jälleen yksi mielenkiintoinen juoni takasivat, että jo tutuksi tulleeseen Ubisoft-tyyliin peliä oli aina vain pakko ahmia lisää ja lisää - vielä yksi tehtävä, linnake, saari, minipeli, aarrearkku tai mikä tahansa symboli kartassa nyt lähimpänä sattui milloinkin olemaan. Sekin että sain pelin lisäosineen ylipäänsä läpi reilussa 50 pelitunnissa vaati jo tehtävien priorisointia ja itsensä muistuttelua siitä, ettei ihan jokaisen aarrearkun avaaminen ole ehkä päätehtävän reitiltä harhailun arvoista. :D

1700-luvun Karibia ja merirosvoteema sopi kyllä AC:lle yllättävänkin hyvin. Merellä sai seilata paljon, laivojen ryöstely oli suorastaan riemukasta puuhaa ja meritaistelut toimivat muutenkin hienosti ja monipuolisemmin kuin AC III:ssa. Assassin's Creedeissä itselleni yksiä hienoimmista hetkistä on perinteisesti ollut uuteen kaupunkiin saapuminen, katujen mittailu ja näköalapisteille kiipeily. Tämä oli ehkäpä vieläkin hienompaa Black Flagissa, koska uudet sijainnit olivat luonnollisesti aina ikään kuin palkintona pitkähkön merimatkan takana. Itse kaupunkien ja pienempienkin karttasijaintien eläväisyys ja todentuntuisuus ei aiempien AC-pelien jälkeen varsinaisesti yllättänyt, mutta onnistui ehdottomasti olemaan yksi tämänkin pelin parhaita puolia. Tutuksi tulleeseen tyyliin tämäkin peli suorastaan vilisi historiallisesti merkittäviä henkilöhahmoja, joiden tarinat mukailivat myös suurelta osin tosielämän historiankirjoista löytyviä tekstejä. Tämäkin on yksi asia, minkä vuoksi niin tämän kuin aiempienkin AC-pelien juonessa tuntuu olevan enemmän syvyyttä kuin keskimääräisessä toimintaseikkailussa. Kolmosen historiallisista viittauksista sain tosin itse astetta paremmin kiinni, mutta mikäs sen hienompaa kuin saada pelistä motivaatiota sivistää itseään lukemalla hieman ihan oikeankin elämän historiaa.

Jos nyt jotakin olisin pelin sisällölliseen puoleen kaivannut, niin AC III:n Homesteadin tyylinen kotikylän rakentamisen ympärille kasattu oma sivutehtävä-juonikuvio olisi ollut kyllä mieleeni tälläkin kerralla. Kotisaarelleen sai kyllä ostaa kauppoja ja rakennuksia, mutta niiden hyöty jäi kuitenkin lähinnä kosmeettiseksi. En tosin sano tätä sillä, etteikö pelissä olisi varmasti enemmän kuin tarpeeksi tehtävää nykyiselläänkin! Enkä edes tätä olisi osannut ajatella, jos ei AC III:ssa vastaavaa osuutta olisi hoidettu niin mukavalla tavalla kuin se oli tehty.

Yksi huomio muuten pelin juonesta ja lopetuksesta - ei varsinaisesti spoilaa mutta pistetään kuitenkin varmuuden vuoksi piiloon:
Black Flag taisi olla AC-pääsarjan ensimmäinen peli, joka ei pääty selvään cliffhangeriin, vaan sisältää tyylikkään, juonikuvion sulkevan lopetuksen. En tätä edes ajatellut aluksi, mutta kieltämättä ihan "oikea" lopetus oli hyvä ratkaisu. Varsinkin kun tietää, että pelisarjassa on vielä vaikka kuinka paljon pelattavaa jäljellä.

Yksinpeliin on tarjolla lisäosakampanjoiksi vielä Freedom Cry sekä Aveline, ja oli kyllä sanomattakin selvää että nämäkin pääsivät käsittelyyn. Freedom Crysta jäi oikein positiivinen fiilis - erillinen kampanja uudella kartalla ja pääpelistä sivuhahmona tutuksi tulleella protagonistilla on mielestäni aika optimaalinen lähtökohta yksinpelin DLC-sisältöön. Aveline oli sitten huomattavasti lyhyempi, Liberationin päähahmolla pelattava yksittäinen tehtävä. Sinänsä hyvä, mutta varmasti alle tunnin mittaisena lähinnä kuriositeetiksi jäävä osuus. En muista millaisella alennuksella olen pelin lisärit tullut hankkineeksi, mutta varmasti melko edullisesti kun niihin latauskuvakkeet Storesta jo valmiiksi löytyivät.

Mainitaan nyt vielä että tämä tuli pelattua PS4-versiona PS5:llä, ja ilokseni voin todeta että kaikki toimi juuri niin kuin pitikin. Latausajoissa ei kauaa kestänyt, DualSense soveltui AC:n ohjaamiseen paremmin kuin hienosti ja ruudunpäivitys ei yskinyt kertaakaan. Toki vain 30 ruutua sekunnissa, mutta kuitenkin tasaisesti. Roguen voikin sitten pelata XSX:llä tuplasti paremmalla ruudunpäivityksellä, joten seuraavaa AC:ta varten hypätään taas boxin puolelle. :)
 
Viimeksi muokattu:
Nipin napin vielä tämän vuoden puolella backlogista poistui Switchillä pelattu Syberia II. Ykkösosan kokemukseni löytyvätkin tästä ketjusta vain pari viestiä taaksepäin, ja on oikeastaan hyvin hankalaa keksiä kakkososasta mitään uutta sanottavaa. Pelit ovat niin samankaltaisia, että jos ne pelaa putkeen niin järjestysnumeron vaihtumista ei välttämättä edes huomaa - juonikin jatkuu täsmälleen siitä mihin ykkönen jäi. Jos piti ykkösosasta, pitää myös tästä.

Dialogia on paljon ja se on edelleen pääosin hauskaa, juoni on kiinnostava, puzzlet vaativat ajatustyön lisäksi edestakaista jalkatyötä, ja ruutujen välillä juokseminen on aivan yhtä kankeaa kuin ensimmäisessäkin osassa. Ongelmanratkaisu on myös ehkä hivenen haastavampaa kuin ykkösosassa - ensimmäisen Syberian pääsin ilman apuja läpi, mutta kakkosen lopussa tuli vastaan pari ongelmaa, joiden ratkaisemiseksi piti lopulta hakea pari vinkkiä.

Sain tietää vasta ensimmäisen osan pelattuani, miksi konsoliversiossa liikkuminen on niin vaivalloista: alkuperäinen PC-julkaisu kun on tarkoitettu pelattavaksi puhtaasti osoita-ja-klikkaa -periaatteella. Sillä tavalla muutaman avainesineen löytäminen olisikin ollut varmasti huomattavasti helpompaa ja nopeampaa kuin nyt näkymättömien seinien seassa juoksennellessa.

Niin, ja se tärkein asia ja merkittävin parannus ykkösosaan nähden: Comic Sans on poissa! Tämän myötä uskallan suositella myös kakkososaa ensimmäisestä Syberiasta pitäneille, eikä oikeastaan ole mitään syytä olla ostamatta molempia kerralla mikäli lajityyppi kiinnostaa.
 
Taas on saatu muutama peli pois backlogista ja niistä vähän mietteitä.

Saints Row 3 Remastered (Pelattu PS5)
Tämä oli hieman... erilainen peli kuin etukäteen odotin. Menee vaihteluna vakavampien pelien lomassa, mutta itselleni riitti ainakin näillä näkymin tämä yksi osa tätä pelisarjaa. Leffa- ja TV-sarjapuolella en mitään tämäntyyppistä komediaa jaksaisi ollenkaan, mutta kun pääsi "itse osalliseksi" tuohon kaikkeen sekoiluun, niin menihän se siinä. Muutaman kerran yllätin itseni jopa nauramasta ääneen. Se pitää vielä mainita, että missään avoimen maailman räiskintäpelissä ei ole autolla ajaminen ollut niin miellyttävää kuin tässä pelissä. Ja vielä se, että se laulaen puhuva tyyppi on rasittavin pelihahmo mihin olen koskaan videopeleissä törmännyt. Arvosanaksi 7,5/10

Gears of War 4 (Series S)
Gears of War on yksi suosikkipelisarjoistani, joten nelososan aloitin suurin odotuksin. Pelin alkupuoli on kyllä varsin tylsää ja itseään toistavaa. Kävi parin ensimmäisen pelisession jälkeen jopa mielessä, että jaksaako tätä jatkaa, jos näin monotonisena jatkuu. Pelin loppupuoli sitten pelasti aika paljon, siinä oli jo sitä vanhaa kunnon Gears -meininkiä. Kuitenkaan tämä ei yllä pelisarjan kolmen ensimmäisen osan tasolle ja lievä pettymyksen makuhan tästä jäi. Arvosanaksi heitän vaikka 7,5/10

Horizon Zero Dawn, Complete Edition (PS5)
Jos pitäisi nimetä kaikkien aikojen paras pelaamani videopeli, niin tällä hetkellä vastaus olisi Horizon Zero Dawn. Peli on yksinkertaisesti mestariteos ja huikea pelikokemus. Minkään muun pelin maailma ei ole imaissut yhtä täydellisesti sisäänsä - ei edes RDR2:n maailma, niin eläväinen ja mielenkiintoinen kuin sekin oli. Tässä ei vaan kertakaikkiaan malta olla tutkimatta joka kolkkaa ja jokaista notkelmaa ja mäenrinnettä, kurkata jokaisen kallion tai kivenlohkareen taakse tai olla menemättä vielä muutaman kymmenen metrin päähän metsän siimekseen hakemaan yrttiä joka siellä siintää... ja sitten löytyykin robotteja, jotka on ihan pakko käydä lahtaamassa jne.

Peli on myös häikäisevän upea grafiikaltaan. Missään pelaamassani pelissä ei esimerkiksi talvinen metsä ole ollut niin todentuntuinen kuin tässä pelissä. Lisäksi tunnelmaa nosti loistava äänimaailma eläinten ääntelyineen, tuulen tuiverruksineen jne. Kaiken kruunaavat vielä miellyttävä päähenkilö sekä pelin todella hyvin toimiva ohjattavuus ja sulavuus kaiken kaikkiaan.

No jotta ei mene ihan pelkäksi hehkuttamiseksi, niin muutama epärealistisuus vähän otti silmään, kuten kummalliset sääolojen vaihtelut ja talvipakkasella puronvarrella lentelevät sudenkorennot. Lisäksi välivideot olivat vähän tönkösti näyteltyjä. Myös ihmisvihollisiin osuminen nuolilla on välillä ärsyttävän vaikeaa, kun taas riistaeläimiin osuu kun vähän sinne päin sihtaa. Nuo olivat kuitenkin aika pieniä murheita tässä loistavassa kokonaisuudessa. Kymppiä en kehtaa arvosanaksi antaa, joten laitetaan 9,5.

Onneksi jatko-osaa ei tarvitse enää kauaa odotella!

Bioshock Remastered (Series S)
Tämä klassikko oli jäänyt itsellä kokematta, kuten pelisarjan muutkin osat. Aika perus putkijuoksu, jonka kerran pelaa läpi ihan mielellään, mutta ainakin itselläni jäänee unholaan aika nopeasti. Ampumistuntuma ei ole paras mahdollinen, muuten ohjattavuus on kyllä hyvä. Pelin tumma värimaailma alkoi tympiä mitä pidemmälle peliä eteni. Lisäksi ärsytti myös se, että ammukset olivat koko ajan finaalissa, ja rahat eivät yleensä riittäneet kunnolla niiden ostamiseen. Plussaa pitää antaa aika ajoin melko kuumottavasta tunnelmasta. Kaikkiaan ehkä sellainen seiskan peli.
 
Sinun täytyy kirjautua tai rekisteröityä voidaksesi vastata.
Ylös Bottom