Assassin's Creed Valhalla. Nopean ja tehokkaan suorittajan painajainen. 216 tuntia siihen käytin, mutta se on nyt siinä. Päätarina sekä kolme suurta lisäosaa läpäisty kaikessa rauhassa pelimaailmasta nautiskellen, mikä tarkoittaa samalla koko kahdentoista pääsarjan AC-pelin urakan päätepistettä. Suunnilleen vuoden päivät siihen taisi mennä, mutta nyt olen maalissa! Kaikki pääsarjan yksinpeli-lisäosat sekä pari spinoff-julkaisua tuli myös pelattua läpi, joten Assassin's Creediä ei ole tullut tahkottua aivan vähän viimeisen 12 kuukauden aikana. Tunnelma on hiukan helpottunut, mutta myös haikea. Niin koko pelisarjan, kuin myös nimenomaan Valhallan osalta.
Olin kuullut - ja Originsin sekä Odysseyn perusteella myös arvannut - Valhallan olevan massiivisen kokoinen peli. Mahdollinen 100-200 tunnin urakka olisi saattanut etukäteen hirvittää, mutta aiempien osien - etenkin erinomaisen Odysseyn - jälkeen lähinnä odotin pääseväni tutkimaan jälleen yhtä upeasti mallinnettua pelimaailmaa. Pelimekaniikan en odottanut paljoa muuttuvan, mutta Odysseyn RPG-luonteeseen tykästyneenä toiveissa oli lisää valintapohjaista etenemistä, interaktiivisia dialogeja sekä paljon matkantekoa jalan, ratsain tai vesitse. Ei tarvinnut pettyä. Sama meno jatkuu, mutta vieläkin suuremmassa mittakaavassa - jos se on ylipäätään edes mahdollista.
Valhallan tarinallinen osuus on valtavan pitkä. Kaiken järjen mukaan liiankin pitkä, mutta itselleni se teki pelistä vain entistäkin paremman. Ymmärrän, jos se kuluttaa loppuun sellaiset pelaajat, jotka eivät pidä pitkistä sivutehtävistä tai haluavat suorittaa päätarinan tehokkaasti ja jouhevasti. Varsinaisia "sivutehtäviä" Valhallassa on periaatteessa vähän, mutta pelin rakenne on sellainen, että päätarinassa edetäkseen on enemmän tai vähemmän sivujuonilta tuntuvia tehtäväkokonaisuuksia suoritettava lukuisia eri puolilla massiivista keskiaikaisen Englannin pelikarttaa. Koska tavakseni avoimen maailman peleissä on jo muutenkin muodostunut erilaisten sivujuonien tutkiminen ja päätarinan reitin ulkopuolelle haahuilu, ei tällainen lähestymistapa haitannut lainkaan - oikeastaan päin vastoin. Kartan jokaisella osa-alueella on oma tarinakokonaisuutensa, minkä myötä koko pelikarttaan tulee jo pelkän päätarinan myötä tutustuttua huomattavasti laajemmin kuin monessa muussa avoimen maailman pelissä. Toki, peli on toisaalta niin pitkä, ettei se voi olla näkymättä ajoittaisena päätarinan punaisen langan katkeiluna. Kyllä se sieltä lopulta kuitenkin aina löytyi uudelleen, eikä oma pelini ei ollut missään vaiheessa vaarassa jäädä kesken. Ei tarina nyt mikään erityisen ikimuistoinen ole, mutta ajaa asiansa juuri niin hyvin kuin sen tarvitsee tehdä pysyäkseen kiinnostavana.
Valhallan pelimaailmassa liikkuminen oli myös sen verran hienoa, että tässäkin pelissä pidättäydyin käyttämästä pikamatkustusta käytännössä kokonaan ennen päätarinan läpäisyä. Matkan varrelle ja tehtävien väliin osuneiden mysteerien ja tapahtumien selvittäminen oli varsin mukaansatempaavaa, ja aiempien AC-pelien tapaan etenkin uusiin kaupunkeihin ja kyliin saapumiset olivat parhaimmillaan juhlallisia hetkiä. Oli helppo uppoutua tuntikausiksi kerrallaan tutkimaan pelimaailmaa ja sen sisältöä. Toki, tehtävät ja etenkin sivuaktiviteetit toistavat pelillisesti itseään suhteellisen nopeastikin, mutta trikki onkin mielestäni siinä, ettei niitä pidä ahmia tarpeettoman kovalla tahdilla. Tässä juuri lienee syy siihen, miksi harjoittamani pikamatkustusvapaa eteneminen tuntui sopivan Valhallaan niin hyvin - tehtävät ja aktiviteetit eivät ole jatkuvasti keskiössä, vaan enemmänkin ohjaavat suuntaa pelimaailman tutkimiselle. Hyviä hengähdystaukoja tarjosi myös pelin keskushubina toimiva Ravensthorpe. Taisin AC III:n raportissani mainita pitäneeni kotikylän asuttamisen ympärille rakennetusta sivujuonikuviosta, ja tässähän sitä samaa oli mukavasti taas tarjolla!
Pelillisesti suuria muutoksia ei ole, vaikka taistelusysteemiä olikin hiukan monipuolistettu ja kontrolleja hienosäädetty. Mitään mullistavaa Valhalla ei kuitenkaan pelillisesti tarjoa, eikä sitä pyörää nyt varsinaisesti ole tarviskaan keksiä uudelleen. Viikinkiteema tuo tietysti mukanaan omat erityisteemansa, mutta kyllähän pelillinen peruslähtökohta on täsmälleen sama kuin antiikin Kreikassa tai hellenistisessä Egyptissä. Laivojen sijaan nyt ryöstellään luostareita, ja miekan tai keihään sijasta vihollisia huidotaan kirveellä. Tosin niitä miekkoja, keihäitä sekä kunnioitettava määrä muita asetyyppejä kyllä löytyy keräiltäväksi ja käytettäväksi, ja ase- ja varustevalikoiman monipuolisuudelle ja laajuudelle on muutenkin annettava kehuja. Mitään ainutkertaista taistelujärjestelmää tai pelimekaanista innovaatiota Valhallasta on turha etsiä, mutta hyvin toimivat ja tutuksi tulleet perusmekaniikat ajavat kuitenkin asiansa aivan riittävän hyvin.
Jos ei Valhallan peruspeli jostakin syystä vielä riitä, niin lisäosia ja muuta valinnaista sisältöä löytyy myös todella reilulla kädellä. Uusia saman ajanjakson karttoja ja suhteellisen pitkiä kampanjoita on tarjolla niin Irlannissa kuin Frankkien valtakunnassakin, ja näistä etenkin Irlanti-lisäri oli erittäin mieluisaa pelattavaa. Viimeinen suuri laajennus, Dawn of Ragnarök, olikin sitten kirjaimellisesti aivan toisesta maailmasta. Svartalfheim toimi kyllä pelimaailmana varsin hyvin ja laajennusta oli mukava pelata, mutta jotenkin en onnistunut saamaan sen tarinasta aivan yhtä hyvää otetta kuin vaikka Odysseyn erinomaisesta Atlantis-lisäristä. Kyllä sekin silti pelillisesti sekä pelimaailman tutkimisen kannalta maistui erittäin hyvin, vaikka kokonaisuus liikkuukin jo niin kauas peruspelistä ja toimii sinänsä hyvin omana kokonaisuutenaan, että tästä olisi mielestäni voinut ihan yhtä hyvin tehdä lisäosan sijaan oman, erillisen julkaisunsa. Tosin samapa tuo, kun nämä molemmat oli joka tapauksessa tarkoitus pelata.
Teknisellä puolella Valhalla toimi pääsääntöisesti hyvin, vaikkakaan ei aivan täydellisesti. 60fps-tilan löytyminen on tietysti pelaamassani Series X -versiossa selviö, vaikka peli kärsiikin silloin tällöin ruudun repeilystä. Silmiinpistävää tämä ei tosin ollut kuin ehkä vasta Dawn of Ragnarök -lisärissä, joka tuntui olevan teknisesti epävakain osuus pelistä. Graafinen puoli toimii noin yleisesti erittäin hyvin, ja uuden sukupolven konsoliversioon siirtyminen näkyy selvästi jo tässä crossover-vaiheen julkaisussa. Muutamien lukemieni kommenttien perusteella Originsia vaivannut dialogien huono äänenlaatu olisi pitänyt olla myös Valhallan riesana, mutta ainakaan oma kokemukseni ei tätä puolla. Voihan olla, että päivitysten myötä tämäkin puoli on saanut korjauksia, mutta itse en mitään häiritsevää pudotusta äänenlaadussa huomannut. Sen sijaan pari kaatumista sekä yksi isompi bugi tuli vastaan, mitkä toki 216 tunnin aikana koettuna eivät hallinneet kokonaisuutta mitenkään merkittävästi. Kohtaamani bugi oli kuitenkin varsin rasittava, sillä se esti erään Irlannin tehtäväsarjan viimeisen pomovastuksen voittamisen. Googletuksen perusteella en ole ainoa, joka on kohdannut saman bugin viimeisimmän päivityksen jälkeen, joten ehkäpä siihen vielä saadaan uusi, ongelman korjaava päivitys.
Mitähän tähän nyt vielä loppuun sanoisi. Assassin's Creedit on nyt pelattu sarjan alusta nykyhetkeen saakka, ja juuri sopivasti sarjan seuraava osa jo julkistettiinkin. Ei ole liioiteltua sanoa AC:n muodostuneen viimeisen vuoden aikana yhdeksi ehdottomista suosikkipelisarjoistani, jonka tulevat osat kiinnostavat jo tietynlaisena automaationa. Toki arvasin jo ennen ensimmäisen osan aloittamistakin, että todennäköisesti tulen näistä peleistä nauttimaan, ja näinhän siinä juuri kävi. Ei tästä nyt aivan HZD:n tai HFW:n läpäisyn jälkeistä tyhjiötä synny, mutta kyllähän tässä tietynlainen haikeus on silti läsnä, kun seuraavaa isoa AC:ta ei olekaan heti valmiina pelattavaksi. Tosin, backlogissa kyllä riittää jatkossakin sen verran purettavaa, että ainoa ongelma on seuraavan käsiteltävän pelin tai pelisarjan valinnanvaikeus.
