Ferraro
Well-Known Member
Olisi varmaan pitänyt hiukan säästellä puheita vahvoista tunnereaktioista edellisessä raportissa. Ei sillä, etteikö Life is Strange olisi ollut juuri niin koskettava ja mieleenpainuva kuin muutama päivä sitten kirjoittelin, mutta seuraavaksi satuin sitten pelaamaan The Last of Us Part II:n.
Siltä varalta että joku peliä pelaamaton vielä sattuisi olemaan yhtä onnellisessa, spoilerivapaassa asemassa kuin itse sain peliä aloittaessani olla, niin pistän koko raportin spoiler-tagin taakse. Varsinaisia juonipaljastuksia teksti ei sisällä, mutta kuitenkin huomattavasti enemmän tietoa tarinasta kuin itselläni oli peliä aloittaessani.
Siltä varalta että joku peliä pelaamaton vielä sattuisi olemaan yhtä onnellisessa, spoilerivapaassa asemassa kuin itse sain peliä aloittaessani olla, niin pistän koko raportin spoiler-tagin taakse. Varsinaisia juonipaljastuksia teksti ei sisällä, mutta kuitenkin huomattavasti enemmän tietoa tarinasta kuin itselläni oli peliä aloittaessani.
Ainakin näin alle vuorokausi pelin viimeistelyn jälkeen tuntuu, että TLoU II oli henkisesti raskain pelikokemus joka tähän päivään mennessä vastaan on tullut. Pelin tarina on synkkä ja tuskainen, se huokuu tietynlaista epätoivoa mutta sillä on myös omat, erityisen kauniit ja koskettavat hetkensä. Nämä tuntuvat lopulta kuitenkin olevan siellä vain tullakseen lopulta murskatuiksi toinen toistaan julmemmilla ja raaemmilla tavoilla. Tämä kaikki piti kyllä paikkansa jo ykkösosankin kohdalla, mutta Part II iskee homman niin monella tavalla uudelle tasolle, että sen pelikokemus oli jopa odottamattoman rankka.
Palaan tarinaan vielä hiukan myöhemmin, mutta sitä ennen pari sanaa pelistä noin muuten. Kaikesta näkee, että Naughty Dog on tämän pelin kohdalla pistänyt ns. all-in jokaisella osa-alueella. Ihailtavan yksityiskohtaiset hahmomallit ja välianimaatiot, upeasti mallinnettu ja yllättävänkin monipuolinen post-apokalytpinen pelimaailma, ihailtavan huomaamattomasti tunnelmaa ylläpitävä äänimaailma sekä tietysti lähes saumattomasti toimiva pelattavuus ovat sellainen yhdistelmä, ettei montaakaan aivan täysin vastaavaa kokonaisuutta ole tullut vastaan. Vaikka kyseessä onkin ns. putkijuoksu, niin kentät eivät sellaisilta kuitenkaan pääosin tunnu. Myös PS5:llä saatavilla oleva 60fps-tila toimi suorastaan täydellisesti, joten pelikokemus oli juuri niin sulava kuin toivoa saattaa.
Itse pelaaminen on käytännössä hyvin tuttua, jos on pelannut ykkösosan tai jonkin saman firman Unchartedeista. Mitään maata mullistavaa ei pelillisesti tapahdu tässäkään, mutta ei toisaalta tarvitsekaan. Pikku juttuja on viilattu sieltä täältä, ja kokonaisuus tuntuukin hyvin hiotulta. En nyt muista ulkoa mitä nykyisistä mekaniikoista vuosi sitten pelaamani ykkösosa sisälsi, mutta ainakin heinikossa ryömiminen, lähitaisteluiden väistöliikkeet sekä panttivankien ottaminen toimivat kakkososan pelillisinä elementteinä erittäin hyvin. Eiväthän ne mitään ennennäkemättömiä uudistuksia tietenkään ole, mutta mikäpä nykypäivänä enää olisi. Jos nyt jostakin pitää vähän napista, niin Naughty Dogille tyypillisesti mukana on muutamia taisteluita, joista selviäminen vaati sen verran spesifisiä toimia, että ainakaan itselläni ei ollut mitään saumaa selvitä niistä ensimmäisellä yrittämällä. Onneksi checkpointteja on sen verran tiheään, että nämä skriptatut - tai diplomaattisemmin strategisesti sijoitellut - viholliset eivät vielä itsessään pääseet pelaajansa ihon alle.
Vaikka jo ensimmäisestä osasta pidinkin, niin varsinaisesti pelin vähiten kiinnostavaa antia oli itselleni juuri sen tavaramerkkivihollisten, eli tartunnan saaneiden seassa hiiviskely tai niitä vastaan taistelu. Zombie(like)-räiskinnöistä en tosin muutenkaan ole koskaan erityisemmin perustanut, vaikka kyllä tämä toki tarinan osana menee. Tai no myönnetään - pelin loppupuolella saatavalla liekinheittimellä grillaaminen sai hetkellisesti leveän hymyn omillekin kasvoilleni. Ehkä suurempi syy tartunnan saaneiden kohtaamisen vastenmielisyyteen löytyy ihan yksinkertaisesti pelin graafisesta tyylistä. Isoimpia ja rumimpia vihollisia tekee melkein jo pahaa katsoakin, puhumattakaan epäonnistumisen hetkellä nähtävistä kuolemisanimaatioista. Tällaisilla hetkillä oma katseeni alkoikin kyllä hakeutua jo televisioruudulta kohti ympäröivän pimeän huoneen seiniä. Hyi s****na!
Gorea on muutenkin aivan hirveä määrä. Sitä ei ole mukava katsoa, mutta ainakin jossakin määrin sitä on pakko olla jotta tarina tulee kerrotuksi. Äärimmäisen raaka ja julma väkivalta ei rajoitu kasvottomiin tusinavihollisiin, vaan myös moni pelin juonen kannalta keskeinen hahmo saa raakuuksista osansa. Pelin loppupuolella veistä käännetään haavassa vielä melko ainutlaatuisella tavalla, kun tarinan aiemmassa vaiheessa sydämettömästi teurastetuille hahmoille kirjoitetaan omia, inhimillisiä taustatarinoitaan. Sentään nämä eivät ole pelaajan omien valintojen tuloksia - ilman niitäkin tarinan ahdistavuusaste nousee aivan riittävän korkealle.
The Last of Us Part II on myös suoraviivaiseksi yhden kulkusuunnan toimintaseikkailuksi äärimmäisen pitkä peli. Yli 30 tunnin pituus tämäntyyppisissä peleissä on toki erittäin pitkä, mutta toisaalta eihän se ole paljoakaan verrattuna vaikkapa moniin avoimen maailman toimintaseikkailuihin. Peli tuntuukin ensimmäisellä pelikerrallaan todellisuutta pidemmältä sen vuoksi, että se antaa muutamaan kertaan hyvin ennenaikaisia vihjeitä siitä, että tarinan loppu olisi lähellä. Tähän lankaan menin itsekin, sillä pelin puolivälissä olin jo varma että edessä on viimeinen taistelu, ja ennen viimeistä kokonaan uutta lokaatiota ja kappaletta pidin täysin selvänä että meneillään olleen kohtauksen jälkeinen osio olisi lopputekstit. Toisaalta missään vaiheessa nälkä juonenkäänteiden selvittämiseen ei laantunut - oikeastaan päin vastoin - joten en voi silloin sanoa pelin olleen tarpeettoman pitkä. Henkisestä "endgamesta" takaisin pelilliseen mielentilaan palautuminen tuossa ehkä oli se suurin ongelma, joka kyllä ratkesi aina viimeistään pienellä tauolla pelaamisesta.
Ja mitähän siitä tarinasta vielä sanoisi. Vaikuttavan ykkösosan jälkeen tältä odotti paljon, ja paljon tältä myös sai. The Last of Us Part II:n aikana sai käydä koko tunneskaalansa läpi useaan otteeseen, ja tarinan intensiivisyyden huomasi jo ihan siinäkin, kuinka paljon sitä tuli mietittyä pelihetkien ulkopuolellakin. Olikin enemmän kuin sopivaa, että sain ajoitettua koko pelin pelaamisen neljän peräkkäisen vapaapäivän ajalle, jolloin pelistä sai varmasti maksimaalisen kokemuksen irti. En voi kuitenkaan väittää, että peliä olisi ollut alkuvaiheen jälkeen useastikaan "kiva" pelata. Sitä ei pelannut pelkästään huvin vuoksi, vaan siksi että juoni oli vain yksinkertaisesti nähtävä loppuun saakka. Tarinassa eli niin täysillä mukana, että pistin ihan merkille, kuinka "hengästynyt" tunne lähes jokaisen pelikerran jälkeen oli. Pelin kulminaatiopisteenä toimivan viimeisen interaktiivisen välinäytöksen kohdalla huomasin veden jo valuvan silmistäni, vaikka loppuratkaisua ei vielä ollut edes nähty. Onneksi kukaan ei ole näkemässä kun pelaan, niin ei tarvitse reaktioitaankaan peitellä.
The Last of Us Part II on tunteikas, julma ja synkkä kertomus. Se oli liikuttava, ahdistava ja musertava kokemus. Se oli henkisesti raskain peli, jonka olen tähän mennessä kokenut.
The Last of Us Part II on mestariteos, jota ei kuitenkaan tee mieli pelata uudelleen.
Palaan tarinaan vielä hiukan myöhemmin, mutta sitä ennen pari sanaa pelistä noin muuten. Kaikesta näkee, että Naughty Dog on tämän pelin kohdalla pistänyt ns. all-in jokaisella osa-alueella. Ihailtavan yksityiskohtaiset hahmomallit ja välianimaatiot, upeasti mallinnettu ja yllättävänkin monipuolinen post-apokalytpinen pelimaailma, ihailtavan huomaamattomasti tunnelmaa ylläpitävä äänimaailma sekä tietysti lähes saumattomasti toimiva pelattavuus ovat sellainen yhdistelmä, ettei montaakaan aivan täysin vastaavaa kokonaisuutta ole tullut vastaan. Vaikka kyseessä onkin ns. putkijuoksu, niin kentät eivät sellaisilta kuitenkaan pääosin tunnu. Myös PS5:llä saatavilla oleva 60fps-tila toimi suorastaan täydellisesti, joten pelikokemus oli juuri niin sulava kuin toivoa saattaa.
Itse pelaaminen on käytännössä hyvin tuttua, jos on pelannut ykkösosan tai jonkin saman firman Unchartedeista. Mitään maata mullistavaa ei pelillisesti tapahdu tässäkään, mutta ei toisaalta tarvitsekaan. Pikku juttuja on viilattu sieltä täältä, ja kokonaisuus tuntuukin hyvin hiotulta. En nyt muista ulkoa mitä nykyisistä mekaniikoista vuosi sitten pelaamani ykkösosa sisälsi, mutta ainakin heinikossa ryömiminen, lähitaisteluiden väistöliikkeet sekä panttivankien ottaminen toimivat kakkososan pelillisinä elementteinä erittäin hyvin. Eiväthän ne mitään ennennäkemättömiä uudistuksia tietenkään ole, mutta mikäpä nykypäivänä enää olisi. Jos nyt jostakin pitää vähän napista, niin Naughty Dogille tyypillisesti mukana on muutamia taisteluita, joista selviäminen vaati sen verran spesifisiä toimia, että ainakaan itselläni ei ollut mitään saumaa selvitä niistä ensimmäisellä yrittämällä. Onneksi checkpointteja on sen verran tiheään, että nämä skriptatut - tai diplomaattisemmin strategisesti sijoitellut - viholliset eivät vielä itsessään pääseet pelaajansa ihon alle.
Vaikka jo ensimmäisestä osasta pidinkin, niin varsinaisesti pelin vähiten kiinnostavaa antia oli itselleni juuri sen tavaramerkkivihollisten, eli tartunnan saaneiden seassa hiiviskely tai niitä vastaan taistelu. Zombie(like)-räiskinnöistä en tosin muutenkaan ole koskaan erityisemmin perustanut, vaikka kyllä tämä toki tarinan osana menee. Tai no myönnetään - pelin loppupuolella saatavalla liekinheittimellä grillaaminen sai hetkellisesti leveän hymyn omillekin kasvoilleni. Ehkä suurempi syy tartunnan saaneiden kohtaamisen vastenmielisyyteen löytyy ihan yksinkertaisesti pelin graafisesta tyylistä. Isoimpia ja rumimpia vihollisia tekee melkein jo pahaa katsoakin, puhumattakaan epäonnistumisen hetkellä nähtävistä kuolemisanimaatioista. Tällaisilla hetkillä oma katseeni alkoikin kyllä hakeutua jo televisioruudulta kohti ympäröivän pimeän huoneen seiniä. Hyi s****na!
Gorea on muutenkin aivan hirveä määrä. Sitä ei ole mukava katsoa, mutta ainakin jossakin määrin sitä on pakko olla jotta tarina tulee kerrotuksi. Äärimmäisen raaka ja julma väkivalta ei rajoitu kasvottomiin tusinavihollisiin, vaan myös moni pelin juonen kannalta keskeinen hahmo saa raakuuksista osansa. Pelin loppupuolella veistä käännetään haavassa vielä melko ainutlaatuisella tavalla, kun tarinan aiemmassa vaiheessa sydämettömästi teurastetuille hahmoille kirjoitetaan omia, inhimillisiä taustatarinoitaan. Sentään nämä eivät ole pelaajan omien valintojen tuloksia - ilman niitäkin tarinan ahdistavuusaste nousee aivan riittävän korkealle.
The Last of Us Part II on myös suoraviivaiseksi yhden kulkusuunnan toimintaseikkailuksi äärimmäisen pitkä peli. Yli 30 tunnin pituus tämäntyyppisissä peleissä on toki erittäin pitkä, mutta toisaalta eihän se ole paljoakaan verrattuna vaikkapa moniin avoimen maailman toimintaseikkailuihin. Peli tuntuukin ensimmäisellä pelikerrallaan todellisuutta pidemmältä sen vuoksi, että se antaa muutamaan kertaan hyvin ennenaikaisia vihjeitä siitä, että tarinan loppu olisi lähellä. Tähän lankaan menin itsekin, sillä pelin puolivälissä olin jo varma että edessä on viimeinen taistelu, ja ennen viimeistä kokonaan uutta lokaatiota ja kappaletta pidin täysin selvänä että meneillään olleen kohtauksen jälkeinen osio olisi lopputekstit. Toisaalta missään vaiheessa nälkä juonenkäänteiden selvittämiseen ei laantunut - oikeastaan päin vastoin - joten en voi silloin sanoa pelin olleen tarpeettoman pitkä. Henkisestä "endgamesta" takaisin pelilliseen mielentilaan palautuminen tuossa ehkä oli se suurin ongelma, joka kyllä ratkesi aina viimeistään pienellä tauolla pelaamisesta.
Ja mitähän siitä tarinasta vielä sanoisi. Vaikuttavan ykkösosan jälkeen tältä odotti paljon, ja paljon tältä myös sai. The Last of Us Part II:n aikana sai käydä koko tunneskaalansa läpi useaan otteeseen, ja tarinan intensiivisyyden huomasi jo ihan siinäkin, kuinka paljon sitä tuli mietittyä pelihetkien ulkopuolellakin. Olikin enemmän kuin sopivaa, että sain ajoitettua koko pelin pelaamisen neljän peräkkäisen vapaapäivän ajalle, jolloin pelistä sai varmasti maksimaalisen kokemuksen irti. En voi kuitenkaan väittää, että peliä olisi ollut alkuvaiheen jälkeen useastikaan "kiva" pelata. Sitä ei pelannut pelkästään huvin vuoksi, vaan siksi että juoni oli vain yksinkertaisesti nähtävä loppuun saakka. Tarinassa eli niin täysillä mukana, että pistin ihan merkille, kuinka "hengästynyt" tunne lähes jokaisen pelikerran jälkeen oli. Pelin kulminaatiopisteenä toimivan viimeisen interaktiivisen välinäytöksen kohdalla huomasin veden jo valuvan silmistäni, vaikka loppuratkaisua ei vielä ollut edes nähty. Onneksi kukaan ei ole näkemässä kun pelaan, niin ei tarvitse reaktioitaankaan peitellä.
The Last of Us Part II on tunteikas, julma ja synkkä kertomus. Se oli liikuttava, ahdistava ja musertava kokemus. Se oli henkisesti raskain peli, jonka olen tähän mennessä kokenut.
The Last of Us Part II on mestariteos, jota ei kuitenkaan tee mieli pelata uudelleen.
Viimeksi muokattu:
