Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)

Backlogin purkua

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Dragonfly
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
NASCAR Rivals
(Julkaisualusta: Switch, pelattu: Switch 2)

Peli "läpi".

Autopelien kanssa on aina vähän hankalampi määrittää milloin peli on läpi. NASCAR Rivalsin kohdalla päätin että näin on, kun täysin lisensoitu 36 kisan NASCAR Cup Series 2022 kausi on pelattu läpi. Pelissä on tämän lisäksi tietysti yksittäiset kisat ja moninpeli niin jaetulta ruudulta kuin verkon välityksellä, mutta näihin en juurikaan koskenut.

NASCAR Rivals yllättää monellakin tavoin. Ensinnäkin sillä kuinka kunnianhimoinen autopeli se on. Asetuksia riittää tekemään pelistä tosi helposti lähestyttävän, mutta myös enemmän simulaation suuntaan nojaavan. Kisojen pituutta saa säätää todella laajalla skaalalla ja samalla säätää sitä kuinka nopeasti renkaat ja bensa kuluvat, jotta lyhyemmissäkin kisoissa pääsee varikkotaktiikan makuun. Ajoin kausimoodin läpi 7% kisapituudella ja kolminkertaisella renkaiden ja bensan kulumisella. Tämä tarkoitti ovaaliradoille kierroslukumäärää 18-35 kierroksen väliltä ja perinteisemmille moottoriradoille alle kymmentä kierrosta. Tämä tuntui hyvältä kisapituudelta ja kolminkertainen kuluma tarkoitti sitä, että melkein kaikissa kisoissa täytyi käydä varikolla. Välillä tosin tekoälykuskit eivät käyneet hakemassa uusia renkaita koko kisan aikana, vaikka omalla kohdalla ei olisi ollut mitään toivoa päästä maaliin yksillä renkailla.

Pelin uramoodissa pääsee myös manageroimaan omaa tiimiä, ostelemaan autoja, palkkaamaan työntekijöitä ja niin edelleen. Juuri sopivasti lisämaustetta ajamisen oheen. Ajaminen itsessään on isoin yllätys. Ajomalli on mukavan onnistunut sekoitus arcadea ja simulaatiota, jossa renkaiden kulumisen huomaa ja perän saa lähtemään alta, jos on varomaton mutkissa kaasun kanssa. Toisaalta taas autot saavat vaihtaa maalipintaa varsin rankastikin ja auto pysyy silti hallinnassa. NASCAR -kisailun tunnelma on varsinkin ovaaliradoilla hienosti läsnä. Kun yli 30 autoa vetää lyhyttä rataa ympäri ei rivaalikohtaamisilta, jatkuvilta ohituksilta ja törmäilyiltä voi välttyä. Yllätyin kuinka hauskaa on ajaa ympyrää useampi kymmenen kierrosta putkeen. Pitää huolta renkaista, tarkkailla bensan määrää, ajaa edellä olevien autojen imussa ja niin edelleen. Sopivalla vaikeusasteella kisaaminen ei missään nimessä ollut voitosta voittoon ajamista, vaan tiukkaa kisaamista kärkikymmenikköön yltämisestä. Olin kauden lopussa sijalla 7. Jossain muussa ajopelissä olisi tuntunut, että uramoodi meni ihan pieleen ja olisi ollut pakko voittaa, mutta sellaista ei tässä tullut. Hyviä kisoja, hyvää taistelua pisteistä ja hyvät pudotuspelit, jossa jännitys jatkopaikoista säilyi loppuun asti.

NASCAR Rivals on Switch peliksi tarpeeksi nätin näköinen. Sahalaitaa on siellä täällä, mutta ajamisen lumossa niihin ei juuri kiinnitä huomiota. Hurja määrä yhtäaikaisia autoja radalla on myös kelpo saavutus käsikonsolilta. Pelasin tämän Switch 2:lla. En ole tietoinen, että pelisi olisi saanut mitään erillistä yhteensopivuuspäivitystä, mutta ehkäpä tehokkaampi laite pienen parannuksen antoi suorituskykyyn. Tosin peli myös kaatuili usein. Onneksi aina niin, että kisa oli ajettu ja siitä kun palattiin päävalikkoon. Peli tallensi tässä välissä, joten ainoa ärsytys oli pelin uudelleen käynnistys. Jotenkin voisin uskoa, että tuskin kaatuili näin paljon ensimmäisellä Switchillä, joten tässä ei olla ihan täydellistä yhteensopivuutta saavutettu Switch 2:n kanssa.

Yllättävää on myös se, että NASCAR Rivals on Switchin yksinoikeuspeli. Kunnianhimoinen hyvin toteutettu autopeli laitteella, jolla ei edes ole portaattomia liipaisimia, jotta jarrun ja kaasun käyttö olisi järkevää. Tykkäsin tästä sen verran paljon, että haluan nyt testata jotain tehokonsolin NASCAR peliä. Siinä missä rata-autoilupelit ovat hyvinkin tuttuja, niin NASCAR on sarjana jäänyt aikaisemmin aika pahasti paitsioon. Ehkä siksi, että NASCAR pelit eivät yleensä nauti suurta suosiota arvostelijoiden, eikä ehkä edes pelaajien keskuudessa. NASCAR Rivals veti minut tähän maailmaan ja haluan ehdottomasti kokea ovaaliympäriajoa lisää.
 
Viimeksi muokattu:
Bakeru
(julkaisualusta: Switch, pelattu: Switch 2)

Peli läpi.

Mitä jos tehtäisiin Mariota matkiva tasohyppely, mutta ei olisi ihan niin paljon budjettia ja tehtäisiin pelistä huomattavasti japanilaisempi kuin italialaisen putkimiehen seikkailut. Sitä on Bakeru. Pirteä kolmiulotteinen tasoloikka, jossa painotus vihollisten mäiskimisessä on esikuvaansa isompi, mutta perinteistä hyppimistä ja pomppimista on myös ihan riittämiin. Mukaan sotketaan vielä erilaisia ajo-osuuksia ja pomotaisteluita, jotka rytmittävät peliä mukavasti.

Olet Bakeru. Supikoira (tanuki), joka voi muuttua ihmiseksi. Elämä on rauhallista omassa pikkukylässä, kunnes joku tai jokin haluaa järjestää koko Japanin laajuiset festivaalit ja hypnotisoi koko kansan tanssiviksi festivaalin uhreiksi. Tämä ei käy päinsä ja kun pieni Issun -olento tulee pyytämään apua, niin ei aikaakaan, kun Bakeru matkaa pitkin Japania laittamassa festareita pakettiin.

Bakeru on värikäs ja iloinen ilmestys. Se luottaa visuaalisuudessaan pelkistettyyn, mutta samalla hyvin linjansa pitävään tyyliin. Rumpu ja sen kapulat aseenaan Bakeru paukuttelee festarijuhlijoita ohimoon, niin että onnistunut visuaalinen tyyli saa jatkeekseen mukavan rytmikkään paukkeen. Sankarimme oppii matkalla uusia kykyjä ja kolikoita kentistä keräämällä voi ostaa energiapalkkiparannuksia ja muuta mukavaa.

Kenttiä on hurja määrä ja niissä on ilahduttavan paljon vaihtelua. Niin visuaalisesti kuin toiminnallisesti. Välillä hypitään lumisissa maisemissa ja välillä rantahietikossa päivänvarjojen seassa. Välillä ajetaan kisaa kuin Mario kartissa konsanaan ja välillä lennellään ja ammuskellaan kuin jossain shoot-em upissa. Kentät ovat lyhyitä pyrähdyksiä ja niiden eroavaisuuksien ansiosta Bakerun parissa ei pääse kyllästymään.

Switchin sovellus kertoo läpipeluuajaksi 11 tuntia tai enemmän, mikä tuntui oikein sopivalta. Ei ehtinyt käydä sitä että kentät alkaisivat toistaa itseään, eikä loppua kohden mukavasti vaikeutuvaan toimintaan ja tasohyppelyyn kyllästynyt. Vaikkei tämä nyt ihan nousekaan lajityypin legendojen joukkoon, niin oikein viihdyttävä peli joka tapauksessa.

Jos ei tekstistä saanut tarpeeksi hyvää kuvaa millainen peli kyseessä, niin siitä vielä traileria:
 
^ Goemon-tyylisen pelinä tätä itselle mainostettiin ja se on myös aika passeli kuvaus. Mystical Ninja Starring Goemon -tyylinen tuntui alun perusteella olevan, höpöä huumoria ja muuta samankokoista, voisi jossain kohti koettaa kyllä jatkaakin.
 
Sherlock Holmes The Awakened (pelattu: Xbox Series X)

Peli läpi.

Miltä kuulostaisi maailman kuuluisimman yksityisetsivän ja Cthulhun mytologian yhdistelmä? Mitä jos loogiseen päättelyyn ja havainnointiin kaiken perustava Sherlock Holmes, joutuisi kohtaamaan kosmisia kauhuja, jotka eivät ole järjellä selitettävissä? Tätä on Sherlock Holmes The Awakened.

Seikkailu alkaa maanläheisesti Sherlockin tutkiessa katoamistapausta ihan kotinsa leipeillä. Se mikä alkaa kadonneen palvelijan etsimisenä, laajenee maan ja mantereen rajat ylittäväksi seikkailuksi, kun mestarietsivä uppoaa syvemmälle tapauksen lonkeroihin. Kyse ei ole pelkästään kidnappauksista, vaan jonkin sortin rituaalista. Selittämättömistä syistä myös Sherlockin mieli alkaa järkkyä, mitä lähemmäksi ratkaisua matka vie.

Sherlock Holmes The Awakened on remake vuonna 2007 julkaistusta saman nimisestä pelistä. Alkuperäistä en ole pelannut, mutta ilmeisesti tässä on parantuneen visuaalisuuden ja uuden ääninäyttelyn lisäksi myös juonta muovattu sopimaan uudempien Sherlock Holmes -pelien jatkumoon. Tarkemmin sanoen Sherlock Holmes Chapter Onen jatko-osaksi.

Sherlock Holmes – John Watson parivaljakko seikkailee, tutkii ja päättelee tuttuun tapaansa. Rikospaikkoja tutkitaan todisteita etsien ja niiden päälle päätellään mitä on tapahtunut. Uusia palasia mysteeriin aukeaa sitä mukaa, kun todisteita löytyy ja hahmojen kanssa jutellaan. Tätä perinteistä Sherlock Holmes -pelaamista rytmitetään ”toimintaosuuksilla”. Ei niin että Sherlock nyt yhtäkkiä ammuskelisi tiensä vihollisjoukon läpi, vaan esimerkiksi Watsonin pitää ehtiä kärsivän Sherlockin luokse ajanpuitteissa tai parivaljakko suunnistaa hämyisen suon läpi.

Muutamissa kohdin tuntui, että peli ei ohjaa tarpeeksi selvästi mihin mennä tai mitä tehdä seuraavaksi. Tuntui että homma meni vähän harhailuksi, mutta silti seikkailu nappasi mukaansa. Tarina on kerrottu onnistuneesti ja sekä Sherlock Holmes että H.P. Lovecraftin muinaisten olentojen tarusto kiinnostaa. Peli on läpi vajaassa kymmenessä tunnissa, mikä tuntui sopivalta. Ytimekäs, mukaansatempaava, mutta ei turhaan pitkitetty.

Minulta on jäänyt monet uudemmat Sherlock Holmes -pelit pelaamatta. Tämä oli sen verran hyvä, että täytyypä varmaan pelata niitä muitakin.
 
Viimeksi muokattu:
Dragonfly sanoi:
Sherlock Holmes The Awakened (pelattu: Xbox Series X)

Peli läpi.

Miltä kuulostaisi maailman kuuluisimman yksityisetsivän ja Cthulhun mytologian yhdistelmä? Mitä jos loogiseen päättelyyn ja havainnointiin kaiken perustava Sherlock Holmes, joutuisi kohtaamaan kosmisia kauhuja, jotka eivät ole järjellä selitettävissä? Tätä on Sherlock Holmes The Awakened.

Seikkailu alkaa maanläheisesti Sherlockin tutkiessa katoamistapausta ihan kotinsa leipeillä. Se mikä alkaa kadonneen palvelijan etsimisenä, laajenee maan ja mantereen rajat ylittäväksi seikkailuksi, kun mestarietsivä uppoaa syvemmälle tapauksen lonkeroihin. Kyse ei ole pelkästään kidnappauksista, vaan jonkin sortin rituaalista. Selittämättömistä syistä myös Sherlockin mieli alkaa järkkyä, mitä lähemmäksi ratkaisua matka vie.

Sherlock Holmes The Awakened on remake vuonna 2007 julkaistusta saman nimisestä pelistä. Alkuperäistä en ole pelannut, mutta ilmeisesti tässä on parantuneen visuaalisuuden ja uuden ääninäyttelyn lisäksi myös juonta muovattu sopimaan uudempien Sherlock Holmes -pelien jatkumoon. Tarkemmin sanoen Sherlock Holmes Chapter Onen jatko-osaksi.

Sherlock Holmes – John Watson parivaljakko seikkailee, tutkii ja päättelee tuttuun tapaansa. Rikospaikkoja tutkitaan todisteita etsien ja niiden päälle päätellään mitä on tapahtunut. Uusia palasia mysteeriin aukeaa sitä mukaa, kun todisteita löytyy ja hahmojen kanssa jutellaan. Tätä perinteistä Sherlock Holmes -pelaamista rytmitetään ”toimintaosuuksilla”. Ei niin että Sherlock nyt yhtäkkiä ammuskelisi tiensä vihollisjoukon läpi, vaan esimerkiksi Watsonin pitää ehtiä kärsivän Sherlockin luokse ajanpuitteissa tai parivaljakko suunnistaa hämyisen suon läpi.

Muutamissa kohdin tuntui, että peli ei ohjaa tarpeeksi selvästi mihin mennä tai mitä tehdä seuraavaksi. Tuntui että homma meni vähän harhailuksi, niin silti seikkailu nappasi mukaansa. Tarina on kerrottu onnistuneesti ja sekä Sherlock Holmes että H.P. Lovecraftin muinaisten olentojen tarusto kiinnostaa. Peli on läpi vajaassa kymmenessä tunnissa, mikä tuntui sopivalta. Ytimekäs, mukaansatempaava, mutta ei turhaan pitkitetty.

Minulta on jäänyt monet uudemmat Sherlock Holmes -pelit pelaamatta. Tämä oli sen verran hyvä, että täytyypä varmaan pelata niitä muitakin.
Klikkaa laajentaaksesi...
Kuulostaa joltain mistä vaimo voisi pitää. Olen tätä vähän sillä silmällä välillä katsellutkin. Kiitos postauksestasi, ehkä tämän joutaisi ostaa hänelle.
 
Metro trilogia pelattu. Lisäosat jätin suosiolla ensi kertaan. Ei missään nimessä huonoja pelejä mutta ei nää musta nyt niin hyviä olleet mitä hehkutettu. Seuraava osa oli aina parempi kuin edellinen mutta huomasin että välillä mietin että loppuisi jo. Kaikesta narinasta huolimatta voi näitä suositella pienellä varauksella.
 
asin sanoi:
Metro trilogia pelattu. Lisäosat jätin suosiolla ensi kertaan. Ei missään nimessä huonoja pelejä mutta ei nää musta nyt niin hyviä olleet mitä hehkutettu. Seuraava osa oli aina parempi kuin edellinen mutta huomasin että välillä mietin että loppuisi jo. Kaikesta narinasta huolimatta voi näitä suositella pienellä varauksella.
Klikkaa laajentaaksesi...
Jep, Metro Exodus on se paras osa noista helposti. Nuo muut voivat tuntua nykyään vähän vanhentuneilta. Ainakin joltain osin. Tunnelmaa ei niistä toki puutu.
 
Binary Domain

(julkaisualusta: Xbox 360, pelattu: Xbox Series X)

Peli läpi.

Olin kuullut hyvää Binary Domainista. En mitään älytöntä ylistystä, mutta kuitenkin siihen suuntaan, että siellä odottelee pätevä kolmannen persoonan ammuskelu. Nyt pelin läpipelanneena tähän on helppo yhtyä. Binary Domain on piilotettu helmi, joka ei missään nimessä saanut ansaitsemaansa huomiota julkaisussa.

Binary Domain lainaa lähes koko liikerepertuaarinsa Gears of Warista. Kuvakulma on sama, kuten myös se kuinka mennään suojaan ja kuinka sprintataan. Sama myös aseiden vaihtojen ja latauksen kanssa. Olo on hyvin kotoisa. Tässä vastassa ei kuitenkaan ole Locust -möröt vaan robotit.

Eletään tulevaisuudessa, jossa ilmaston lämpeneminen on johtanut massiiviseen vedenpaisumukseen ja väestökatoon. Selviytyneet elävät vanhojen kaupunkien raunioiden päälle rakennetuissa uusissa turvapaikoissa. Populaation jyrkän laskun takia robotit ovat pääasiallinen työvoima. Joku rikkoo Geneven sopimusta rakentamalla ulkoisesti täysin ihmistä muistuttavan robotin. Tämä aiheuttaa kansainvälisen kriisin ja robottien eliminoimiseen erikoistunut Ruosteryhmä lähetetään ongelman alkulähteille.

Olet Dan Marshall, Ruosteryhmän jäsen. Sinua kutsutaan selviytyjäksi. Big Bo on paras kaverisi ja kahdestaan te lähdette tutkimaan tapausta ja muuttamaan vastaantulevia robotteja romuraudaksi. Ammuskelu on todella viihdyttävää. Roboteista irtoilee palasia. Raajat voi ampua irti, mutta jalatonkin robotti jatkaa ryömimällä taistelua. Matkalla kohdataan jättiläismäisiä pomovastuksia ja uusia tiimin jäseniä. Juoni onnistuu yllättämään niin ikään positiivisesti. Se mikä alkaa simppelinä haku- ja tutkimistehtävänä eskaloituu ihmisyyttä pohdiskelevaan yllätyksiä viljelevään lopputulokseen. Pelissä pääsee myös antamaan käskyjä oman tiimin jäsenille taistelun tiimellyksessä. Heidän kanssaan keskustelu voi heikentää tai parantaa moraalia, joka taas vaikuttaa siihen tottelevatko he käskyjä. Mielenkiintoinen systeemi, mutta tuntui että sillä ei ollut peliä pelatessa tarpeeksi painoarvoa, että tiimin jäseniä tyytyväisyyden tasosta olisi oikeasti tarvinnut välittää.

Kymmentuntisessa rymistelyssä mennään suurimman osan ajasta kaasupohjassa, mutta silti se onnistuu rytmittämään menoa hienosti. On välivideoita, muutama rauhallisempi hetki ja pomovastuksia. Xbox Series X:llä pelatessa peli on erittäin sulava. Ruudunpäivitystä on nostettu, kiitos Xboxin FPS Boostin. Vaikka kyseessä on 13 vuotta vanha peli, Binary Domainin pelasi todella mielellään läpi. Robottien ammuskelu ei juuri kalpene nykypäivän peleille, ja tarinakin tuntuu entistä ajankohtaisemmalta kaiken nykypäivän tekoälyhypen rinnalla.

Isot suositukset.
 
Viimeksi muokattu:
Ghost of Tsushima: Directors Cut

Tuli tämä pelailtua pois backlogista, sillä ajatuksella, että voisin sitten hypätä Ghost of Yotein kimppuun vielä loppuvuoden aikana.

Pidin pelistä kyllä todella paljon. Erityisesti tunnelma pelissä on aivan kohdillaan ja alueet ovat todella kauniita. Jos samurai meininki kiiinnostaa, niin tämä kyllä tarjoilee sitä koko rahalla.

Peli toi myös uutta twistiä avoimen maailman malliin. Jaan monen muun kommentin siitä, että ensimmäisen Actin ja vielä toisenkin aikana tämä tuntui tuoreelta tuulahdukselta, mutta viimeistään kolmannen Actin aikana kettujen seuraaminen alkoi tuntua jo melkoiselta pakkopullalta ja savuverho hälvetä sen faktan edestä, että pohjimmiltaan sisältö oli tuttua "checklist" tavaraa. Mielestäni noita kettuja, haikuja sun muita olisi voinut olla reilusti vähemmän, nyt tuo koko konsepti pilattiin sillä, että niitä oli aivan liikaa.

Taistelusysteemistä pidin todella paljon. Pelasin Lethal vaikeusasteella, missä on haettu jonkinasteista realismia siinä, että kuolet muutamasta iskusta, mutta niin kuolee pääosin myös vastustajat. Kaksintaisteluissa tämä ei valitettavasti oikein skaalautunut kunnolla ja vaikka itse kuolit edelleen muutamasta iskusta, niin vastustajaa saikin hakata olan takaa. Taistelu oli ennenkaikkea näyttävää ja tuntui muutenkin hyvältä ja responsiiviselta. Varsinkin kun taistelit useampaa vihulaista vastaan ja John Wick tyyliin niputit heitä 1-2 miekan iskulla. Muutamia ärsyttäviä puolia oli kuitenkin huonosti toimiva kamera ja eri gadgetien/pommien valinta olisi voitu toteuttaa paremmin.

Tarinasta pidin kokonaisuudessaan paljon ja se tarjoili todella erinomaisia hetkiä ja käänteitä. Lopetuksesta pidin myös hyvin paljon. Joitain säröjä siihen kuitenkin mahtuu, esimerkiksi muutaman kerran tuntui siltä, että jotain olisi jäänyt välistä, kun tarinan tapahtumat eivät tuntuneet luonnollisilta. Yksi esimerkki Act 1 lopussa, kun Jin oli vapauttanut setänsä ja mongoli jahti jatkui pohjoiseen, Jinin setä piti hänelle puhuttelun siitä miten "epä-samuraimaisesti" Jin toimi ja Jin ainakin vaikutti siltä, että pyrkii olemaan kunniallisempi. Act 2 alussa voitkin sitten valita 3 päätehtävän väliltä mitä suoritat ensimmäisenä. Itse matkustin heti pohjoiseen hakemaan Jinin suvun asetta ja panssaria. Tässä tehtävässä Jin ilmoittaa perheensä palvelijalle, että hän haluaa päästä käsiksi myrkkyihin. Eli siis käytännössä jo seuraavassa cutscenessa Jin olikin tehnyt jo taas täyskäännöksen kunnian suhteen.

Kaikenkaikkiaan erinomainen peli ja jos Japani/samurai teema kiinnostaa, niin tämä peli kyllä tarjoilee täydellisen lääkkeen siihen. Tarina, visuaalisuus ja taistelu olivat ehdottomat vahvuudet. Peli yrittää myös tuoda uutta tuulahdusta avoimeen maailmaan, mutta lopulta astuu samaan ansaan, kuin monet muut. Itselläni kävi juuri nyt se klassinen, että aloittelin DLC:tä, mutta en tiedä jaksanko sitä pelata loppuun, kun ähky alkaa vain tulla vastaan. Puhumattakaan siitä, että haluaisin loppuvuonna edes hypätä Yotein kimppuun, joka kaiken kuulemani perusteella on pitkälti sitä samaa, kuin tämä peli. Uskon, että Yoteista pidän, mutta varmasti vaatii nyt hieman väliä, että voin pelistä oikeasti nauttia.
 
Spider-Man Miles Morales

Peli läpi.

Tykkäsin tästä enemmän kuin ensimmäisestä Insomniacin Spider-Manista. Ehkä syynä on parempi tarinan rytmitys tai lyhyempi pelin pituus, mutta joka tapauksessa pelin pelasi mielellään läpi. Itseasiassa tässä oli niin helppo platina trophy, että tämän jaksoi pelata jopa 100% läpi.

Kuten ensimmäisessä Spider-Manissa, myös tässä seittisinkoilu on hauskaa puuhaa. Taistelu toimii myös. Talvinen New York on visuaalisesti parannus ensimmäiseen peliin ja Milesin tarina "mukavan" henkilökohtainen. Peli on siis samalla sitä samaa kuin ensimmäinen Spider-Man, mutta juuri sen verran paremmin viimeisteltynä, että maistui astetta paremmalta.

Päätehtäviin keskittymällä pelin pelaa läpi muutamassa tunnissa. Lyhyys on tällä kertaa plussaa, sillä tarina pysyy hyvin kasassa. Miles opettelee olemaan Spider-Man, mutta helpolla hän ei ensimmäisessä omin avuin hoidetussa tehtävässä pääse. Sekin on kiva, ettei sivuaktiviteetteja ole loputtomiin, vaikka kyllä kartan putsaaminen merkeistä alkoi ihan loppusuoralla puuduttamaan. Silti moneen muuhun avoimen maailman peliin verrattuna tämä oli jopa minimaalinen - ja hyvä niin.

Laadukas supersankari seikkailu kelpaa aina. Peli on hienon näköinen, pyörii sulavasti ja on järkevän kokoinen kestoltaan. Äkkiseltään mietittynä tämä on parhaita Sonyn pelejä mitä olen pelannut. Ehkä Spider-Man 2:lle on siis syytä antaa myös mahdollisuus.
 
Viimeksi muokattu:
Akimbot (pelattu: Xbox Series X)

Peli läpi.

Akimbot on kuin Ratchet and Clankin pikkuserkku. Siinä seurataan värikästä sanailua viljelevän parivaljakon matkaa läpi kosmoksen. Pelaajan ohjastama robotti Exe on vakavahko soturi, joka taitaa aseet ja joutuu vastahakoisesti mukaan maailman pelastamiseen. Sen sijaan mukana lentelevä koominen sivuhahmo Shipset on vain rahan perässä ja ottaa kyllä kunnian kaikesta, mutta todellisuudessa hänen apunsa on vähän niin ja näin.

Kaksikko kohtaa matkallaan paljon vihollisia, mutta onneksi aseita on rynkystä raketinheittimeen. Silloin kun ei ammuskella niin hypitään, juostaan seinillä, varotaan lasereita, ajetaan ja lennetään. Pelissä on ilahduttavan paljon vaihtelua.

Peli myös yllättää haastavuudellaan. Räiskinnässä ja loppuvastuksissa saa olla tarkkana ettei kuolo korjaa. Samoin tasohyppelyosuudet ovat paikoin aikamoista tarkkuutta ja ajoitusta vaativaa pomppimista. Mitä pidemmälle peli eteni, sen enemmän tykkäsin siitä ettei peli ollut pelkkä läpijuoksu.

Visuaalisesti Akimbot ei pärjää esikuvalleen, mutta pelin pelkistetymmässä tyylissä on oma charminsa. Vauhdikkaan seikkailun parissa vierähti reilu 12 tuntia, mikä tuntui todella sopivalta. Kaikin puolin hauska seikkailu, jonka olemassaolosta tuskin edes moni tietää. Uskaltaisin jopa sanoa, että piilotettu helmi.

Siitä vielä traileria:
 
Viimeksi muokattu:
Mossy sanoi:
Mikähän ero on tällä ketjulla ja "Viimeksi pelatut pelit" ketjulla? Itsekin kun välillä kirjoittelee vanhoista peleistä, joiden omia ketjuja ei ole järkevää nostella, niin mietin, että kumpaan sitä sitten kirjoittaisi?
Klikkaa laajentaaksesi...
Tähän ei varmaan oo mitään yksiselitteistä vastausta, mutta itse näen sen jotenkin niin, että tässä ketjussa on pitempään backlogissa viruneet, suurella todennäköisyydellä alennuksesta ostetut pelit, kun taas siinä toisessa keskustellaan yleisesti vähän tuoreemmista peleistä.

Mutta kuten sanottua, tää on vain mun tulkinta, ja se voi olla vääräkin. :D
 
Deliver Us Mars
(Pelattu: Xbox Series X)

Peli läpi.

Deliver Us Mars on jatkoa Deliver Us The Moonille. Se on myös hyvin samantyylinen ensimmäisen ja kolmannen persoonan pulmanratkontaa ja tasohyppelyä yhdistelevä seikkailu.

Tapahtumat sijoittuvat 10 vuotta ensimmäisen osan jälkeen. Yhtymäkohtia on, mutta jatko-osa toimii hyvin myös itsenäisenä pelinä. Edelleen yritetään löytää ratkaisua maapallon ehtyneisiin luonnonvaroihin. Tällä kertaa pelaaja hyppää astronautti Kathyn saappaisiin tämän lähtiessä Marsiin etsimään vuosia sitten kadonnut isäänsä, ja samalla ratkaisua maapallon ympäristökriisiin.

Kathyn ja hänen isänsä suhde on isossa roolissa. Lapsuuden takaumat valoittavat poissaolevan isän vaikutusta Kathyyn. Tämä tekee pelin tarinasta henkilökohtaisemman kuin ensimmäisessä osassa. Peli onnistuukin olemaan yllättävän tunteikas, vaikka useamman konsolisukupolven takaa vaikutuksia hakevat kasvoanimaatiot yrittävätkin pilata tunnelmaa.

Kasvoanimaatiot alleviivaavat Deliver Us Marsin ulkoasun epätasaisuutta. Esimerkiksi avaruuspuvut näyttävät hyvältä, mutta heti perään huomaa ympäristössä tosi karkeita yksityiskohtia. Sitten taas osa tapahtumapaikoista on varsin hienon näköisiä. Valon säteiden maalatessa raunioituneen avaruusaluksen varjoja Marsin pintaan, maisemaa kelpaa ihastella.

Jos kaipaa räiskintää tai muuta vihollisten mäiskimistä, sitä kannattaa etsiä muualta. Matka Marsiin on ennenkaikkea tutkimusmatka. Hylätyt tutkimuslaitokset, vaikeakulkuinen maasto ja eri sääolosuhteet tuovat ihan tarpeeksi jännitystä ja mutkia matkaan.

Kathy kiipeilee, hyppii ja ratkaisee pulmia. Apunaan hänellä on lentävä pallonmuotoinen robotti, jota niin ikään käytetään pulmanratkonnassa ja uusiin paikkoihin pääsemisessä. Välillä liikkuminen ja varsinkin hyppiminen on vähän sinnepäin, enkä ole ihan täysin varma kankeasta ja hitaanpuoleisesta kiipeilymekaniikasta. Silti Marsin tutkiminen ja isän katoamisen selvittäminen oli mukavaa puuhaa. Kymmentuntisena pituuskin oli sopiva.

Pelistä näkee että tekijöillä on intohimoa tekemiseen, mutta ehkä budjetin ja aikataulun rajat ovat tulleet vastaan. Eipä sillä, Deliver Us Mars on hieman karkeanakin viihdyttävä seikkailu.
 
Shadow of the Tomb Raider
(pelattu: Xbox Series X)

Viime yönä pyörivät viimeinkin lopputekstit Laran reboot-trilogian viimeisessä pelissä. Peli jäi aikanaan minulla kesken, vaikka tuntui jo alusta alkaen varsin hyvältä. Muistaakseni tuli vain joku todella odotettu peli juuri noihin aikoihin, ja silloin jäi sitten Laran seikkailu alkuvaiheisiin kesken. Väärin meni sinänsä, koska nyt todella pitkän tauon jälkeen peliä jatkettuani tulikin todettua, että nyt on kyseessä todellinen helmi. Eli siis menee hyvin korkealle lopulta kaikkien pelaamieni pelienkin listalla, ja oli ylivoimaisesti paras Tomb Raider-peli mitä olen koskaan pelannut.

Minähän olen todella vähän nostalgiapelaaja, joten mikäli jatko-osat laittavat teknisesti paremmaksi kuin ensimmäiset osat, sekä tuovat enemmän monipuolisuutta, variaatioita ja laajuutta, kuin ekat pelit, niin jatko-osa on yleensä itselleni parempi peli. Lisäreiden kanssahan Shadow of the Tomb Raiderissa on ihan tolkuttomasti mielenkiintoista tekemistä. Tombit ja kryptat ovat olleet tosi mielenkiintoisia ja sopivan vaikeita pulmia. Myös sivutehtävissä on riittänyt yllättävän paljon mielenkiintoista tekemistä. Ja kun kokonaisuuden kruunaa päätarinoista mielenkiintoisin tarina kaikissa Tomb Raider-peleissä, hienoine loppuineen, niin olin kyllä lopulta täysin myyty tämän pelin kanssa.

Olen tietynlainen historiallisten kulttuurien ja ylipäätään historian fani, joten tarinan arvoa nosti itselleni todella paljon Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen ja heidän historiansa vaiheita ainakin osittain todenperäisesti liipanneet tarinat ja vaiheet. Toki paljon on tarinassa yliluonnollista, mikä ei toki sinänsä ole mainitsemaani todenperäisyyttä.

Peli on audiovisuaalisesti sekä ääninäyttelynsä osalta aivan huippuluokkaa. Hahmojen kasvot ja ilmeet ovat todella hienosti ja luontevasti toteutettu ja ääninäyttely on juuri sellaista, mitä peleiltä toivoisin enemmän. Sellaista luontevaa puhetta, jossa tunteet tulevat tarvittaessa esille, mutta ilman jatkuvaa tönkköä tai ylimakeaa paatosta. Hahmot olivat myös yleensä luontevia ja todella pidettäviä mm. tästä syystä.

Aivan uskomatonta, että kaikki edellä mainittu on saatu mahtumaan n. 23 gigan kovalevytilaan lisäreineen kaikkineen, kun useat muut AAA-pelit vievät nykyään 100 gigaa tai helposti enemmänkin kovalevytilaa. Useimmat eivät edes näytä tai kuulosta yhtä hyviltä, eikä niissä myöskään ole yhtä paljoa mielenkiintoista sisältöä. Itselleni tämä on kyllä todellinen mestariteos ja täyden kympin peli. Sitä en ymmärrä, miten tätä pitävät jotkut selvästi huonoimpana pelinä Tomb Raiderin reboot-trilogiassa. Mutta näinhän nämä makuasiat tuppaavat menemään.

Toki kaikki kyseisen trilogian pelit ovat minunkin mielestäni erinomaisia. Shadow of the Tomb Raider on vain niistä kirkkain helmi itselleni. Nyt pelin pelaaminen jatkuukin vielä, kun lisäreitä jäi vielä tekemättä jokunen. Harmi ettei 100%:n completioniin riitä rahkeet, kun pelissä on aika läjä noita hurjaan nopeuteen ja taitoon liitettyjä achievementtejä. En lähde sellaisia edes yrittämään, vaikka peli on sinänsä huippuhyvä.
 
Viimeksi muokattu:
Remothered: Tormented Fathers
(Pelattu: Xbox Series X)

Peli läpi.

Remothered: Tormented Fathers on hyvin perinteinen selviytymiskauhupeli. Kolmannen persoonan kuvakulma, kauhujen kartano tapahtumapaikkana ja yksi tai useampi voittamaton vihollinen käyskentelemässä ympäriinsä, joita pelaajan pitää vältellä.

Tarina on niin ikään lajityypille tuttua tavaraa. Pelaajan ohjastama Rosemary Reed saapuu tohtori Richard Feltonin kartanolle keskustelemaan tämän kärsimästä harvinaisesta sairaudesta. Tilanne eskaloituu nopeasti ja pian pelaaja löytää itsensä kutsumattomana vieraana kartanosta, josta ei olekaan niin helppo päästä ulos, kuin sinne oli päästä sisään.

Kartano on hämärä ja uhkaava. Kerroksia on useampia, joissa riittää tutkittavaa. Pelaajaa ei pidetä kädestä kiinni, mutta vihjaillaan kyllä mihin seuraavaksi kannattaa mennä. Kartanon kauhistuksia voi juosta karkuun ja mennä piiloon vaatekaappiin tai vaikka sohvan alle. Vaikka jatkuva uhka onkin läsnä, niin kartanoa saa tutkia kohtuu rauhassa. Sieltä löytyy kerättäviä esineitä ja muuta mukavaa. Heitettävät tavarat ja erilaiset teräaseet saattavat pelastaa, jos vihollisen sattuukin kohtaamaan, mutta aina on silti loppujen lopuksi juostava karkuun.

Vaikka pelin grafiikat eivät ole alan kärkeä, niin tunnelma on onnistunut. Etenemistä estävät pulmat pakottavat miettimään ja etsimään tarvittavia esineitä. Tarina etenee mukavan vauhdikkaasti siinä samalla.

Remothered: Tormented Fathers ei ole lajityyppinsä merkkiteos, mutta nautin pelistä siinä määrin, että backlogilta löytyvä kakkososa menee varmaan aika piakkoin pelaukseen. Pelin pelaa läpi alle kuudessa tunnissa, joten tässä on selviytymiskauhun ystäville mukava muutaman illan välipala.
 
Call of Cthulhu (2018, PC)

Päätin uuden vuoden alkuun tyhjentää backlogia, ja eteen tarttui Humblebundlen August 2020 pelaamattomat pelit.

Call of Cthulhu jäi aikoinaan kesken kun pohdin alun hahmovalintoja ja luulin pelin olevan Sherlock Holmes tyyppinen useamman casen ratkaisupeli.

Nyt läpipelattuna peli osoittautuikin sangen normaaliksi seikkailupeliksi, Lovecraftin hengessä. Jos Lovecraft on tuttu, tietääkin samantien että kyseessä ei välttämättä ole peli, joka etenee kovin iloisissa merkeissä.

Sittemmin Lovecraftin kirjoja lukeneena, lautapelejä ja ennenkaikkea Bloodbornen läpipelanneena, tartuin peliin nyt innokkaammin mitä 2020. Ei tämä hassumpi peli ole, mutta mitään hirveän ihmeellistä on turha odottaa. Hahmon ominaisuuksien valinnalla ei tunnu olevan isoa merkitystä, pelin pääsee suuremmitta ongelmitta kaikilla läpi. Vaikeustaso on sieltä helpoimmasta päästä, mutta muutaman kerran lunttasin ratkaisua kun paikkojen koluaminenkaan ei tuntunut auttavan eteenpäin.

Grafiikka on kestänyt kohtuullisesti ajan patinaa, toki näkee että terävimmät tekstuurit ja ray-tracingit loistavat poissaolollaan. Sellainen seiskan peli, tyydyttävä. Lovecraft fanit voivat lisätä pisteen puolitoista lisää.
 
Keksinyt vihdoin vauva-arkeen tavan saada backlogia purettua. Kääntänyt unirytmin niin, että herään aamulla 5-6 välissä niin on joka aamu 2-3h aikaa pelailla. Aiheuttanut jopa hieman ahdistusta, kun uusia pelejä vain tulee lisää mitä pitäisi pelata, mutta vanhojakin on kauhea kasa. Nyt saanut mukavalla tahdilla pois työn alta Ghost of tsushiman, Witcher 3 ja nyt on Final fantasy XVI loppusuoralla. Varsinkin tuon Witcherin aloittaminen on ollut vaikeaa sen takia kun tiesin kuinka pitkästä pelistä on kyse.

Nyt myös jättänyt sen pakkomielteen pois, että pelit pitäisi pelata läpikotaisin. Selvitän alkuun mitä pelistä kannattaa tehä ja mitkä sivuaktiviteetit yms. ja jää ne täytetehtävät ja muut kukkien keräilyt pelaamatta ja keskityn niihin asioihin mitkä pelissä antaa eniten ja on laadukkainta antia.
 
Darks sanoi:
.Nyt myös jättänyt sen pakkomielteen pois, että pelit pitäisi pelata läpikotaisin. Selvitän alkuun mitä pelistä kannattaa tehä ja mitkä sivuaktiviteetit yms. ja jää ne täytetehtävät ja muut kukkien keräilyt pelaamatta ja keskityn niihin asioihin mitkä pelissä antaa eniten ja on laadukkainta antia.
Klikkaa laajentaaksesi...
Olen alkanut tekemään viime vuosina samoin. Nautin kyllä peleistä enemmän tällä tavalla ja on enemmän aikaa sitten pelata muita pelejä.
 
Sinun täytyy kirjautua tai rekisteröityä voidaksesi vastata.
Ylös Bottom