Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)

Backlogin purkua

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Dragonfly
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
F.E.A.R. 2 Project Origin (pelattu Xbox Series X)

Peli läpi.

Tämä oli mainio ensimmäisen persoonan räiskintä, jossa kauhuelementit ovat vahvasti läsnä. Välillä mentiin aseet laulaen ja vihollista kaatui kuin heinää, kun taas välillä pimeä käytävä hiljeni pahaenteisesti. Taskulamppu vilkkui ihan kuin siitä olisi patterit lopussa ja näkökenttä vääristyi hallusinaatioiden seurauksena. Autioituneet metrotunnelit, vanhat laitokset ja tyhjyyttään ammottava koulu ovat perinteisiä kauhupelien ympäristöjä ja hyvin ne toimivat tässäkin.

F.E.A.R. 2 on suora jatko-osa ensimmäiselle F.E.A.R. -pelille. Jopa niin suora, että pelissä pelataan hetki samaan aikaan ensimmäisen osan lopun tapahtumien kanssa. Olet Michael Becket, erikoisjoukkojen sotilas, jonka tehtävänä on hakea ja viedä Armacham Technology korporaation johtaja turvaan. Jos ensimmäinen osa on pelaamatta, en tässä spoilaa sen enempää kuin että tämä turvaan haku -tehtävä menee vihkoon, jonka jälkeen Michael onkin tutkimuksen kohteena. Pelaaja saa käyttöönsä kineettisenä voimana hetkellisen ajanhidastuksen, jota käytetään räiskinnän tehostamisessa erinomaisesti. Se on vähän kuin Max Paynen bullet time. Laitat hidastuksen päälle ja ammut räsynukkefysiikoilla varustettuja vihollisia ympäristön hajoillessa ympäriltä. Äärimmäisen viihdyttävää.

Project Origin on vuonna 2009 julkaistuksi peliksi varsin nätti. Jonkin verran kulmikas kyllä, mutta valoefektit ja tunnelmalliset ympäristöt peittävät tätä hyvin. Xbox Series X:llä pelatessa peli myös pyörii todella sulavasti. Kun kontrollitkin ovat kestäneet hyvin aikaa, niin F.E.A.R 2:ssa ammuskelu ei juurikaan kalpene nykypäivän vastineille. Hidastuksien ja räsynukkefysiikoiden siivittämä räiskintä oli jopa hauskempaa kuin monessa uudemmassa pelissä.

Läpipeluu kesti jotain seitsemän ja kahdeksan tunnin väliin. Tämä tuntui sopivalta. Uusi ympäristöjä ja uusia aseita ripoteltiin sopivin väliajoin ja pelin päämäärä jaksoi kantaa loppuun asti. Välillä tosin tuntui, että jokin yksittäinen kenttä tai alue oli turhaan pitkitetty. Siinä näkyi tietyllä tavalla vanhempi pelisuunnittelu, jossa tuli uutta huonetta huoneen perään ilman että sillä saatiin peliin mitään lisäarvoa. Onneksi tämä ei häirinnyt kuin ihan muutamassa kohdassa.

F.E.A.R. 2 ansaitsee suosittelut. Onnistunut tunnelma, toimiva räiskintämekaniikka ja kouriintuntuvat aseet. Ympäristöt näyttävät hyvältä ja psykologinen kauhu pelottaa juuri sopivasti täyslaidallisen ammuskelun välissä.
 
Viimeksi muokattu:
F.E.A.R. 2 Project Origin (pelattu Xbox Series X)

Peli läpi.

Tämä oli mainio ensimmäisen persoonan räiskintä, jossa kauhuelementit ovat vahvasti läsnä. Välillä mentiin aseet laulaen ja vihollista kaatui kuin heinää, kun taas välillä pimeä käytävä hiljeni pahaenteisesti. Taskulamppu vilkkui ihan kuin siitä olisi patterit lopussa ja näkökenttä vääristyi hallusinaatioiden seurauksena. Autioituneet metrotunnelit, vanhat laitokset ja tyhjyyttään ammottava koulu ovat perinteisiä kauhupelien ympäristöjä ja hyvin ne toimivat tässäkin.

F.E.A.R. 2 on suora jatko-osa ensimmäiselle F.E.A.R. -pelille. Jopa niin suora, että pelissä pelataan hetki samaan aikaan ensimmäisen osan lopun tapahtumien kanssa. Olet Michael Becket, erikoisjoukkojen sotilas, jonka tehtävänä on hakea ja viedä Armacham Technology korporaation johtaja turvaan. Jos ensimmäinen osa on pelaamatta, en tässä spoilaa sen enempää kuin että tämä turvaan haku -tehtävä menee vihkoon, jonka jälkeen Michael onkin tutkimuksen kohteena. Pelaaja saa käyttöönsä kineettisenä voimana hetkellisen ajanhidastuksen, jota käytetään räiskinnän tehostamisessa erinomaisesti. Se on vähän kuin Max Paynen bullet time. Laitat hidastuksen päälle ja ammut räsynukkefysiikoilla varustettuja vihollisia ympäristön hajoillessa ympäriltä. Äärimmäisen viihdyttävää.

Project Origin on vuonna 2009 julkaistuksi peliksi varsin nätti. Jonkin verran kulmikas kyllä, mutta valoefektit ja tunnelmalliset ympäristöt peittävät tätä hyvin. Xbox Series X:llä pelatessa peli myös pyörii todella sulavasti. Kun kontrollitkin ovat kestäneet hyvin aikaa, niin F.E.A.R 2:ssa ammuskelu ei juurikaan kalpene nykypäivän vastineille. Hidastuksien ja räsynukkefysiikoiden räiskintä oli jopa hauskempaa kuin monessa uudemmassa pelissä.

Läpipeluu kesti jotain seitsemän ja kahdeksan tunnin väliin. Tämä tuntui sopivalta. Uusi ympäristöjä ja uusia aseita ripoteltiin sopivin väliajoin ja pelin päämäärä jaksoi kantaa loppuun asti. Välillä tosin tuntui, että jokin yksittäinen kenttä tai alue oli turhaan pitkitetty. Siinä näkyi tietyllä tavalla vanhempi pelisuunnittelu, jossa oli tuli uutta huonetta huoneen perään ilman että sillä saatiin peliin mitään lisäarvoa. Onneksi tämä ei häirinnyt kuin ihan muutamassa kohdassa.

F.E.A.R. 2 ansaitsee suosittelut. Onnistunut tunnelma, toimiva räiskintämekaniikka ja kouriintuntuvat aseet. Ympäristöt näyttävät hyvältä ja psykologinen kauhu pelottaa juuri sopivasti täyslaidallisen ammuskelun välissä.

Imo äärimmäisen aliarvostettu peli vaikka ei pääse ensimmäisen osan tasolle toiminnassa ja kauhuelementit on aika köykäsiä.
 
Imo äärimmäisen aliarvostettu peli vaikka ei pääse ensimmäisen osan tasolle toiminnassa ja kauhuelementit on aika köykäsiä.
Joo, tästä tuli pelatessa sellainen fiilis, että käsissä on piilotettu helmi. En muista että tästä olisi juurikaan vellonut keskustelua niinkuin ensimmäisestä osasta aikanaan, mutta pidin kovasti. Tämä on kestänyt myöskin aikaa tosi hyvin.
 
Fear 2 oli aikoinaan coopis hemmetin kova ja hauska peli ja munkin mielestä aliarvostettu helmi.
 
Fear 2 oli aikoinaan coopis hemmetin kova ja hauska peli ja munkin mielestä aliarvostettu helmi.
Varmaan mietit Fear 3, kun ykkösessä tai kakkosessa ei cooppia ollut mun muistikuvien mukaan ollenkaan.

Kolmonen onkin sit eri tarina ja se onkin sit aika paska peli vrt 1 ja 2...
 
Ekaa Fearia pelasin joskus aikoinaan. Oli se erittäin kuumottava :D En kuitenkaan sitä montaa tuntia pelannut, koska kone ei oikein jaksanut pyörittää. Ei ainakaan sitä silloin konsolille saanut. Saakohan vieläkään?

Noita kahta muuta en olekkaan pelannut oikeastaan yhtään. Vaikka kolmosen toki Steamissa omistan. Sen tiedän kuitenkin etteivät ole yhtä tykättyjä kuin tuo eka.
 
Ekaa Fearia pelasin joskus aikoinaan. Oli se erittäin kuumottava :D En kuitenkaan sitä montaa tuntia pelannut, koska kone ei oikein jaksanut pyörittää. Ei ainakaan sitä silloin konsolille saanut. Saakohan vieläkään?

Noita kahta muuta en olekkaan pelannut oikeastaan yhtään. Vaikka kolmosen toki Steamiissa omistan.
Ensimmäisen F.E.A.R. -pelin saa myös konsoleille, mutta ainakaan Xboxilla se ei ole myynnissä digitaalisena versiona, vaikka on taaksepäin yhteensopiva peli. Vaatii siis fyysisen version metsästämisen, jos tätä haluaa Xbox 360:lla, Xbox Onella tai Xbox Series X:llä pelata. PS3 versiosta en ole tietoinen, että onko se diginä saatavilla, mutta taaksepäin yhteensopiva se ei kuitenkaan taida olla.
 
Dragon Age -pelisarjan läpipeluu saatu nyt päätökseen, kun Dragon Age: Inquisiton meni läpi. Tarkoituksena oli pelata sarja läpi ennen uuden julkaisua ja sehän onnistui oikein hyvin. Pelasin pääpelin, sekä DLC:t ja aikaa kului noin 40 tuntia. Keskityin lähinnä päätehtävään, mutta peli myös pakottaa tekemään sivutehtäviä sun muuta, jotta voit edistää päätehtävää - mikä onkin yksi isoimmista kritiikeistäni.

Itselläni tämä asettuu Originsin ja kakkososan väliin. Pelattavuuden puolesta Origins on itselleni selkeästi se paras peli ja pelattavuus olikin yksi Inquisitionin huonoista puolista. Tässä oli hieman enemmän taktisuutta/RPG elementtejä mitä kakkososassa, joka oli käytännössä vain ARPG, mutta ei silti läheskään sitä mitä Origins tarjoili. Päätarina oli hyvä, mielestäni kuitenkin heikoin sarjan kolmesta pelistä. Inquisitionissa päätarina kulki enemmän raiteilla ja omien päätösten vaikutus ei tule samalla tavalla esiin mitä kahdessa aiemmassa pelissä.

Itselläni läpipeluu kesti sen 40 tuntia, mutta peliin voisi helposti upottaa +100 tuntia, jos haluaa nähdä ja tehdä kaiken mitä peli tarjoaa. Peli on massiivinen verrattuna kahteen aiempaan osaan. Valitettavasti suurin osa valinnaisesta sisällöstä ei ole kuitenkaan kovin laadukasta. Laadukkaimmat sivutehtävät oli ehdottomasti ryhmäläisiin liittyvät tehtävät, joiden kautta pääsi tutustumaan paremmin heidän taustatarinoihinsa.

Inquisitionin parasta antia oli ehdottomasti se, mikä on yhteistä kaikille kolmelle, eli maailma ja lore. Dragon Agen fantasiamaailma on todella mielenkiintoinen ja Inquisition onnistuu erinomaisesti sen syventämisessä. Hahmot ovat myös olleet kaikissa kolmessa pelissä erinomaisia. Inquisition tuo myös vanhoja tuttuja takaisin aiemmista peleistä, joka oli hienoa.

Lisäosista olin kuullut paljon hyvää, joten odotukseni olivat korkealla niiden suhteen. Ilokseni voin kertoa, että ne olivatkin ehdottomasti pelin parasta antia. Tarina ja tunnelma olivat kohdillaan ja erityisesti viimeinen lisäosa, Trespasser, on lähestulkoon pakollinen esiosa Veilguardille. Trespasser asettaa äärimmäisen mielenkiintoiset lähtökohdat seuraavaan peliin ja omat odotukseni peliä kohtaan nousivat kyllä suuresti.
 
Far Cry 5

Positiivisen FC6-kokemuksen jälkeen päätin ottaa peluuseen edeltävän osan. Se oli lähtöasetelmiltaan jopa kuutosta kiinnostavampi: ympäristönä Montanan erämaat ja vihollisena väkivaltainen uskonlahko karismaattisine mutta niljakkaine johtajineen. Ja kyllähän tämä itselleni kolahtikin kuutosta paremmin. Päällimmäisenä pelistä jäi mieleen sen komea ulkoasu. Grafiikka on korkeatasoista ja maisemat näyttäviä. Ja pelattavuudestakaan on vaikea keksiä moittimista. Mainittakoon, että esim. lentokoneella lentäminen oli ajoittain jopa hauskaa, mikä on itselleni videopeleissä aika harvinaista, lentohärveleillä lentäminen kun yleensä on aivan vihoviimeistä puuhaa, mitä peleissä haluan tehdä. Muutamia selkeitä epäkohtia pelissä kuitenkin on:

- Päähenkilö ei puhu. En oikein saanut kiinni siitä, mitä tällä mykällä päähenkilöllä tavoiteltiin. Immersiota sankarin puhumattomuus joka tapauksessa söi, ja aika pahastikin mielestäni.
- Vihollisia oli varsinkin alussa liikaa. Jalkaisin liikkuminen ainakaan teitä tai polkuja pitkin ei tahtonut onnistua, kun edellisen vihollissaattueen kylmettyä seuraava jo ilmestyi jostakin näkökenttään. Metsiä pitkin sai kuitenkin liikkua suhteellisen rauhassa, ja vihollisten määrähän toki pienenee, kun peli etenee ja saa outposteja ym. vallattua.
- Huumehallusinaatiokohtaukset. Pointti olisi tullut selväksi vähemmälläkin määrällä näitä.
- Hiippailun vaikeus. Haastetta on hyvä olla, mutta vihollisten huomiomittari täyttyi mielestäni turhan nopeasti ja viholliset olivat ehkä muutenkin liian tarkkanäköisiä. FC4:ssä tämä toimii paremmin.

Teknisesti peli olisi heittämällä kiitettävän arvosanan väärti, mutta nuo edellä mainitut epäkohdat sekä pelin yleinen mielikuvituksettomuus jättävät arvosanan kasin tienoille.

Halo 5: Guardians

Peli on graafisesti todella näyttävä, yksi komeimmista FPS-peleistä mitä olen ikinä pelannut. Itselleni tämä ei siitä huolimatta kolahtanut oikein mitenkään. Peli oli melko yksipuolista räiskintää pääosin melko tylsissä metalliseinien rajaamissa putkissa, vaikka hienojakin maisemia villissä ”luonnossa” välillä oli. Ja ne alueet sitten olivatkin totisesti näyttäviä. Ongelma ei ehkä kuitenkaan ole itse pelissä, sillä suoraviivaiset ja monotoniset räiskinnät kyllä yleensä maistuvat itselleni hyvin. Kuitenkaan tällainen scifi-aseilla mielikuvitusolioiden räiskintä ei ole koskaan ollut lähellä sydäntä, sellaisen parissa viihtyäkseni pelin pitäisi tarjota koukuksi jotain sellaista mitä muut pelit eivät tarjoa, ja sellaista Halo 5: Guardians ei tarjonnut. Kaipa se vaan pitää uskoa, että Halo-pelisarja ei ole minua varten, kuten jo pelisarjan alkumetreillä pari vuosikymmentä sitten lyhyen kokeilun jälkeen arvelin.

Far Cry 4

Far Cry -innostuksen kunnolla sytyttyä päätin ottaa peluuseen aikanaan kesken jääneen nelososan. Vaikka nyt sainkin pelin vietyä loppuun asti, pystyn hyvin ymmärtämään, miksi peli jäi silloin vuosia sitten kesken. Ensinnäkin pelin tapahtumaympäristönä toimiva vuoristoinen Nepalia mukaileva alue ei oikein innostanut. Suurin syy siihen olivat ehkä rasittavat, vapaata seikkailua jatkuvasti hankaloittavat korkeuserot, mutta muutenkaan tuollainen vuoristoseutu ei oikein ole se oma juttu. Itse pelattavuus on kyllä ihan hyvää kuten muissakin FC-peleissä, eikä tekemisen puutteesta voi tätä nelososaakaan syyttää, sillä kartta on tuttuun FC-tyyliin täpöten täynnä kuvakkeita. Tekeminen toki on sitä samaa itseään toistavaa esineiden keräilyä, outpostien valtaamista, sekalaisten sivutehtävien tekemistä jne. Ihan mukavaa sinällään, mutta kun jo kahdessa grafiikaltan hienommassa FC-pelissä oli samaa harrastanut, meni touhu vähän suorittamisen puolelle. Pelin pääpahista on paljon kehuttu, omasta mielestäni sekin oli lähinnä rasittava ja niljakas näsäviisasteleva suunsoittaja. Pelin parasta antia ja kantava voima olivat ehdottomasti pääjuoneen liittyvät tehtävät.

Ei tämän pelin läpipelaaminen mitään pakkopullaa ollut, mutta menee omissa kokemuksissa kuitenkin sinne ynnä muut -osastolle.

Far Cry 3

Far Cry -maraton jatkui edelleen kolmososaan. Huolimatta siitä, että ikä näkyy tässä pelissä jo rankasti monella tapaa, oli tämä silti nelosta mukavampi pelikokemus. Itse asiassa nostaisin tämän pelaamistani FC-sarjan peleistä vitosen jälkeen toiseksi parhaaksi. Pelin maailmassa ei ole samalla tavalla elämää ja vilskettä kuin pelisarjan modernimmissa osissa, mutta se ei ole oikeastaan huono asia. Hieman seesteisempi tunnelma ja hidastempoisempi meininki sopivat vaihteeksi oikein hyvin. Tässä pelissä ovat myös mielestäni parhaimmat henkilöhahmot mitä FC-pelisarjaan tulee, niin ”hyvisten” kuin ”pahistenkin” puolella, jos jätetään FC5:n pääpahis pois laskuista. Se pitää kyllä mainita, että ajoneuvoilla ajaminen on tässä pelissä aika karseaa.

Hieman koominen ja vähän myös immersiota syövä piirre olivat vihollisten hokemat vihollisleireissä: vihujen sana-arsenaaliin tuntui kuuluvan vain muutama lause, joita ne joka leirissä toistelivat jotka tulivat erittäin tutuiksi pelin aikana, hyvä etteivät jääneet soimaan päähän vielä pelin läpäisyn jälkeenkin.
 
Kingdom Come: Deliverance

Ostin tämän muutama kuukausi sitten huokeaan 8 euron hintaan, sillä ajatuksella, että pelaan pelin läpi ennen jatko-osan saapumista. 80 tunnin jälkeen peli meni läpi ja suurin osa sivutehtävistä, sekä lisäosat tuli vedettyä läpi. Voi ainakin sanoa saaneensa rahoille vastinetta.

Pakko sanoa, että tämä on yksi parhaista peleistä mitä olen pelannut. Tiesin pelin olevan "keskiaika simulaattori" ja sitähän se hyvin paljon oli. Kaikesta huokuu tekijöiden rakkaus ja intohimo tätä aikakautta kohtaan. Peli on ottanut paljon vaikutteita Witcher peleistä, mikä itselleni tietysti kolahti kovaa, vaikka toki nämä ovat hyvin erilaisia pelejä, niin samanlainen slaavilainen fantasia on molemmissa vahvasti läsnä. Varsinkin musiikki muistutti vahvasti Witchereistä tuttua kansan polkkaa. Myös sivutehtävät ovat ehkä lähimpänä CDPR:n tasoa, mitä on muissa peleissä vastaan tullut. Pelissä on niin paljon hienoja asioita, että niitä on mahdotonta tässä edes alkaa luettelemaan.

Pelin taistelusysteemi on jakanut paljon mielipiteitä. Se on kiistatta vaikea oppia ja on todella brutaali varsinkin pelin alussa, kun omat sekä Henryn taidot ovat maalaispojan tasolla. Useamman vihollisen kohtaaminen samanaikaisesti - varsinkin pelin alussa - on täysi mahdottomuus. Itse kuitenkin pidin tästä systeemistä suuresti, vaikka siinä kiistatta särönsä onkin, mutta se miten pelin edetessä miekkataidot kehittyy mahtavasti sitä mukaa, kun Henry kerryttää kokemusta oli hienosti toteutettu. Iso vaikutus on sillä, että statsit kasvaa, mutta myös itse pelaajana kehityt miekkailussa.

Toinen seikka mistä ei voi olla mainitsematta on bugit. Niitähän pelissä riitti. Julkaisussa peli oli järkyttävän buginen ja monet questit olivat täysin rikki. Nyt suurin osa bugeista on saatu korjattua ja oma kokemukseni oli suhteellisen hyvä, mutta oli tämä vielä tänäkin päivänä yksi bugisimmista peleistä mitä olen pelannut. Tähän kun vielä lisätään se, että pelissä ei ole quick save ominaisuutta, vaan pelin voi tallentaa vain sulkemalla pelin, erikseen valmistettavilla potioneilla tai harvakseltaan olevilla automaattisilla tallennuksilla, niin monet turhautumiset on taattu. Ei varmaan yllätä ketään, että pelin reippaasti suosituin modi on sellainen, joka lisää peliin quick save mahdollisuuden. Itsellänikin meni varmasti useampi tunti täysin hukkaan sen takia, että joku tehtävä bugasi, ja jouduin lataamaan edellisen tallennuksen, josta saattoi olla jo puolituntia aikaa.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin erinomainen RPG, itselleni nousee ehdottomasti yhdeksi parhaista, mutta varmasti ei kaikkien makuun. Tämä vaatii pitkää pinnaa ja tietynlaista heittäytymistä pelin maailmaan. Yleensä RPG peleissä pelaat sankaria, joka on kaiken keskipiste ja tuhoaa helposti kaikki vastustajat. Tässä olet vain yksi muista, tavallinen talonpoika, joka päätyy elämänsä seikkailuun.

Jatko-osaan parantaminen on varsin helppoa, sillä niin erinomainen kuin peli olikin, on tässä paljon mitä voi helposti parantaa. Trailerien perusteella kakkososa tarjoileekin paljolti samaa, mutta paremmilla grafiikoilla, isommilla kaupungeilla ja monilla QoL päivityksillä. KCD piti sisällään paljon hyvää ja monia hienoja ideoita, mutta kaikessa ei vain aivan onnistuttu. KCD 2 on mahdollisuus korjata ne virheet ja jos Warhorse Studios siinä onnistuu, niin käsillä voi olla jotain todella, todella hienoa.
 
Saints Row 2

Aluksi PS3/X360-sukupolven aikainen grafiikka ja ohjattavuus eivät suuremmin herättäneet innostusta, varsinkin kun hyppäsin tähän peliin suoraan Starfieldistä, mutta muutaman pelisession jälkeen silmä oli jo tottunut peliin, ja meno alkoi kuin alkoikin maistua. SR2 toi vahvasti mieleen GTA San Andreasin, ja koska pidän kyseistä peliä ehkä parhaana GTA-pelinä, ei sitten lopulta ollut yllätys, että myös SR2:n parissa viihdyin todella hyvin. Pelissä räiskintää ja jengisotaa riittää, ja välillä on toki muunkinlaista toimintaa. Ja jotta päätarinatehtäviä pääsee suorittamaan, on aina oltava tietty määrä ”katu-uskottavuutta” eli respectiä, ja resepct-mittaria voi kasvattaa paitsi vapaamuotoisella perseilyllä ympäri katuja, myös erilaisilla karttaan merkatuilla sivuaktiviteeteilla, kuten fight clubilla tappeluturnaukseen osallistumalla, varastamalla harvinaisia autoja, tomimalla parittajana, osallistumalla kaahauskilpailuihin jne. Kokeilemani sivuaktiviteetit olivat mukavaa viihdettä nekin, ja toki motivoivia myös niiden selkeän funktion vuoksi.

Yksi hyvin ärsyttävä ominaisuus pelissä kyllä on, ja se on juostessa liian nopeasti tyhjenevä staminamittari, jonka tyhjennyttyä pelihahmo ei enää jaksa juosta, vaan lönköttelee hitaasti eteenpäin. En ymmärrä, mitä tällä juoksemisen rajoituksella saavutetaan muuta kuin pelaajan otsasuonen pullistumista, kun kesken kiivaan jengisodan sankari jää paikoilleen läähättämään jossakin tiukassa tilanteessa.

Kuitenkin pelille voi mielestäni antaa arvosanaksi kiitettävän pelin ikä huomioiden, ja kaikille GTA-henkisten pelien ystäville tätä voi tänäkin päivänä suositella, kunhan muistaa asennoitua oikealla tavalla pelin vanhentuneeseen grafiikkaan ja nykymittapuulla tönkköön ohjattavuuteen.

Saints Row (vuoden 2022 peli)

Tähän peliin tarttumista mietin pitkään johtuen Saints Row 3:sta, joka ei aikanaan itselleni oikein uponnut, vaikka sen läpi vaivoin jaksoin pelatakin. Se oli mielestäni turhan överiksi vedettyä koheltamista ja pelin ”huumorikaan” ei napannut juuri ollenkaan, ennemmin ärsytti. Pelkona oli, että pelisarjan uusin jäsen sisältäisi jotain samankaltaista.

Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä vaikka peli onkin selvästi kepeämpää menoa kuin vaikka SR2, ei SR3-tyylistä yliampuvaa kreisikomediaa onneksi tarvinnut kokea.

Pelin tapahtumapaikka sijoittuu jonnekin USA:n lounaiskulmille pienehköön aavikkokaupunkiin, ilmeisesti lähelle Meksikon rajaa. Peli kertoo Saints Row -jengin historian alkuhämäristä eli siitä, miten koko poppoo muodostuu ja käynnistelee toimintaansa.

Saints Row on graafisesti varsin näyttävä peli, mukavan värikäs ja rullaa nätisti. Perinteiseen open world -tyyliin on päätehtäviä, joiden kantava idea on siis vahvistaa jengiä keräämällä porukkaa ja pääomaa toiminnan pyörittämiseen, sitten erilaisia sivubisneksiä, joilla voi ansaita vielä hieman lisätienestejä ja muuta tarpeellista ja vähemmän tarpeellista. Ympäri kaupunkia on kätketty myös kohteita, joita kannattaa valokuvata kännykkäkameralla.

Asiaan kuuluu tietysti myös kaahailu ja räiskintä. Ammuskelu ei ehkä ole kaikkein jouhevinta mitä vastaavissa peleissä on nähty, mutta pienen opettelun jälkeen se kyllä maistui ja headshotteja alkoi tulla liukuhihnalta. Autolla kaahailu sen sijaan oli harvinaisen mukavaa, ja hauskuutta lisäsi esim. muiden autojen suistelu silloilta mereen tai tieltä pöpelikköön.

Yhteenvetona voisi sanoa, että Saints Row oli mukavan kepeä ja pääosin hyvin toimiva pelikokemus – ei liian vakava, ei myöskään liian sekopäinen. Ei peli miksikään mieleenpainuvaksi klassikoksi osoittautunut, mutta tarjouksessa maksetuille rahoille sai ihan ok vastineen. Arvosana 8-.

Assassin's Creed IV: Black Flag

AC-pelisarjasta en ollut aiemmin pelannut muita kuin Originsin. Kyseinen peli ei hienoista puitteistaan huolimatta innostanut palaamaan pelisarjan pariin moneen vuoteen, mutta lopulta päätin antaa assasiineille uuden mahdollisuuden varsin positiivisia arvioita keränneen Black Flagin myötä.

BF olikin ihan positiivinen kokemus. Vaikka merirosvoteema ei etukäteen tuntunut kovin kiinnostavalta, peli piti silti vaivatta otteessaan alusta loppuun. Pelin tarina ja päätehtävät olivat pääosin viihdyttäviä, vaikkakin hieman itseään toistavia varjostus- ja salakuuntelutehtäviä oli paljon. Sivuaktiviteetteinä oli mm. mahdollisuus toteuttaa salamurhatoimeksiantoja, jahdata temppeliherroja ympäri Karibian saaristoa tai käydä meritaisteluita ja toteuttaa alusvaltauksia merellä.

Paljon kehuttu meritaistelu muita laivoja vastaan oli hyvin toteutettu ja helppo omaksua, ja erityisen hauskaa oli tykein lamautettujen vihollislaivojen valtaaminen kunnon miekkailukahakan päätteeksi. Ja tokihan kartta on lisäksi täynnä aarrearkkuja ja muuta pikkukerättävää, joita kaikkia en edes yrittänyt kerätä ja näin vältin Originsissa tapahtuneen totaalikyllästymisen. Pikkusaarilta ja hiekkasärkiltä aarteiden keräämisen vaivaa lisäsi se, että laiva oli aina ankkuroitava jonkin matkan päähän kohteesta ja loppumatka uitava kerättävän luo ja takaisin.

Tärkeä osa peliä on myös oman laivan vahvistaminen erilaisin päivityspakkauksin. Laivan panssarointia, tykkien määrää ja ammusten tehoa voi lisätä, ja päivitykset avautuvat saataville pelin edetessä. Mitä vahvempi laiva, sitä voimakkaampia vihollislaivoja tai linnakkeita vastaan pystyi käymään tasaväkisiä taisteluita. Lisäksi metsästellään maalla erilaisia maaelämiä ja merellä haita ja valaita, ja eläimistä saatuja nahkoja/luita hyödynnettään erilaisten tarvikkeiden, kuten isompien asekoteloiden askartelussa sekä laivan päivityspakettien valmistuksessa. Em. puuhien lisäksi pelimaailma sisältää piilotettuja aarrearkkuja, joiden löytämiseen antavat vihjeitä sieltä täältä löytyvät aarrekartat. Itse en näistä löytänyt kuin murto-osan, muutaman aivan tuurilla kohdalle osuen.

AC IV: Black Flag oli mukava, riittävästi vaihtelua sisältävä ja alusta loppuun otteessa pitävä pelikokemus. Myös kaunis trooppinen Karibian saaristo toimintaympäristönä jäi positiivisena mieleen. Pitkä miinus pitää antaa pelihahmon ohjattavuudesta: hahmo tykkäsi liian usein hypätä tai kiivetä juuri sinne, minne ei pitänyt, ja tämä tietysti korostui hektisissä tilanteissa, kun taisteltiin tai takaa-ajettiin jotakuta. Miekkataistelu oli myös hieman yksipuolista parin näppäimen vastaiskuihin perustuvaa takomista. Nämäkään puutteet eivät kuitenkaan onnistuneet pilaamaan onnistunutta pelikokemusta. Arvosanaksi 8.5.
 
Super Mario Odyssey

Peli läpi.

Tämä on samalla synninpäästö kuin pelin fiilistely. Switchini on punaisilla joy-coneilla varustettu Super Mario Odyssey -edition. Marion uusin 3D-tasoloikka on siis ensimmäinen Switch pelini, mutta vasta nyt vuosien jälkeen pelasin sen läpi. Vastausta viivyttelyyn en osaa sanoa, sillä pelihän on loistava. Muistan aloittaneeni pelin silloin heti kun Switchin sain vaimolta joululahjaksi, mutta vissiin sitten aloin pelaamaan Octopath Travelleria tai jotain ja peli vaan jäi pelaamatta.

Onneksi pelin otin nyt uudelleen pelaukseen, koska Super Mario Odyssey on erinomainen teos. Se on sympaattinen, kekseliäs, monipuolinen ja yksinkertaisesti valloittava. Italialaista putkimiestä on ilo ohjata kenttien läpi. Mario tottelee ohjausta mukavan tarkasti ja hattu, jolla voi kaapata haltuun hahmoja, on antanut pelintekijöille valtavasti mahdollisuuksia toteuttaa erilaisia etenemistapoja ja luoda haasteita pelaajan eteen. Voit napata haltuusi kohti tulevan ohjuksen ja ohjata sen räjäyttämään vaikkapa etenemistä blokkaavan esteen. Voit hypätä mittarimadon puikkoihin, jotta pääset kiepsauttamaan itsesi kulman taakse. Voit olla vasaroita heittelevä Koopa tai näkymättömän polun näkevä kivipatsas.

Switch ei ollut edes julkaisussaan sitä tehokkainta rautaa, mutta Super Mario Odyssey on jälleen yksi osoitus siitä, kuinka graafinen tyyli on tärkeämpää kuin kaikki mahdolliset tekniset kommervenkit. Peli on hurjan nätti ja pyöriikin mukavan sulavasti. Toisistaan eroavat kentät tuovat myös tyydyttävän paljon erilaisia maisemia ihasteltavaksi. Tämä kaikki Super Marion raudan lujalla pelattavuudella ja hilpeällä huumorilla höystettynä.

Super Mario Odyssey on pelattavuuden juhlaa. Jokaisen tasohyppelyistä edes eteisestä tykkäävän kannattaa tämä kolmiulotteinen seikkailu pelata. Oletan toki, että muut eivät ole niin hölmöjä, että saavat pelin samalla kertaa Switchin kanssa, mutta eivät sitten vaan pelaa tällaista huippupeliä vuosiin.
 
Viimeksi muokattu:
Ensin oli ähhhh, sitten olin pyhhhh, mutta sitten totesinkin olleeni täysin väärässä.


Eli kyllä se Marvel's Midnight Suns on taputeltu. Vähän olisi houkutellut tuo DLC kaikkinensa hankkia, mutta ei taida tulla kysymykseen. Syistä, jotka jutussa mainittu. Kahtiajakoinen peli, sano.
 
Ylös Bottom