Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)

Backlogin purkua

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Dragonfly
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Hieman yllättäen jatkoinkin Avatarin jälkeen suoraan toisen Xbox 360 -pelin pariin. Se imaisi niin vahvasti mukaansa, että meni läpi parissa päivässä.

Remember Me (Xbox 360)

Remember Me on piilotettu helmi. Tätä pelatessa tuli samanlaisia ajatuksia mieleen kuin Spec Ops The Linea pelatessa. Ei sillä, että pelit olisivat millään tavalla samanlaisia, mutta molemmat ovat vähän pienemmän budjetin tai ainakin pienemmän markkinointibudjetin julkaisuja kuin aikansa isoimmat AAA-pelit. Tästä syystä nämä pelit valahtivat nopeasti pois valokeilasta, jos ikinä sinne edes pääsivät. Remember Mellä ja Spec Ops The Linella on myös yhteistä se, että kehittäjät ovat onnistuneet tekemään molemmissa tapauksissa ajatuksia herättävän pelin.

Olet nuori nainen nimeltä Nilin. Muistojen metsästäjä, jonka omat muistot megakorporaatio on pyyhkinyt lähes kokonaan. Hakkeri Edge auttaa Nilinin pakoon korporaation kynsistä ja siitä alkaa matka muistojen syövereihin. Niin Nilinin omien kuin monien muiden, sillä tulevaisuuden Pariisissa eletään maailmassa, jossa muistoja voidaan ladata ja jakaa muiden kesken. Vähemmän yllättäen tämä tuo kunnianhimoisille vallanväärinkäyttäjille liikaa mahdollisuuksia, eikä muistojen näperteleminen muutenkaan tunnu olevan ihmisten psyykelle kovin terveellistä. Tarinan lähtökohdat ovat erittäin mielenkiintoiset ja liimasivat allekirjoittaneen ruudun ääreen. Nilinin palauttaessa muistojaan ja mysteerin vähitellen selvitessä, meno senkun kiihtyy. Päälle kymmentuntiseksi venähtävä kampanja pysyi kiinnostavana loppuun asti.

Vuoden 2084 Pariisi on hieno paikka seikkailla. Peli etenee varsin kapeassa putkessa, mikä on epäilemättä antanut kehittäjille mahdollisuuden viimeistellä ympäristön yksityiskohdilla, onnistuneilla kiipeilyosuuksilla ja hienoilla valaistuksilla. Taidesuunnittelussa on niin ikään onnistuttu. Rähjäisten slummien ja kliinisten korkealle kurottavien pilvenpiirtäjien väliin mahtuu hienoja näkymiä kaupungin ylle, pimeitä kujia, hössöttäviä palvelusrobotteja, futuristista arkkitehtuuria ja erilaisia muistojen turmelevia kohtaloita.

Pelin taistelussa on yritetty vähän jotain perinteisistä kolmannen persoonan toimintapelin normeista poikkeavaa. Pelissä on erilaisia ”iskutyylejä”, joita voi yhdistellä komboiksi. Yksi isku voi antaa Nilinille lisää energiaa, kun taas toinen tekee vastustajaan enemmän vahinkoa. Kolmannella sen sijaan vähennetään omien erikoiskykyjen cooldown -aikaa ja neljännellä voi yhdistellä komboja. Vaikka kombojen näppäinkomennot ovat ennalta määrättyjä, niin vapauden tuntu omien iskujen vaikutuksen suhteen on silti ilahduttavaa. Kombojen erilaisilla iskuilla on myös vaikutusta ja etua erilaisia vihollisia vastaan, joten niiden muokkaaminen tilanteeseen sopivaksi on suotavaa. Toiminta on kaiken kaikkiaan mielekästä, joskin hieman jähmeää – osittain ruudunpäivityksen ja osittain poukkoilevan kameran takia. Useampi erilainen pomovastus sekä hiljalleen avautuvat erikoiskyvyt pitävät kuitenkin omalta osaltaan mielenkiintoa yllä.

Taisteluosuuksia rytmitetään Pariisissa seikkailemalla, jolloin Nilinistä kuoriutuu varsinainen Lara Croft. Kiipeily on nimittäin olennainen osa peliä. Nilin roikkuu reunoilla, hyppii kuilujen yli, väistelee valvontarobotteja ja ratkoo kevyitä etenemistä estäviä pulmia. Vaikka tämäkin osuus pelistä on vahvasti ohjattua, niin silti yllättävän hauskaa.

Varmasti pelin hehkutetuin pelillinen ominaisuus on muistojen manipulointi. Harmillisesti sitä ei käytetä pelin aikana ihan liian montaa kertaa, mutta silloin kun Nilin pääsee toisen henkilön muistoihin ja tapahtumien kulkua voi muuttaa esimerkiksi esineitä siirtelemällä tai elektronisten laitteiden kytkemisellä päälle/pois päältä, niin onhan se kutkuttavaa. Nämä segmentit kytkeytyvät hienosti osaksi tarinaa ja manipulointimahdollisuuksia muistojen sisällä on useita. Täysin vapaa leikkikenttä se ei kuitenkaan ole, vaan tiettyjä ennalta määrättyjä asioita muuttelemalla muisto muuttuu sitä mukaa. Samalla kun tämä on pelin yksittäinen hienoin ominaisuus, se on myös ehkä vähiten hyödynnetty. Näitä segmenttejä olisi saanut olla useampia ja vaikka teknisesti ymmärtää miksi pelaajan mahdollisuudet vaikuttaa ovat rajatut, niin olisi ollut kiva kun manipulointi olisi ollut vielä vähän monipuolisempaa.

Vuonna 2013 julkaistu peli ei enää kiillä uutuuttaan grafiikkansa, saati ruudunpäivityksensä osalta, mutta helppo edelleen nähdä hienous mikä tässä on ollut - ja on edelleen. Pelin ulkonäössä, yleisessä ilmeessä, tarinassa ja pienin varauksin myös toiminnassa on onnistuttu niin että vielä tänäkin päivänä Remember Me on oikeinkin nautittava kokemus. Tämä peli jos joku kaipaisi taaksepäin yhteensopivuutta Xbox Onen ja Xbox Series -konsolien kanssa, ja sitä kautta ehkäpä FPS boostilla ruudunpäivityksen parannusta. Ehkä se nostaisi tämän piilotetun helmen parrasvaloihin vielä näin yli 10 vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeen.
 
Viimeksi muokattu:
Loistava peli kyllä kyseessä, joka vähän meemimäisesti on monelta unohtunut historiaan. Varsinkin PC-versio näyttää edelleen aivan upealta, mutta kieltämättä ympäristöt ovat melko elottomia kulisseja nykyaikaisempien tuotosten rinnalla. Itseäni tuo ei niin haittaa, mutta kyllä sen huomaa. Kohtalaisen pienellä hiomisella tästä olisi saatu varmaankin isomman mittakaavan hitti.
Olen elävä esimerkki siitä kuinka näinkin paljon pelialaa seuraavana tämä on mennyt minulta aikanaan ohi. Tai ainakin jäänyt niin pienelle huomiolle, ettei päätynyt pelaukseen kuin vasta nyt.

PC-versio varmasti antaa teknisesti paremman elämyksen. Oikeastaan visuaaliselta puolelta katsottuna olin varsin tyytyväinen myös Xbox 360 -versioon, kun hieno taidesuunnittelu paikkasi pahimmat tekniset rypyt. Sen sijaan ruudunpäivitys olisi saanut olla korkeampi. Toivottavasti PC-versiossa tämäkin on kunnossa, mutta ei tosiaan vanha sotaratsu Xbox 360 noin komeaa peliä jaksanut tuon paremmin pyörittää. Toki kuului myös ajan henkeen, että tähdättiin 30 ruutuun sekunnissa pikemminkin kuin 60:een. Eikä tämä ollut kyllä mitenkään lukittu 30fps. Siksipä huutelinkin tekstissäni taaksepäin yhteensopivuuden perään. Tämä peli sen ansaitsisi.
 
Wolfenstein II: The New Colossus

Erittäin positiiviseksi kokemukseksi osoittautuneen Wolfenstein: The New Orderin jälkeen kävin isoin odotuksin The New Colossuksen pariin. Nyt seikkaillaan Amerikan mantereella William Blazkowiczin lapsuudenmaisemissa. Peli on maailmanlaajuisen natsivallan vastaisen taistelun lisäksi matka Blazkon menneisyyteen ja kipeihin muistoihin, joten peli sisältää takaumia pelin varsinaiseen tapahtumahetkeen sijoittuvien cutscenejen lisäksi. Peli on hyvin tarinavetoinen – omasta mielestäni vähän liikaakin. Runsas cutscenejen määrä ja muutenkin turhan suureksi paisunut tarinaosuus hieman jättävät toiminnan varjoonsa ja kokonaisuudesta tulee jotenkin hajanainen.

Itse räiskintä, pelin ulkoasu ja pelattavuus ovat kyllä sitä samaa timanttia kuin The New Orderissakin. Tarinakin on sinällään hyvä, ja synkkyyden sekä Blazkon kipeiden muistojen kaivelun ohella pelissä on mukana myös höyrähtänyttä huumoria, joka ainakin itseeni upposi.

Yksi itseäni häirinnyt seikka oli tukikohtana toimivalla sukellusveneellä pyöriminen varsinaisten tehtävien välillä. Sokkeloisella aluksella piti kerta toisensa jälkeen etsiä käsiinsä joku henkilö, jolta sai toimeksiannon tai jotain muuta pelissä etenemiseen tarvittavaa. Tämä tuntui pelin tarpeettomalta pitkittämiseltä. Sukellusveneessä suoritetaan lisäksi muutama vapaaehtoinen sivutehtävä.

Vaikka tämäkin peli on ehdottomasti hyvä peli, ei se kokemuksena aivan yltänyt napakamman The New Orderin tasolle.

Alan Wake

Alan Wake II:sta silmällä pitäen päätin pelata tämän vielä kokematta olleen ykkösosan alta pois. Pelasin tämän alkuperäisenä X360-versiona, ja ihan hyvin toimi vielä noinkin. Pelin vahvuuksia ovat tarina ja ikään suhteutettuna hieno ulkoasu, mutta miinusta tulee itseään toistavasta taistelusta ja kömpelöstä ohjauksesta, joka korostuu nimenomaan taisteluissa. Ei tuo toistavuus pelikokemusta kokonaan pilannut, mutta pieni pitkästyminen pelin edetessä alkoi vääjäämättä vaivata. Sinänsä idea valon ja aseenkäytön yhdistelmästä taistelun pohjana pimeyden keskellä on hyvä. Pienet puzzlet - siis hyvin pienet - etenemisen lomassa piristivät. Pelin tunnelma on myös mukavan painostava, mutta ihan kauhupelikokemuksena en tätä osaa pitää. Kuitenkin etenkin hylättyjen rakennusten tutkiminen pimeydessä kaikkine lattian narahteluineen ja muine kuumottavine äänineen oli mukavan kutkuttavaa puuhaa. Kaikkiaan ihan OK peli näin kerran läpi pelattuna, etenkin kun otetaan pelin ikä huomioon.

Far Cry 6

Aiempi kokemukseni Far Cry -sarjasta rajoittui nelososaan, joka jäi kesken, kun ei vaan lähtenyt. Päätin kuitenkin lopulta antaa sarjalle toisen mahdollisuuden, ja hyvä niin. Far Cry 6 on mukava avoimen maailman hiekkalaatikko kauniilla paratiisisaarella loistavalla pelattavuudella ja runsaalla tekemisen määrällä. Mitään omaperäistähän tässä ei ole, mutta jos peli toimii ilmankin, niin väliäkö sillä. Vihollistukikohtien valtaukset, aarrejahdit, mukavan monipuoliset sivutehtävät ja muu touhu diktaattorin syrjäyttämisprojektin ohella olivat oikein mukavaa arki-iltojen ajanvietettä. Toki tämäkin peli kärsii isojen open world -pelien perisynnistä eli itsensä toistamisesta, mutta asiaan voi itse vaikuttaa tekemällä erityyppisiä tehtäviä sopivasti sekaisin. Kouluarvosanoin sellainen kasin kokemus.
 
The Town of Light (pelattu: Xbox Series X)

Hetken backlogilla roikkunut kävelysimulaattori meni viimein läpi. Täälläkin jokusen henkilön suusta suositteluja kerännyt peli kannatti ehdottomasti pelata, vaikka tekniseltä puolelta alun perin vuonna 2016 julkaistu peli jättää toivomisen varaa.

Ehkä se ei haittaa, että kävelysimulaattori on kontrolleiltaan kankea. Ehkä sekään ei haittaa, että rauhallisesti etenevä peli ei korkealla taikka edes täysin tasaisella ruudunpäivityksellä juhli. Se mikä eniten häiritsi, oli rosoinen kuva. Kyllä siihen pelin edetessä tottui, mutta vähän korkeampi resoluutio ja parempi reunojen pehmennys olisi jo tehnyt ihmeitä. Paikka paikoin heikoille tekstuureille tuskin olisi ollut mitään tehtävissä.

Nyt kun pahimmat nillityksen aiheet on käsitelty, voikin siirtyä siihen miksi peli on suosituksia saanut. Epäilemättä tunteikas, riipaiseva ja karu tarina ansaitsee kehuja. Peli sijoittuu oikean elämän toscanalaiseen mielisairaalaan, jossa tarinaa kerrotaan niin nykypäivän (vuosi 2016) kuin 1940-luvulla tapahtuneiden tapahtumien kautta. Ränsistyneessä sairaalassa kierrellessään päähenkilö Renée kokee jopa liiankin elävästi menneisyytensä kauhut uudelleen. Kun sanon kauhut, en suoranaisesti tarkoita, että The Town of Light olisi pelottava peli pelata. Ei ainakaan siinä mielessä kuin yleensä kauhupelit mielletään. Peli on pikemminkin sykähdyttävä ja vavisuttava. Ei niinkään painostava, eikä varsinkaan äkkisäikäytyksillä pelotteleva.

Mielisairaalan arki 1940-luvulla on karua. Se käy hyvin selväksi peliä pelatessa. Hoitomuodot ovat mitä ovat ja potilaiden viimeisetkin inhimillisyyden rippeet rapisevat hyväksikäytön, sänkyyn sitomisen ja muiden kyseenalaisten toimien myötä. Teinityttö Renéen ennalta hauras psyyke ei tällaista ilman seuraamuksia kestä. Tarinaa kerrotaan menneisyyden välähdyksien, välivideoiden ja erilaisten mielisairaalasta löytyvien dokumenttien avulla. Tarinankerronta antaa sopivasti aikaa tutkimiselle ja itsenäiselle etenemiselle, mutta ottaa askeleen tietyin väliajoin kunnolla eteenpäin. Aika perinteinen kävelysimulaattorien tapa kertoa tarinaa ja miksipä hyvää muuttamaan.

Hylätty mielisairaala on paikkana kammottava. Tämä tuo oman lisänsä siellä käyskentelyyn. Vaikka graafisesti peli ei ole erityisen näyttävä, niin onnistunut miljöö paikkaa tätä sen minkä pystyy. Hylätyt potilashuoneet, kellastuneet lääkärien muistiinpanot, aikansa elänyt sairaalan välineistö, hämärät käytävät ja hylätyt piharakennukset. Vaikka varsinaista vaaraan uhkaa ei ole, niin tunnelmaa on.

The Town of Light on pelattu läpi reilussa kolmessa tunnissa. Kesto tuntui sopivalta, vaikka sen lyhyydestä voisi kritiikkiäkin antaa. Kokemus oli kuitenkin sen verran intensiivinen, eikä sisällä ihan liikaa pelillisiä elementtejä kannattelemaan peliä kovin paljon pidempään. Ennemmin siis näin. Tarinassa on muutamia käännekohtia, jossa pääsee tekemään valintoja. Tätä kautta tarina muuttuu ainakin hieman. En uskalla tarkkaan sanoa kuinka paljon on muutoksia, kun en mennyt läpi kuin yhden tarinapolun kokonaisuudessaan. Joka tapauksessa uudelleenpeluuseen annetaan siis ainakin hitusen intoa.

Kävelysimulaattorit lajityyppinä varmaan karsii osan enemmän toimintaa tai edes pelillisiä elementtejä hakevista pelaajista suoraan pois. Jos kuitenkin The Town of Lightille antaa mahdollisuuden ja uppoutuu Renéen karuihin kokemuksiin, niin tarjolla on onnistunut kertomus mielisairaasta teinitytöstä ja nykypäivänä katsottuna varsin karuista hoitometodeista. Tykkäsin.
 
Nyt on viime viikot tullut pelattua lähinnä Eurotruck Simulator 2:ta Steam Deckillä sekä lisäksi useitakin pelejä backlogista vanhalla kunnon PS3:llä. Tästä onkin syttynyt oikein kunnon kipinä pelata noita joitakin pelaamatta tai kesken jääneitä aliarvostettuja helmiä. Samalla on tullut todettua se, että nykyajan upeiden grafiikoiden AAA-pelit eivät ole useimmiten läheskään niin mielenkiintoisia ja miellyttäviä pelata, kuin vanhat kunnon PS3- ja Xbox 360-sukupolven pelit.

Juuri tällä hetkellä on tullut erityisesti pelattua PS3:lla Singularityä, joka on kyllä mielestäni todella aliarvostettu peli. Ei toki graafisesti ole kummoinen, eikä sitä ollut edes silloin kun peli aikoinaan 2011 julkaistiin. Mutta jotenkin vaan pelin tunnelma sekä pelimekaniikat ovat tempaisseet minut täysin mukaansa. Mukavan oloinen sci-fi tarina satunnaisilla kauhuelementeillä sekä räiskintäpeli monipuolisilla pelimekaniikoilla. Erityisesti ajan manipulointi sekä esineiden levitoiminen tuovat peliin omaa mielenkiintoaan sekä pähkinöiden mutta myös monipuolisen taistelemisen kautta.

Keskenhän tämä peli on itselläni edelleen, mutta niin hyvältä on kyllä tähän mennessä tuntunut, että harva current genin AAA-tuotantoarvojen peli pääsee samalle tasolle. En ole toki näiden nykyajan äärimmilleen tarkentuneiden ja yksityiskohtaisten grafiikoiden ja ohjelmallisesti valtavan raskaiksi käyneiden pelien varsinainen ystävä (ainakaan useimpien), koska kyseinen suuntaus on jo nyt aiheuttanut pelimarkkinoiden sairaalloisuuden ja kestämättömän pohjan pelikehitykselle. Paluu menneisyyteen lienee ainakin jollakin tavalla edessä mm. pienempien pelihankkeiden muodossa. Nykysuuntaus on liian paljon aikaa ja resursseja vievä, ja sisältää myös liian paljon epäonnistumisen riskejä.

Paluuta menneisyyteen odotellessa on joka tapauksessa mukava jatkaa näiden unohdettujen räiskintäpelihelmien parissa. Kun Singularity on pelattu, lienee vuorossa joku kuusikosta: Killzone 3, Resistance 3, Warhammer 40 000: Space Marine, Starhawk, Armored Core V tai Front Mission Evolved. Toki lukuisia muitakin mielenkiintoisia helmiä (muitakin kuin räiskintäpelejä) löytyy backlogistani PS3:lle ja miksei myös Xbox 360:lle.
 
Viimeksi muokattu:
Crysis Remastered (PS5)

On tämä Backlogin purkua jossain mielessä, kun ei pysty pelaamaan loppuun asti. Ei jaksanut huonoja kontrolleja ja vanhentuneita pelimekaniikoita. Ympäristöstä ei näy vihollisia kunnolla, tekoäly osuu tarkasti mutta on silti aika typerä, ja hiiviskely on melkein mahdotonta.

Ehkäpä siirryn toista osaa yrittämään..
 
Crysis Remastered (PS5)

On tämä Backlogin purkua jossain mielessä, kun ei pysty pelaamaan loppuun asti. Ei jaksanut huonoja kontrolleja ja vanhentuneita pelimekaniikoita. Ympäristöstä ei näy vihollisia kunnolla, tekoäly osuu tarkasti mutta on silti aika typerä, ja hiiviskely on melkein mahdotonta.

Ehkäpä siirryn toista osaa yrittämään..
Joo, tuo ykkönen jäänyt itsellänikin kesken. Jotenkin tökkii pelattavuus, ja itselläni tuli myös bugi, joka esti eräässä skriptatussa kohdassa etenemisen, kun kuulemma piti kylään hyökkäävät vihujen panssarivaunut tuhota, mutta ne oli jo tuhottu, eikä niitä enää tullut mistään, joten peli jäi sitten siihen kohtaan jumittamaan. Pakko oli aloittaa jostain aikaisemmasta kohdasta ja pitäisi pelata se kylän taistelu kai uudelleen. En ole jaksanut, kun muutenkin tuo pelattavuus on tökkinyt mm. noista sinunkin mainitsemistasi syistä. Kakkosesta on jäänyt ainakin paremmat muistot. Muistelisin siinä pelattavuuden ja ylipäätään pelin toimivuuden olleen parempi. Tunnelma oli myös jotenkin tosi tiivis. Kolmonen jäikin sitten kesken aikoinaan. Ei tuntunut ainakaan ihan kakkosen veroiselta, mutta paremmalta kylläkin kuin ykkönen.
 
Joo, tuo ykkönen jäänyt itsellänikin kesken. Jotenkin tökkii pelattavuus, ja itselläni tuli myös bugi, joka esti eräässä skriptatussa kohdassa etenemisen, kun kuulemma piti kylään hyökkäävät vihujen panssarivaunut tuhota, mutta ne oli jo tuhottu, eikä niitä enää tullut mistään, joten peli jäi sitten siihen kohtaan jumittamaan. Pakko oli aloittaa jostain aikaisemmasta kohdasta ja pitäisi pelata se kylän taistelu kai uudelleen. En ole jaksanut, kun muutenkin tuo pelattavuus on tökkinyt mm. noista sinunkin mainitsemistasi syistä. Kakkosesta on jäänyt ainakin paremmat muistot. Muistelisin siinä pelattavuuden ja ylipäätään pelin toimivuuden olleen parempi. Tunnelma oli myös jotenkin tosi tiivis. Kolmonen jäikin sitten kesken aikoinaan. Ei tuntunut ainakaan ihan kakkosen veroiselta, mutta paremmalta kylläkin kuin ykkönen.
Muita bugeja ei tullut vastaan, kuin se että äänet bugasi. Musiikki alkoi ja loppui randomisti ja muutkin äänet bugasi. Hulikopterin konekiväärin räkytys jäi looppaamaan, ja tottakai se osuu nanosekunnissa vaikka kuinka hautautuisin puskaan.

Vuosia sitten kun pelasin alkuperäistä Crysistä nuhapumppu PC:llä, niin silloin ei sentään ollut ongelmia kontrollien kanssa. Eli huomaa kyllä että tuo ykkönen on alunperin PC:lle tehty, ja jatko-osat ovat enemmän ehkä konsolipelejä.
 
Sain Nintendolta sähköpostia, jossa sanottiin että sinulla on jo seuraava Switch peli ja annettiin kolme esimerkkiä backlogissa olevista peleistä ja kehoitettiin koluamaan backlogia läpi.
 
Marvel's Spider-Man Remastered

Tämä jäi aikoinaan PS4:llä kesken ja ehkä hyvä niin, sillä nyt PC:llä pelatessa kokemus oli miellyttävämpi. Marvel's Spider-Man Remastered on teknisesti erittäin laadukas tekele. Se pyörii sulavasti, näyttää hyvältä, eikä matkan varrelle mahtunut kuin yksi bugi, kun eräs loppuvastus jäi jumiin tavarakontin reunaan. Tämä korjaantui tallennuspisteen uudelleen lataamisella.

Avoimen maailman pelinä Spider-Man on peruskauraa, jonka pelastaa lajityypin kliseiltä sen liikkumistapa. Spider-Manin seittisinkoilu pitkin Manhattania on hurjan siistiä. Ubisoftmaiset sivuaktiviteetit jäivät nopeasti taka-alalle, sillä ne olivat niin perinteistä merkkien putsaamista kartalta kuin olla ja voi. Pääjuonen puolella vauhtia sai odotella, mutta kun noin puolenvälin kohdalla tarina otti kunnolla kierroksia, niin sen jälkeen se oli menoa. Alkupuolen tylsähköstä viholliskatraasta päästiin lopulta varsin hienoihin kohtaamisiin ikonisten pahisten kanssa. Pomotaistelut olivat pääosin viihdyttäviä, vaikka paikoin aika simppeleitä.

En ollut MJ:llä tai Milesillä pelattavien osuuksien suurin fani, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ne rytmittivät vauhdikasta menoa. Kuitenkin Spider-Manilla pelaaminen oli ihan odotetusti selvästi hauskempaa. Spider-Man hyödyntää lisenssinsä hienosti, ja se on pelin iso vetovoima.

Läpipeluu kesti 13 tuntia, kun jätti sivuaktiviteetit niin vähiin kuin mahdollista. Ei niitä vaan yksinkertaisesti alun jälkeen jaksanut. Vähän tylsästi sivutekemistä ”pakotettiin” tekemään, jos halusi kehittää Spider-Manin varusteita. Onneksi tämä ei kuitenkaan koitunut pelin etenemisen kannalta ongelmaksi. Kesto tuntui muuten aika sopivalta. Liika pitkitys olisi tehnyt tästä tylsemmän, kun ei niitä ikonisia pahiksia kuitenkaan niin paljon ollut mukana.
 
Nyt lähti Donkey Kong Country: Tropical Freeze muoveista, ostin tämän supermario wonderin innoittamana kun tuli tasoloikkien himo. Perhana, aivan loistava peli/tasoloikkaa, pakko myöntää että wonder jää kyllä erittäin pahasti tämän jalkoihin. Kyseessä on melko haastava tasoloikka paikoitellen jossa refleksejä testataan ja kämmenet hikoo kun kentät muuttuu ja tuo lennosta uusia esteitä ylitettäväksi, kenttä suunittelu on tässä siis aivan timanttia suorastaan nerokasta. Oon nyt kolmannessa "world" mapissa, paljon tasoloikkia mahtuu mun pelihistoriaan ja voin jo nyt sanoo että tämä yltää helposti sinne kärkikastiin Celesten ja muiden kovien nimien kanssa.

Kenttiä on hauskaa pelata vaikka 10 kertaa uusiks ja tehää parempia tuloksia ja ettiä kaikkia esineitä.

Peli on haastava mutta palkitseva, kaikki virheet ja kuolemat johtuu ihan vaan omista huonoista reflekseistä/harjoituksen puutteesta eikä mitään halpoja kuolemia.

Harmi että donkey kong on jotenkin unohtunut sillä tämä taitaa olla viimeisin donkeykong? Toivottavasti ei kuitenkaa kuopattu sarja, sillä mieluusti näkisin lisää tän tapaisia tasoloikkia, miksei vaikka switch2.lle vai mikä seuraava konsoli nintendolta tuleekin.
 
Lost Planet 3 (pelattu: Xbox 360)

Peli läpi.

Olet Jim Peyton. Perheellinen mies, joka lähtee rahan perässä E.D.N. III-planeetalle louhimaan energiarikasta Thermal Energy -resurssia, jolla voitaisiin auttaa ratkaisemaan ongelmia Maassa. Tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäistä Lost Planet -peliä. Tämä esiosa kertoo kuinka ensimmäisessä osassa vellovaan valtataisteluun E.D.N. III -planeetasta päädyttiin. Peli kertoo samaan aikaan perhettään kaipaavan Jimin tarinaa, mutta myös sitä mitä planeetalla on tapahtunut, mitä vihamieliset Akrid -otukset oikeastaan ovat ja mitä tämä mystinen Thermal Energy on. Vaikka tarina ei varsinaisesti ole kovin yllättävä, eikä edes mitenkään erityisen hyvin kerrottu, niin tykkäsin kyllä siitä mitä pelissä tapahtui.

Lost Planet 3 on kolmannen persoonan toimintapeli ihan kuten sarjan edellisetkin osat, mutta se tuntuu erilaiselta kuin ensimmäinen osa. Kakkososaa en ole pelannut, joten sen eroavaisuuksista en osaa sanoa. Pelissä on otettu vaikutteita Gears Of Warin lähempänä hahmon selkää olevasta kuvakulmasta ja suojan takaa ampumismekaniikasta. Pelissä edetään suoraviivaisesta tehtävästä toiseen, mutta avoimemmilla alueilla voi käyskennellä vapaasti. Jokunen sivutehtäväkin siellä on tarjolla. Samoille alueille myös palataan jokusen kerran, mitä ei onneksi tapahtunut liikaa tai niin että se olisi ärsyttänyt, sillä alueilla oli kuitenkin aina jotain uutta tarinaan liittyvää tai uutta monsteria kohdattavaksi. Jimillä on käytössään louhimiseen ja planeetan tutkimiseen iso kone, kuin valtava robotti, jonka sisällä ollaan suojassa planeetan vaaroilta. Kun pelaaja on tämän ”Utility Rigin” sisällä kamerakuvakulma vaihtuu ensimmäiseen persoonaan. Taistelu ja tutkiminen on mukavan erilaista koneen kanssa kuin jalkasiltaan planeetan pinnalla. Vähän kuin kahden eri pelin pelimekaniikat samassa pelissä.

Pelin ehdottomia kohokohtia olivat pomotaistelut. Käyntiinpä taistelu sitten Utility Rig -koneen kanssa tai ilman, niin jättikokoiset Akrid -ötökät olivat mukavan uhkaavia ja niitä oli kivasti erilaisia. Myös räiskintä rivivihollisia vastaan oli viihdyttävää. Välillä fiilis oli kuin Starship Troopersissa konsanaan, kun ötökkää puskee kymmenittäin päälle. Sopivan moni erilainen ase piti niin ikään ammuskelun tuoreena.

Noin puolessa välissä tajusin, että kaikki Lost Planet -pelit ovat taaksepäin yhteensopivia, mutta pelasin kuitenkin pelin loppuun Xbox 360:lle. Peli näyttää hyvältä seitsemännen konsolisukupolven peliksi. Ehkä tässä auttaa se, että pelin on julkaistu sukupolvensa viime metreillä vuonna 2013. Ruudunpäivitys sen sijaan takkuilee paikoin. Varsinkin isommat räjähdysefektit saavat aikaan hetkellisen diashown.

Tarina meni läpi 11 tunnissa. Kesto tuntui sopivalta. Läpipeluusta jäi positiiviset tunnelmat ja siksi ihmetyttääkin pelin saamat todella alhaiset arvosanat silloin aikanaan. Ehkä tämän negatiivisen vastaanoton takia ohitin pelin julkaisun tienoilla, mutta olen iloinen, että Lost Planet 3 tuli nyt pelattua. Nyt metsästämään sarjan kakkososaa, niin saa koko trilogian pakettiin.
 
Lost Planet 3 (pelattu: Xbox 360)

Peli läpi.

Olet Jim Peyton. Perheellinen mies, joka lähtee rahan perässä E.D.N. III-planeetalle louhimaan energiarikasta Thermal Energy -resurssia, jolla voitaisiin auttaa ratkaisemaan ongelmia Maassa. Tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen ensimmäistä Lost Planet -peliä. Tämä esiosa kertoo kuinka ensimmäisessä osassa vellovaan valtataisteluun E.D.N. III -planeetasta päädyttiin. Peli kertoo samaan aikaan perhettään kaipaavan Jimin tarinaa, mutta myös sitä mitä planeetalla on tapahtunut, mitä vihamieliset Akrid -otukset oikeastaan ovat ja mitä tämä mystinen Thermal Energy on. Vaikka tarina ei varsinaisesti ole kovin yllättävä, eikä edes mitenkään erityisen hyvin kerrottu, niin tykkäsin kyllä siitä mitä pelissä tapahtui.

Lost Planet 3 on kolmannen persoonan toimintapeli ihan kuten sarjan edellisetkin osat, mutta se tuntuu erilaiselta kuin ensimmäinen osa. Kakkososaa en ole pelannut, joten sen eroavaisuuksista en osaa sanoa. Pelissä on otettu vaikutteita Gears Of Warin lähempänä hahmon selkää olevasta kuvakulmasta ja suojan takaa ampumismekaniikasta. Pelissä edetään suoraviivaisesta tehtävästä toiseen, mutta avoimemmilla alueilla voi käyskennellä vapaasti. Jokunen sivutehtäväkin siellä on tarjolla. Samoille alueille myös palataan jokusen kerran, mitä ei onneksi tapahtunut liikaa tai niin että se olisi ärsyttänyt, sillä alueilla oli kuitenkin aina jotain uutta tarinaan liittyvää tai uutta monsteria kohdattavaksi. Jimillä on käytössään louhimiseen ja planeetan tutkimiseen iso kone, kuin valtava robotti, jonka sisällä ollaan suojassa planeetan vaaroilta. Kun pelaaja on tämän ”Utility Rigin” sisällä kamerakuvakulma vaihtuu ensimmäiseen persoonaan. Taistelu ja tutkiminen on mukavan erilaista koneen kanssa kuin jalkasiltaan planeetan pinnalla. Vähän kuin kahden eri pelin pelimekaniikat samassa pelissä.

Pelin ehdottomia kohokohtia olivat pomotaistelut. Käyntiinpä taistelu sitten Utility Rig -koneen kanssa tai ilman, niin jättikokoiset Akrid -ötökät olivat mukavan uhkaavia ja niitä oli kivasti erilaisia. Myös räiskintä rivivihollisia vastaan oli viihdyttävää. Välillä fiilis oli kuin Starship Troopersissa konsanaan, kun ötökkää puskee kymmenittäin päälle. Sopivan moni erilainen ase piti niin ikään ammuskelun tuoreena.

Noin puolessa välissä tajusin, että kaikki Lost Planet -pelit ovat taaksepäin yhteensopivia, mutta pelasin kuitenkin pelin loppuun Xbox 360:lle. Peli näyttää hyvältä seitsemännen konsolisukupolven peliksi. Ehkä tässä auttaa se, että pelin on julkaistu sukupolvensa viime metreillä vuonna 2013. Ruudunpäivitys sen sijaan takkuilee paikoin. Varsinkin isommat räjähdysefektit saavat aikaan hetkellisen diashown.

Tarina meni läpi 11 tunnissa. Kesto tuntui sopivalta. Läpipeluusta jäi positiiviset tunnelmat ja siksi ihmetyttääkin pelin saamat todella alhaiset arvosanat silloin aikanaan. Ehkä tämän negatiivisen vastaanoton takia ohitin pelin julkaisun tienoilla, mutta olen iloinen, että Lost Planet 3 tuli nyt pelattua. Nyt metsästämään sarjan kakkososaa, niin saa koko trilogian pakettiin.

Ai että, vaikka kolmosta en ole pelannut mutta kyllä Lost Planet 2 coop oli hauskinta ehkä mitä olen housut jalassa tehnyt, ainakin vuosia sitten. Piti oikee kaivaa vanha video esiin jonka kaverini Berdu teki, vaikka ajat ja kaverit vaihtunut mutta muistot jäänyt.

 
Ai että, vaikka kolmosta en ole pelannut mutta kyllä Lost Planet 2 coop oli hauskinta ehkä mitä olen housut jalassa tehnyt, ainakin vuosia sitten. Piti oikee kaivaa vanha video esiin jonka kaverini Berdu teki, vaikka ajat ja kaverit vaihtunut mutta muistot jäänyt.


Kakkososa on ehdottomasti ostoslistalla. Kolmosessa ei ollut ainakaan kampanjan puolella cooppia, mutta on siinäkin verkkomoninpeli, jota en sen enempää tutkinut, että onko pelkkä versus vai myös cooppi.
 
Lost Planet 2 nimenomaan cooppia oli kehuttu, en enää muista oliko yksinpelissä ne tekoälyt sitten mukana mutta tekoäly oli niin tollo että eihän siitä tuu mitään (en koskaan kokeillut). Mutta oli se sen ajan peliks ja miksei nykyajan tosi eeppinen varsinkin kaikki bossitaistelut ja mechit ja sukellusveneet, siis aivan eeppinen seikkailu. Pelattiin kyseisen partyn kanssa varmaa 4 kertaa läpi.
 
The Bourne Conspiracy (pelattu: Xbox 360)

Peli läpi.

Tämä sama taisi tapahtua viimeksikin, kun Xbox 360 -pelin käynnistin. Heti kun peli oli pelattu läpi, niin teki mieli pelata jotain lisää Xbox 360:llä. Lost Planet 3:n perään peliksi valikoitui The Bourne Conspiracy, sillä teki mieli lisää kolmannen persoonan toimintaa, mutta jotain vähän vauhdikkaampaa kuin Lost Planet ja mielellään ötökätöntä. Sain mitä tilasin, mutta sain myös sellaista tönkköyttä mitä ei ole hetkeen tullut vastaan.

The Bourne Conspiracy kertoo tottakai agentti Jason Bournen edesottamuksista. Tapahtumat kertaavat ensimmäisen elokuvan, The Bourne Identityn, tapahtumia kuin myös aikaisempia tehtäviä, joita Jason on suorittanut. Osa kohtauksista on lähes yksi yhteen elokuvan kanssa, joten onkin harmi, ettei Matt Damon eikä Franka Potente ole lainanneet kasvonpiirteitään pelille. Myös muut elokuvan näyttelijät loistavat poissaolollaan. Tämä harmittaa myös siksi, että pelin Jason näyttää suurin piirtein roolipelihahmogeneraattorin valmishahmolta numero 3. Asiaa ei auta se, että peli on aika karun näköinen, eikä se että hahmon liike on niin kulmikasta ja vaivalloista. Toisaalta elokuvan maisemat ja kohtaukset on saatu taltioitua peliksi kohtuullisen onnistuneesti. Menneisyyteen sijoittuvat tehtävät tuntuvat irrallisilta, mutta tapahtumapaikkoja on sentään useampia erilaisia ja toiminta jaksaa kantaa riittävän hyvin.

Jason Bourne kukistaa konnia niin nyrkein kuin tuliaseilla. Räiskintä on perinteistä suojan takaa ammuskelua. Tähtääminen on aika heiluvaa ja huojuvaa kiitos epätarkkojen kontrollien, mutta toisaalta ympäristöt menevät jopa yllättävän näyttävästi hajalle, joten ohilaukaukset tarjoavat sentään jotain viihdykettä. Lähitaistelu sen sijaan on elokuvia kunnioittavaa raajojen niksauttelua, jossa lopetusliikkeet hidastuksineen ja kamerakulmineen ovat näyttäviä. Tosin perusnyrkkitappelu on simppeliä nopean ja hitaamman lyönnin ja torjumisen oikea-aikaista yhdistelyä. Varsinkin pomovastuksia vastaan tämä oli jopa vähän turhauttavaa kuin ajoituksen pitää osua aika tarkkaan kohdalleen tai muuten Bourne saa sarjan nyrkkiä omaan naamaan. Myös lähitaistelua vaivasi sama tönkköys kuin koko muutakin peliä.

Peli meni läpi noin kuudessa tunnissa. Tykkäsin lisenssin käytöstä tapahtumapaikkojen ja elokuvaa mallintavien kohtausten osalta, mutta samalla kaipasin Matt Damonin olemusta. Siitä hatunnosto, että peli yrittää olla toiminnaltaan niin paljon elokuvista tuttua Jason Bournea kuin mahdollista. Harmillisesti tekninen toteutus ei nouse samalle tasolle, vaikka hajoilevat ympäristöt ansaitsevat papukaijamerkin. En myöskään erityisesti pitänyt Quick Time Eventeistä, joita peli tarjoili pelaajan eteen hämmentävän paljon. The Bourne Conspiracy on harmillisesti sitä kuuluisaa lisenssitauhkaa – tai ainakin hyvin lähellä sitä. Se on karun näköinen, hitusen sieluton ja täysin pökkelö.

P.S. Minua ihmetyttää kuinka The Bourne Conspiracy nauttii 71 pisteen keskiarvosta Metacriticissä kun Lost Planet 3:n on tyytyminen 58 pisteeseen, vaikka se tuntui kaikin puolin paremmalta peliltä näistä kahdesta. Jopa ihan selvästikin paremmalta peliltä.
 
Ylös Bottom