Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)

Backlogin purkua

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Dragonfly
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Fallout 4

Olin lukenut tästä pelistä aika ristiriitaisia arvioita, eikä itselläni ollut oikein odotuksia peliä kohtaan. Sen verran tiesin, että kyseessä on jälleen yksi maailmanlopun jälkeiseen ympäristöön sijoittuva avoimen maailman seikkailu. Siis peli, jollaisia on tämän jälkeen ilmestynyt paljon ja useimmat niistä toteuttavat saman asian huomattavasti komeammalla grafiikalla ja jouhevammalla pelattavuudella. Siitä huolimatta tämäkin peli oli parhaimpina hetkinään viihdyttävä ja ennen kaikkea koukuttava. Tarina oli myös kiinnostava, ja jotain kertoo se, että pelissä tehtyjä valintoja tuli pyöriteltyä mielessä jonkin verran pelaamisen ulkopuolellakin – teinkö ”oikean” vai ”väärän” valinnan? Olinko ”hyvä” vai ”paha”? Oikea ja väärä sekä hyvä ja paha lainausmerkeissä siksi, että pelin kuvaamassa maailmassa ei taida em. vaihtoehtoja varsinaisesti ollakaan, ainakaan selkeän mustavalkoisina.

Joka tapauksessa jo ilmestymisaikaankin suhteutettuna melkoisen rujosta grafiikasta ja nykypeleihin verrattuna kömpelöstä pelituntumasta huolimatta ihan pelaamisen arvoinen peli, mutta auttamatta tekele alkaa toistaa itseään pitkän päälle, vaikka ei tahkoisikaan älyttömiä määriä niitä ”käy siellä ja siellä kylässä ja tee niille sellainen ja sellainen palvelus” -tehtäviä. Vaikka maailmanlopun jälkeinen aika aiheena toimiikin itselleni videopeleissä hyvin kaikessa karuudessaan, niin tämän pelin suhteellisen yksipuolinen maisema alkoi siitäkin huolimatta puuduttamaan. Melko vähän oli vaihtelua niiden loputtomien taloraunioiden, ajoneuvonraatojen ja romahtaneiden siltojen lomassa.

Pelillä oli siis hetkensä, mutta missään tapauksessa tämä peli ei nouse vakavasti haastamaan uudempia post-apokalypsipelejä (vaikka ei edes huomioisi vanhanaikaista visuaalista ilmettä), eikä antamani arvosana nouse 7,5:aa paremmaksi.

Killzone: Shadow Fall

Tämä on peli, jossa periaatteessa kaikki on kunnossa, joka on paikoin hyvinkin näyttävä, mutta joka jätti silti aika yhdentekevän fiiliksen lopputekstien rullatessa. Niin perusräiskintä kuin olla voi, hyvässä ja pahassa. Lähinnä tätä peliä voisi suositella välipalaksi jonkin laajan open world -pelin jälkeen ennen seuraavan isomman spektaakkelin aloitusta, jos siis FPS-räiskinnät maistuvat. Muuta kirjoitettavaa tästä on vaikea keksiä. Ei missään tapauksessa huono, mutta kaukana mistään mieleenpainuvasta kokemuksesta. Arvosana 7,5.

Wolfenstein: The New Order

Wolfenstein-pelisarjan pelejä on vuosikymmenten saatossa tullut pelattua useita, mutta aina pelisarja on jättänyt hieman kylmäksi. OK räiskintöjä, mutta ei sen enempää - kaikki eivät sitäkään, vaan mukaan on mahtunut suoranaisia pettymyksiäkin. Tätä taustaa vasten odotukset eivät olleet korkeita B.J. Blazkowiczin tämänkertaistakaan seikkailua kohtaan etukäteen, joten senkin vuoksi positiivinen yllätys oli melkoinen. Kyseessä on loistava peli, jossa toiminta (= vanha kunnon linnojen, kartanoiden, tukikohtien ym. putsaaminen natseista) ja yllättävänkin kiinnostava tarina ovat hienosti sopusoinnussa, ja kokonaisuus on saatu niputettua erittäin laadukkaasti viimeisteltyyn pakettiin, jota on nautinto pelata. Myös pelin henkilöhahmoista on saatu käsikirjoitettua mielenkiintoisia, ja heidän kohtalonsa alkavat pelin mittaan oikeasti kiinnostaa. Jos räiskinnälle haluaa vaihtelua, aina voi koittaa hiippailemalla selvittää tiensä kohti määränpäätä, ja joissain kohdin ei muuta vaihtoehtoa olekaan, kun Blazkowiczin torrakot on natsien toimesta kerätty ”parempaan” jemmaan.

Pelissä ei tylsiä hetkiä tarvinnut kokea; vaihtelevuutta on paitsi seikkailtavissa ympäristöissä kuin itse pelin tapahtumissa, ja pituuttakin pelillä on tismalleen sopivasti, joten tälle pelille voi huoletta lätkäistä kiitettävän arvosanan 9+.
 
Watch Dogs Legion

Watch Dogs -sarjan kolmas osa jatkaa samaa kavaa kuin aiemmatkin pelit, eli yritetään tehdä yhteiskunnan haltuun ottaneiden ilkeiden toimijoiden suunnitelmat tyhjiksi, ja hakkerointi sekä hiippailu näyttelevät tässä operaatiossa keskeistä osaa. Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Lontoo. Peli ei ole saanut kovinkaan ylistäviä arvioita, mutta sarjan ykkösosa oli kovastikin mieleeni, vaikka kakkonen jäikin aika tuhnuksi kokemukseksi, eikä hipsterimeinki innostanut sekään. Peli löytyi kuitenkin hyvään hintaan tarjouksesta, ja ajattelin, että kyllä kai tätäkin mieluummin pelaa kuin selkäänsä ottaa.

Pelin julkaisuaikaan etukäteen ehkä puhutuin ominaisuus oli se, että kenet tahansa kaduntallaajan saattoi rekrytoida osaksi DedSec-vastarintaorganisaatiota, jonka riveissä siis seikkaillaan kakkososan tapaan. Itselleni tämän ominaisuuden merkitys jäi lopulta aika vähäiseksi: kun riittävän monta kunnollisen tuliaseen omistavaa kansalaista oli saatu riveihin, ei rekrytointeja tullut sen enempää toteutettua. Peliä on myös moitittu tehtävien toistuvuudesta, mutta tähän voi vaikuttaa omalla pelityylillä. Toisteisuus vaivaa etupäässä sivutehtäviä, ja jos niitä tekee sopivasti päätehtävien lomassa silloin tällöin, ei toisteisuus mielestäni nouse ongelmaksi. Päätehtävissä sitten olikin ihan mukavasti vaihtelua.

Lontoo ympäristönä toimi ihan hyvin, ja etenkin pimeällä ja sateisella säällä se oli hyvinkin näyttävä. Ihmisvilinää, ajoneuvoja ja suurkaupungin tuntua on saatu hyvin mallinnettua peliin. Itse pelattavuus on Watch Dogs -tyyliin sujuvaa, ja äkkiseltään monimutkaiselta vaikuttaviin hakkerointisysteemeihin oppii nopeasti, ja niiden avulla tehtäviä voi lähestyä eri tyyleillä: tehtäviä voi esim. suorittaa eliminoimalla vihollisia kameroiden kautta viritetyillä ansoilla, kaapatuilla droneilla tai kauko-ohjaamalla autot vihollisten päälle, tai sitten voi valita suoraviivaisen räiskinnän tien tai jotain siltä väliltä. Monin paikoin ramboilu kyllä päättyy nopeasti ja huonoin tuloksin, ja ainakin osa vihollisista on käytännössä pakko poistaa pelistä hakkeroinnin kautta ennen kuin itse tunkeutuu paikalle, vihollisylivoima on nimittäin joskus sen verran murskaava.

Kuten aiemmissakin osissa, hakkerointi edelleen todella hauskaa, on kyse sitten ansojen virittelystä tai eri laitteiden salausten murtamisesta.

Sijoittaisin Legionin Watch Dogs -sarjassa paremmuudessa ykkösen ja kakkosen väliin ykkösen jäädessä edelleen parhaaksi. Hyvin viihdyin pelin parissa ja arvosanaksi antaisin 8,5.


Call of Juarez: Gunslinger

Kyseessä on villiin länteen sijoittuva putkijuoksu, jossa taustana toimii pelin päähenkilön saluunassa kuulijoilleen kertoma tarina omista seikkailuistaan bounty hunterina. Pelissä siis räiskitään menemään villin lännen maisemissa oikein olan takaa, ja tapoista kertyy pisteitä, joilla sitten voi kehittää hahmoaan yhä paremmaksi tappokoneeksi. Ja mitä hienompi osuma, sitä enemmän pisteitä, mm. headshoteista saa lisäpisteitä. Lähes koko pelin ajan kertoja on taustalla äänessä, mikä ajoittain häiritsi itseäni ikävästi. Puhekin kun oli vielä sellaista ylikorostetun leveää länkkärienglantia, niin ärsytyskynnys ylittyi useamman kerran lyhyehkön pelin aikana. Kun vielä pelin grafiikka on omaan ilmestymisaikaansakin (v. 2013, siis sama vuosi jolloin esim. GTA V ilmestyi) todella karua, ei edes runsas ja vauhdikas räiskintä riittänyt pelastamaan kokonaisuutta, vaikka se ajoittain hauskaa olikin. Väliin on toki myös sijoitettu pomotaisteluita, joista osa suoritetaan kaksintaisteluina - kaksintaistelu on pelissä mielestäni ihan onnistuneesti mallinnettu. Loppuvaiheet olivat myös mielenkiintoisia, mutta siinäpä se. Arvosanaksi 7-.

Jälkeenpäin ajatellen tämä olisi ehkä kannattanut pelata Nintendo Switchillä käsikonsolimoodissa, voisin kuvitella pelin sopivan siihen aika hyvin.


Dishonored 2

Tämä peli toi steampunk-henkisyydellään välittömästi mieleen BioShock Infiniten, mutta maistui itselleni huomattavasti paremmin. Tämä peli ei yritä olla mitään muuta kuin se on: simppeli hiiviskely-putkijuoksu. Peli alkaa vallankaappauksella, jossa Emily-nimiseltä toiselta päähenkilövaihtoehdolta anastetaan kruunu tämän äidin muistotilaisuudessa, vallankaappajana toimii Emilyn äidin sisko. Tarinan alussa saa valita lähteekö kostoa janoamaan itse valtansa menettäneenä Emilynä, vai tämän isänä Corvona. Itse pelasin Emilynä, joten en osaa sanoa, paljonko seikkailut poikkeavat toisistaan sen mukaan, kummalla päähenkilövaihtehdolla pelaa.

Kuten sanottua, peli on melko suoraviivainen putkijuoksu, jossa joko hiiviskellään vihollissotureita puukotellen/tainnutellen, tai sitten voi lähteä räiskintälinjalle, sillä myös ampuma-aseita (pistooli ja jousi) saadaan käyttöön. Ainakin osa vihollisista on kullakin alueella syytä hoitaa pois salatapoilla, sillä etenkin pelin alussa rajallisilla resursseilla operoidessa kimppuun säntäävät vartijalaumat koituvat hyvin nopeasti kohtaloksi. Mielestäni nimenomaan hiippailu on tämän peli suola, ja yllätettyjen vihollisten nujertaminen onnistuneen veitsi-iskusarjan avulla on erittäin tyydyttävää. Ampuma-aseet toimivatkin itselläni lähinnä hätävarana, jos vihollisia alkoi vyöryä liikaa päälle. Toisaalta äänettömät kaukotapot varsijousella olivat myös hauskaa hupia. Lisäksi vihollisia voi nujertaa kranaateilla tai viritellä miinoja. Myös muutamia yliluonnollisia kykyjä on käytössä.

Pelialueena toimivat milloin nuhjuiset kadut ja kujat, milloin hulppeat kartanot tai hylätyt asuintalot. Välillä matkustetaan kiskoja pitkin paikasta toiseen, ja läpi pelin tukikohtana toimii laiva, josta sitten hypätään jonkinlaiseen moottoriveneeseen ja siirrytään kulloiseenkin paikkaan hoitamaan pahispomo pois päiväjärjestyksestä.

Pelissä on myös kykypuu, ja kykyjen kehittämiseen tarvittavia runeja on kätketty ympäri pelialuetta. Kykypuun merkitys jäi itselleni lopulta aika vähäiseksi, merkitys korostunee korkeammmilla vaikeustasoilla. Aseitakin voi päivittää, esim. kasvattaa ammuskapasiteettia, ja tällä olikin sitten enemmän merkitystä. Tarinaa ja taustaa avaavia muistiinpanoja löytää sieltä täältä läpi pelin.

Vaikka steampunk ei mikään oma suosikkigenre olekaan, niin viihdyin pelin parissa oikein hyvin alusta loppuun, ja arvosanaksi voisin heittää vaikka 8,5.
 
Dishonoredin nimittäminen putkijuoksuksi on kyllä melkoista o_O
Menee mielestäni samaan kategoriaan kuin TLOU2 tai Unchartedit, ja kyllä minä nekin putkijouksuiksi luokittelen, vaikka kaikissa peleissä pystyykin haahuilemaan tietyllä pienehköllä rajatulla alueella kerrallaan suht vapaasti. Ihan 100% tiukat putkijuoksut ilman mitään haahuilumahdollisuuksia alkavat kai olla aika harvassa nykyään ja raja open-worldien ja putkarien väilllä on hämärtynyt.
 
Tammikuussa voisi katsoa taas mitä Pleikkarille on hankittu Plussan kautta tai alennuksista. Tässä on jotain backlog valikoimaa:
  1. A Plague Tale: Innocence
  2. A Plague Tale: Requiem
  3. Batman: Arkham Knight
  4. BioShock 1-3
  5. Bulletstrom: Full Clip
  6. Cities: Skylines
  7. Darksiders 2 ja 3
  8. Days Gone
  9. Endling – Extinction is Forever
  10. God of War (2018)
  11. Goodbye Volcano High
  12. Heavenly Bodies
  13. Horizon
  14. InFamous: Second Son
  15. LEGO Harry Potter: Years 5-7
  16. Mass Effect Legendary Edition
  17. Outer Wilds: Archaeologist Edition
  18. Ratchet & Clank
  19. Rise of Tomb Rider
  20. Sable
  21. Sackboy: Suuri seikkailu
  22. Shadow of Tomb Raider
  23. STAR WARS Jedi: Fallen Order
  24. Tomb Raider
Outer Wilds tuli hankittua alennuksesta hiljattain, joten sillä voisi aloittaa vuoden.
 
Tämä ajatus on ollut pitkään ilmassa ja kun ei muuta peliä oikein tähän väliin jaksa. Eli pelaan seuraavat pelit 2024-2025 aikana PS5:lla niin puhki kuin on mahdollista:

1. Dark Souls: Remastered
2. Dark Souls 2: Scholar of the First Sin
3. Dark Souls 3 (DLC:t myös)
4. Bloodborne (DLC myös)
5. Sekiro
6. Demon's Souls: Remake
7. Elden Ring

Mieluiten platinan nappaan samalla jokaisesta pelistä. Voin kertoa tähän ketjuun mielipiteitä pelattuani kunkin peleistä. Toki urakkaa saattaa hidastaa mahdollinen Finalsin peluu, mutta nää on näitä :D
 
Viimeksi muokattu:
Tämä ajatus on ollut pitkään ilmassa ja kun ei muuta peliä oikein tähän väliin jaksa. Eli pelaan seuraavat pelit 2024-2025 aikana PS5:lla niin puhki kuin on mahdollista:

1. Dark Souls: Remastered
2. Dark Souls 2: Scholar of the First Sin
3. Dark Souls 3 (DLC:t myös)
4. Bloodborne (DLC myös)
5. Sekiro
6. Demon's Souls: Remake
7. Elden Ring

Mieluiten platinan nappaan samalla jokaisesta pelistä. Voin kertoa tähän ketjuun mielipiteitä pelattuani kunkin peleistä. Toki urakkaa saattaa hidastaa mahdollinen Finalsin peluu, mutta nää on näitä :D
Mukavia pelailuja! Olen itse pelannut ko. sarjan 2-4 kertaan läpi lukuunottamatta Elden Ringiä, jolla kertaläpäisy ja Artorias of Abyss DLC:tä, joka jäi kesken.

Jossain vaiheessa tuli olo, että mitään muutakaan ei huvittanut pelata, koska Soulsborne tuntui aina paremmalta, mutta kyllä muutkin pelit rupesivat maistumaan kun neljännen kerran pyöritin Bloodbornen läpi. :D
 
Mukavia pelailuja! Olen itse pelannut ko. sarjan 2-4 kertaan läpi lukuunottamatta Elden Ringiä, jolla kertaläpäisy ja Artorias of Abyss DLC:tä, joka jäi kesken.

Jossain vaiheessa tuli olo, että mitään muutakaan ei huvittanut pelata, koska Soulsborne tuntui aina paremmalta, mutta kyllä muutkin pelit rupesivat maistumaan kun neljännen kerran pyöritin Bloodbornen läpi. :D
Itse taas olen kunnolla läpäissyt vain DS3:n pääpelin ja Sekiron. Eli aika paljon uutta haastetta tiedossa, vaikkakin kutakin peliä olen enemmän tai vähemmän pelannut.

Ei ainakaan pelimekaanikkojen opetteluun mene kauaa alussa, vaikkakin luulen että on silti haastetta on tiedossa :D
 
Tämä ajatus on ollut pitkään ilmassa ja kun ei muuta peliä oikein tähän väliin jaksa. Eli pelaan seuraavat pelit 2024-2025 aikana PS5:lla niin puhki kuin on mahdollista:

1. Dark Souls: Remastered
2. Dark Souls 2: Scholar of the First Sin
3. Dark Souls 3 (DLC:t myös)
4. Bloodborne (DLC myös)
5. Sekiro
6. Demon's Souls: Remake
7. Elden Ring

Mieluiten platinan nappaan samalla jokaisesta pelistä. Voin kertoa tähän ketjuun mielipiteitä pelattuani kunkin peleistä. Toki urakkaa saattaa hidastaa mahdollinen Finalsin peluu, mutta nää on näitä :D
Ovat kyllä kaikki aivan hiton erinomaisia pelejä! Itsekin jatkan tällä hetkellä ennen Elden Ringiä aloittamaani läpipeluukierrosta (kaikki toki jo aiemmin pelattu kertaalleen läpi pleikkarilla) nimenomaan Dark Souls-pelien osalta (tuli aikoinaan ostettua boxille Dark Souls-peleistä fyysinen kokoelma), ja nyt siis parin päivän ajan olen pelannut Dark Souls 2: Scholars of the First Sin:iä ja täytyy sanoa, että olen aivan myyty! En edes muistanut kuinka huikean hyvä peli tämä on! Siis todellakin aivan parhaita Souls-pelejä. Laajuutta löytyy paljon enemmän kuin vaikkapa Demon’s Soulsissa tai Dark Souls 1:stä. Mutta se laajuus ei tule mielestäni mielkuvituksettomuuden ja geneerisyyden kautta, vaan pelimaailma on täynnä erittäin mielenkiintoisia ja monipuolisia maailmoja sekä bosseja. DLC:eineen aivan massiivisen kokoinen peli, jossa todellakin riittää pelattavaa, sekä myös valtava määrä salaisuuksia löydettäväksi.

Nyt ihmettelen entistäkin enemmän sitä, miksi jotkut voimakkaasti pitävät peliä huonoimpana soulsborne-pelinä? Eihän tämä ole lähellekään sitä, vaan pikemminkin menee aivan Dark Souls 3:n ja Bloodbornen vanavedessä kilpailussa toiseksi parhaasta soulsborne-pelistä. Elden Ringiä ei sentään ihan minun kirjoissani haasta, mutta muutoin nousee helposti esim. Demon’s Soulsia, Dark Souls 1:tä sekä Sekiroa paremmaksi pelikokemukseksi.

Sekirossahan en pidä erityisesti pelimekaniikoista, ja noilla kolmella vähiten parhaalla soulsborne-pelillä on mielestäni samana ongelmana myös se, että ovat omaan makuuni pelien laatuun nähden liian pieniä pelejä. Tai siis ainakin kun löytyy paljon isompia ja pidempään jatkuvia huippulaadukkaita kokonaisuuksia Elden Ringin ja DS2:n muodossa, niin vielä mieluummin minä niitä pelaan. Varsinkin kun niissä on pelisuunnittelu muutenkin parempaa kuin noissa parissa ensimmäisessä Souls-pelissä, toki erinomaisia pelejä nekin ovat, mutta kaltaiselleni suurelle souls-fanille niissä on hiukan vähän pelattavaa ja sitten toiseksi niistä hiukan huomaa jo, että pelisuunnittelu oli vielä vähän raakilemaista, mutta toki varsin toimivaa siitä huolimatta.

Mahtavaa päästä jatkamaan 8.1. asti jatkuvalla lomalla vielä monen päivän aikana Dark Souls 2:ta. Minun kirjoissani yhtä kaikkien aikojen aliarvostetuinta todellista helmeä pelien maailmassa!
 
Viimeksi muokattu:
Menee mielestäni samaan kategoriaan kuin TLOU2 tai Unchartedit, ja kyllä minä nekin putkijouksuiksi luokittelen, vaikka kaikissa peleissä pystyykin haahuilemaan tietyllä pienehköllä rajatulla alueella kerrallaan suht vapaasti. Ihan 100% tiukat putkijuoksut ilman mitään haahuilumahdollisuuksia alkavat kai olla aika harvassa nykyään ja raja open-worldien ja putkarien väilllä on hämärtynyt.
Minä taas koen että nimenomaan Dishonoredit on esimerkki päinvastaisesta. Putkijuoksu kun on tavannut tarkoittaa pelejä, joissa on vain se yksi ns. oikea reitti eteenpäin. Dishonored taas antaa työkalut ja sanoo että mene ja tee, löydä tai vaikka juokse oma reittisi. Siellä on kentät täynnä mahdollisuuksia ja pelit on lähempänä Hitmanien hiekkalaatikkoja kuin mitään vertailuksi laittamiasi pelejä tai muitakaan putkijuoksuja.

En tiedä sitten olenko muka ainoa, joka on tätä mieltä mutta kyllä yhä Dishonoredit on ihan muuta kuin putkijuoksua. Jos ne on sellaiseksi kokenut niin ehkä kyse on siitä että on itse vain valinnut pelata ne yhdellä tapaa eikä ole edes tajunnut mitä kaikkia mahdollisuuksia peli tarjoaa. Hiippailu ja räiskintä kun ovat lähinnä ne pelin ääripäät, joiden väliin mahtuu paljon eri tapoja sekä pelata, edetä että ratkaista tilanteita.

Immersive Sim on se genre, jota Dishonoredit tarkalleen ottaen edustaa.
 
Viimeksi muokattu:
Ovat kyllä kaikki aivan hiton erinomaisia pelejä! Itsekin jatkan tällä hetkellä ennen Elden Ringiä aloittamaani läpipeluukierrosta (kaikki toki jo aiemmin pelattu kertaalleen läpi pleikkarilla) nimenomaan Dark Souls-pelien osalta (tuli aikoinaan ostettua boxille Dark Souls-peleistä fyysinen kokoelma), ja nyt siis parin päivän ajan olen pelannut Dark Souls 2: Scholars of the First Sin:iä ja täytyy sanoa, että olen aivan myyty! En edes muistanut kuinka huikean hyvä peli tämä on! Siis todellakin aivan parhaita Souls-pelejä. Laajuutta löytyy paljon enemmän kuin vaikkapa Demon’s Soulsissa tai Dark Souls 1:stä. Mutta se laajuus ei tule mielestäni mielkuvituksettomuuden ja geneerisyyden kautta, vaan pelimaailma on täynnä erittäin mielenkiintoisia ja monipuolisia maailmoja sekä bosseja. DLC:eineen aivan massiivisen kokoinen peli, jossa todellakin riittää pelattavaa, sekä myös valtava määrä salaisuuksia löydettäväksi.

Nyt ihmettelen entistäkin enemmän sitä, miksi jotkut voimakkaasti pitävät peliä huonoimpana soulsborne-pelinä? Eihän tämä ole lähellekään sitä, vaan pikemminkin menee aivan Dark Souls 3:n ja Bloodbornen vanavedessä kilpailussa toiseksi parhaasta soulsborne-pelistä. Elden Ringiä ei sentään ihan minun kirjoissani haasta, mutta muutoin nousee helposti esim. Demon’s Soulsia, Dark Souls 1:tä sekä Sekiroa paremmaksi pelikokemukseksi.

Sekirossahan en pidä erityisesti pelimekaniikoista, ja noilla kolmella vähiten parhaalla soulsborne-pelillä on mielestäni samana ongelmana myös se, että ovat omaan makuuni pelien laatuun nähden liian pieniä pelejä. Tai siis ainakin kun löytyy paljon isompia ja pidempään jatkuvia huippulaadukkaita kokonaisuuksia Elden Ringin ja DS2:n muodossa, niin vielä mieluummin minä niitä pelaan. Varsinkin kun niissä on pelisuunnittelu muutenkin parempaa kuin noissa parissa ensimmäisessä Souls-pelissä, toki erinomaisia pelejä nekin ovat, mutta kaltaiselleni suurelle souls-fanille niissä on hiukan vähän pelattavaa ja sitten toiseksi niistä hiukan huomaa jo, että pelisuunnittelu oli vielä vähän raakilemaista, mutta toki varsin toimivaa siitä huolimatta.

Mahtavaa päästä jatkamaan 8.1. asti jatkuvalla lomalla vielä monen päivän aikana Dark Souls 2:ta. Minun kirjoissani yhtä kaikkien aikojen aliarvostetuinta todellista helmeä pelien maailmassa!
Alkuperäistä DS2 tuli julkaisun aikaan pelattua muutamia tunteja. En muista miksi se jäi joskus kesken. Sitten monet ovat kertoneet ettei se ole pelaamisen arvoinen. Täytyy antaa kyllä sille uusi mahdollisuus heti ekan Dark Soulsin jälkeen.

Sekiro on taas mulle kaikkien aikojen lempipelejä ihan vain sen combatin takia. Jotenkin se hektisyys ja armottomuus upposi minuun. Tuntui että ihan oikeasti sai laittaa kaikki peliin. Harmitti vain että ekalla peluukerralla mulla jäi aika iso osa peliä välistä johtuen eräästä valinnasta.

Innolla kyllä odotan kaikkien pelaamista, ja hyvin on kyllä urakka lähtenyt käyntiin ekasta Dark Soulsista. En muistanutkaan että kuinka hyvä peli se on :)
 
Viimeksi muokattu:
Alkuperäistä DS2 tuli julkaisun aikaan pelattua muutamia tunteja. En muista miksi se jäi joskus kesken. Sitten monet ovat kertoneet ettei se ole pelaamisen arvoinen. Täytyy antaa kyllä sille uusi mahdollisuus heti ekan Dark Soulsin jälkeen.

Sekiro on taas mulle kaikkien aikojen lempipelejä ihan vain sen combatin takia. Jotenkin se hektisyys ja armottomuus upposi minuun. Tuntui että ihan oikeasti sai laittaa kaikki peliin. Harmitti vain että ekalla peluukerralla mulla jäi aika iso osa peliä välistä johtuen eräästä valinnasta.

Innolla kyllä odotan kaikkien pelaamista, ja hyvin on kyllä urakka lähtenyt käyntiin ekasta Dark Soulsista. En muistanutkaan että kuinka hyvä peli se on :)
Älä nyt liikaa hehkuta. Tässä lähtee vielä uudet pelikierrokset itselläkin liikkeelle. :D Tosin tässä jo pyöritän Elden Ringiä steamdeckillä ja olen pari bossia jo ehtinyt kaataa, kahden käden uchigatanoilla.
 
Until Dawn (PS4)

Tämä tuli viimein vaimokkeen kanssa pelailtua loppuun, joskus aikoja sitten aloiteltiin, mutta jäi ajanpuutteessa kesken ja unohtui. Nyt sitten joulunpyhien jälkeen kaivelin tämän naftaliinista, ja rykäistiin loppuun parissa illassa. Minulla siis kapula kädessä, ja parempi puolisko osallistui ohjeistamalla ja tsemmppaamalla. Kohta vuosikymmenen vanhaksi peliksi tämä on vieläkin varsin näyttävä, ja tunnelma on rakennettu hienosti. Juoni on teinikauhu-huttua, mikä tietysti on tarkoituskin, ja se toimii tässä kontekstissa aivan riittävän hyvin. Risuja voisin jaella paikoin kankeasta ohjauksesta, ja lajityypille ominaisesta "villistä" kamerasta, joka tuntui useimmiten zoomailevan virtuaalinäyttelijöiden hanuriin kuin mihinkään hyödylliseen. Normaalisti en ole mikään kauhupelien ystävä, mutta puoliso taas viihtyy tällaisten parissa, niin hänen kanssaan koettuna tämä maistui itselleni yllättävän hyvin. Jopa niin hyvin, että tuli tilattua, kun halvalla sai, samojen tekijöiden The Quarry, joka lähtee pian peluuseen yhteisenä ajanviettona. Ei tätä suotta olla kehuttu, ja voin suositella jos on vielä pelaamatta, melko hyvin tämä on kestänyt aikaa joten sitäkään ei tarvitse pelätä.

8/10.


Asterix & Obelix: Slap Them All! (PC)

Hetki sitten tuli läpsyteltyä (pun intended) läpi parin vuoden takainen Asterix beat 'em up. Tässä kiehtoi sarjakuvista kopioitu graafinen ilme, ja Asterix olikin lapsena yksi suosikkisarjiksista. Harmittavasti se jää ainoaksi erinomaiseksi puoleksi tässä teoksessa. Vihollistyypeissä ei aivan hirveästi ole variaatiota, mutta nopeiten puhkikuluvat kentät, joita kierrätetään varsin ahkerasti. Esimerkiksi merirosvolaivalla vieraillaan niin monta kertaa, että putosin laskuista. Toistoa on paljon, ja parin tunnin jälkeen homma menee aika puurtamiseksi. Tästä olisi aivan hyvin voinut leikata muutaman tunnin kestosta (itsellä meni n. 7h) ottaen mallia esim. uudesta Turtlesista, ja lisätä vaikka uudelleen peluuta varten uusia jippoja yms. Peli näyttää hyvältä sarjakuvagrafiikoillaan, mutta jostain syystä kuvassa oli pientä suttuisuutta. Itse hommasin tämän muistaakseni Fanaticalin bundlesta superhalvalla viime syksynä, joten paljoa ei kukkaro keventynyt, ja ryöstöalella voin tätä suositella kokeilemaan jos Asterix on erityisen lähellä sydäntä, ja toisteinen mutta kohtuullisella tuntumalla varustettu beat 'em up kiinnostelee.

6/10.
 
Alan Wake Remastered (PC)

Alkuperäistä Alan Wakea tuli pelattua reilu kymmenen vuotta sitten Xbox 360:lla, mutta muistot ovat jo hatarat noista ajoista, ja lisäksi en pelannut peliä silloin loppuun asti. Aluksi ajattelin vain katsoa recapin YouTubesta ennen Alan Wake II peluuta, mutta pari tuntia sitä pelattuani totesin, että on parempi vetää ykkösosa alle ihan kokonaan itse koettuna. Epicin joulutarjouksesta nappasin tämän sitten peluuseen.

Aikoinaan Alan Wake oli hyvinkin näyttävä tapaus graafisesti, mutta vuodet ovat himmentäneet sen loistoa verrattuna nykypeleihin, ja tämä remasteroitu versio ei sillä saralla enää erotu tämän päivän peleihin verrattuna. Tunnelma tässä on kuitenkin edelleen kohdillaan. Pelattavuus on toinen aspekti, mikä on kärsinyt eniten vierineistä vuosista, ja pelin toimintapainoitteinen lähestymiskulma alleviivaa hieman kankeita kontrolleja. Tekeminen on myös varsin suoraviivaista, ja esim pelin puzzlet ovat enemmän "puzzleja", koska ei niissä kyllä tarvitse aivojaan juuri käyttää. Muistaakseni tämä on saanut myös paljon kritiikkiä Alanin astmaisesta juoksukunnosta, mikä kieltämättä paikoin ärsytti, mutta tavallaan ymmärrän ratkaisun, koska muutenhan tämän voisi vain juosta läpi checkpointilta toiselle parissa tunnissa väliviedot vain katsoen. Vaikka pidän ideasta, jossa taskulampulla poltetaan vihollisten suojat ennen lyijyn upottamista naamavärkkiin, kontrollien yleinen kankeus tekee siitä hieman turhauttavaa pitkässä juoksussa. Varmaan siitä syystä valokranaatit nousivatkin ehdottomaksi suosikkiaseeksi, kun sillä sai näppärästi tiputettua porukkaa.

Tarinapuoli on sitten se millä Alan Wake loistaa. Kingiltä ja Lynchiltä on lainattu paljon, mutta kuitenkin niin ettei tämä tunnu pelkältä pastissilta. Hahmot ovat toimivia ja tunnelman luonti tarinan voimin on toimivaa kauttaaltaan. Yleensä en välitä peleissä keräiltävistä lippusista ja lappusista joiden kautta tarinaa kuljetetaan, mutta tässä käsikirjoituksen palaset on nerokkaasti juotettu osaksi kokonaisuutta, ja niitä oli mielekästä poimia ja lueskella osana kokonaisuutta.

Kaiken kaikkiaan pidin pelistä paljon, ja kyllä tämä ehdottomasti kannattaa kokea itse ennen syöksymistä jatko-osan pariin. Remasteri on riittävän hyvä nykystandardeille, vaikka pohjalla paistaakin jo vanhentunut peli. Hyvää tarinaa ja hahmoja ei kuitenkaan ajan hammas nakerra, vaan pelin parissa viihtyi erinomaisesti n. 12 tunnin kestonsa ajan.

8/10.
 
Alan Wake Remastered (PC)

Alkuperäistä Alan Wakea tuli pelattua reilu kymmenen vuotta sitten Xbox 360:lla, mutta muistot ovat jo hatarat noista ajoista, ja lisäksi en pelannut peliä silloin loppuun asti. Aluksi ajattelin vain katsoa recapin YouTubesta ennen Alan Wake II peluuta, mutta pari tuntia sitä pelattuani totesin, että on parempi vetää ykkösosa alle ihan kokonaan itse koettuna. Epicin joulutarjouksesta nappasin tämän sitten peluuseen.

Aikoinaan Alan Wake oli hyvinkin näyttävä tapaus graafisesti, mutta vuodet ovat himmentäneet sen loistoa verrattuna nykypeleihin, ja tämä remasteroitu versio ei sillä saralla enää erotu tämän päivän peleihin verrattuna. Tunnelma tässä on kuitenkin edelleen kohdillaan. Pelattavuus on toinen aspekti, mikä on kärsinyt eniten vierineistä vuosista, ja pelin toimintapainoitteinen lähestymiskulma alleviivaa hieman kankeita kontrolleja. Tekeminen on myös varsin suoraviivaista, ja esim pelin puzzlet ovat enemmän "puzzleja", koska ei niissä kyllä tarvitse aivojaan juuri käyttää. Muistaakseni tämä on saanut myös paljon kritiikkiä Alanin astmaisesta juoksukunnosta, mikä kieltämättä paikoin ärsytti, mutta tavallaan ymmärrän ratkaisun, koska muutenhan tämän voisi vain juosta läpi checkpointilta toiselle parissa tunnissa väliviedot vain katsoen. Vaikka pidän ideasta, jossa taskulampulla poltetaan vihollisten suojat ennen lyijyn upottamista naamavärkkiin, kontrollien yleinen kankeus tekee siitä hieman turhauttavaa pitkässä juoksussa. Varmaan siitä syystä valokranaatit nousivatkin ehdottomaksi suosikkiaseeksi, kun sillä sai näppärästi tiputettua porukkaa.

Tarinapuoli on sitten se millä Alan Wake loistaa. Kingiltä ja Lynchiltä on lainattu paljon, mutta kuitenkin niin ettei tämä tunnu pelkältä pastissilta. Hahmot ovat toimivia ja tunnelman luonti tarinan voimin on toimivaa kauttaaltaan. Yleensä en välitä peleissä keräiltävistä lippusista ja lappusista joiden kautta tarinaa kuljetetaan, mutta tässä käsikirjoituksen palaset on nerokkaasti juotettu osaksi kokonaisuutta, ja niitä oli mielekästä poimia ja lueskella osana kokonaisuutta.

Kaiken kaikkiaan pidin pelistä paljon, ja kyllä tämä ehdottomasti kannattaa kokea itse ennen syöksymistä jatko-osan pariin. Remasteri on riittävän hyvä nykystandardeille, vaikka pohjalla paistaakin jo vanhentunut peli. Hyvää tarinaa ja hahmoja ei kuitenkaan ajan hammas nakerra, vaan pelin parissa viihtyi erinomaisesti n. 12 tunnin kestonsa ajan.

8/10.
Allekirjoitan kaiken sanomasi. Joskin pidän tuon ajan peleistä siinä mielessä, koska ne ovat yksinkertaisia ja suoraviivaisempia. Ei ole craftaamista tai skillejä, vaan peli resetoi pelaajan tavarat aina chapterin alussa. AW:n kaltaiset pelit ovat näin lapsiarjen keskellä myös läpäistävissä suhteellisen lyhyessä ajassa, vaikka tuon ekan Alan Waken pelaamiseen menikin viikkoja, ja nyt toiseen osaan on menny paljon kauemmin :D

Nykyään peleissä tuntuu olevan kaikkea turhaa täytettä, mikä ei tee pelistä välttämättä parempaa. Riippuu tietenkin pelistä ja pelaajasta. Ei vain backlogia ehdi käymään samalla tavalla läpi enään.
 
Joskin pidän tuon ajan peleistä siinä mielessä, koska ne ovat yksinkertaisia ja suoraviivaisempia. Ei ole craftaamista tai skillejä, vaan peli resetoi pelaajan tavarat aina chapterin alussa.
Tähän kyllä sama, että näitä PS3/X360 ja sitä aikaisempia pelejä on hyvin virkistävä pelata modernien pelien välissä kun ne ovat yksinkertaisenpia ja niissä tulee koukkukin yleensä sitten nopeammin jos on tullakseen.

Juuri eilen meni Ninja Gaiden Sigma läpi (nössösti hermoja säästellen hero-modella) ja siinäkin pystyi vain nostamaan aseiden ja ninpo-kykyjen tasoja. Ei ollut mitään craftausta tai miettimistä, että mihin suuntaan asetta tai kykyä parantaa, vaan yhden tähden jutusta tulee kahden tähden juttu ja siinä se. Lisäksi oli sopivasti kerättävää ja kenttäsuunnittelu sellaista, että ei tarvinnut koko ajan koluta hiessä isohkoja alueita alueiden perään kerättävien toivossa, vaikka toki jotain jäikin itseltä löytämättä.

Nämä pitää jotenkin harrastuksen tuoreena, niin jaksaa niitä pidempiäkin teoksia välillä sitten ahmia, vaikka niiden kesto yleensä etukäteen aina hirvittääkin. (Lapsiarkea täälläkin, mutta nyt on on ollut omaakin aikaa hyvin n. viimeisen vuoden ajan)
 
James Cameron’s AVATAR: The Game (Xbox 360)

Pelasin viime vuoden joulukuussa uuden Avatar: Frontiers of Pandora -pelin läpi ja siitä asti (tai itseasiassa jo ennen sen läpipeluuta) on tehnyt mieli katsastaa myös tämä vanhempi Avatar -lisenssipeli. Suora vertailu uuteen peliin olisi varsin epäreilua, kun pelien julkaisujen välillä ehti kuitenkin kulua 14 vuotta ja konsolisukupolvikin on pari astetta uudempi. Silti huomasi pelatessaan miettivän näiden kahden pelin välillä miten aika ja teknologia on mennyt eteenpäin.

AVATAR: The Gamen ikä näkyy pahasti laahaavassa ja heittelevässä ruudunpäivityksessä ja yksitoikkoisessa kenttä- ja tehtäväsuunnittelussa, mutta peli tavoittaa silti Avatar -elokuvan tunnelman kohtuu hyvin. Siellä vilahtaa pienissä rooleissa elokuvasta tuttuja hahmoja ja kaksi vuotta ennen ensimmäistä elokuvaa tapahtuvat juonenkäänteet noudattelevat elokuvista tuttuja teemoja, rituaaleja ja asioita. Vaikka kyseessä on erillinen tarina, niin lähtökohdat ja tarinan koukerot ovat hyvin samankaltaiset elokuvan kanssa.

Pelissä ei ole avointa maailmaa kuten uudemmassa Avatar -lisenssin pelissä on, vaan pelaaja kulkee pikamatkustamalla eri kenttien välillä, jotka tarjoavat näennäisesti vapaan mahdollisuuden edetä eri polkuja pitkin, mutta todellisuudessa ovat aika putkimaisia. Tämä ei ole pelkästään huono juttu, sillä tällä tavoin osa kohtauksista ja viholliskohtaamisista on enemmän suunnitellun tuntuisia. 14 vuotta vanhaksi peliksi AVATAR: The Game näyttää yllättävän hyvältä. Varsinkin Pandoran kasvillisuus ja muu ympäristö on mallinnettu oikeinkin onnistuneesti lisenssiä kunnioittaen.

Positiivinen yllätys oli se, että pelin voi pelata läpi sekä Avatarina, että ihmisenä. Toisin sanoen tässä on kaksi eri kampanjaa. Pelasin nyt vain Avatarin puolen, joten en sen tarkemmin lähde erittelemään kuinka paljon eroavat toisistaan, mutta ainakin eroja löytyy toiminnan (aseet, kulkuneuvot) ja tehtävien osalta. Minulla meni pelkästään Avatar puolen läpipelaamiseen 10 tuntia, joten tässä on kohtuullisen paljon pelattavaa.

Useampi kymmenen tuntia tosin ei varmaan jokaiselle ole positiivinen seikka, sillä toiminta oli loppujen lopuksi aika tasapaksua ja pahimmissa kahinoissa ruudunpäivitys yksinumeroista, joten ei missään nimessä pelkkää nautintoa. Käytettäviä kykyjä oli kuitenkin ihan vaihdettavaksi asti ja jousipyssyistä, konekivääristä ja muutamasta lähitaisteluaseesta koostuva asevalikoima vähintäänkin kolmannen persoonan toimintapelien standardit täyttävä.

Jos loppuratkaisu ei olisi ollut niin pliisu ja mitäänsanomaton kuin se nyt oli, niin seikkailusta olisi jäänyt selvästi positiivinen fiilis. Nyt tasapainoillaan keskinkertaisuuden molemmin puolin. Paikoin hyvä lisenssin käyttö ja nätti ympäristö ei täysin korjaa tehtävien ja taistelun yksitoikkoisuutta ja tietynlaista ponnettomuutta. Kovalla mielenkiinnolla tämän silti pelasin, mutta uudemman Avatar -pelin aikaisemmalla pelaamisella oli tähän innostuneisuuteen varmasti vaikutusta, eikä peli yksinään olisi välttämättä edes päätynyt pelaukseen nyt (tai koskaan).
 
Viimeksi muokattu:
Itse pelasin tuon silloin kun ps3 oli vielä nyky genin konsoli ja kyllä se varsin hyvää viihdettä oli avatar fanilasien läpi katsottuna.
Pelasin muistaakseni vain navina sen läpi.
Gmanlives teki jokin aika sitten siitä arvostelun ja kuten odottaa voi niin olihan siinä paljon enemmän ongelmia mitä muistinkaan.
Aika samaan kategoriaan menee myös tron evolution vai mikä se ps3 peli oli.
Sekin oli tron fanina varsin jees viihdettä vaikka sekään ei koskaan mitään mairittelevia arvosteluja saanut.
 
Itse pelasin tuon silloin kun ps3 oli vielä nyky genin konsoli ja kyllä se varsin hyvää viihdettä oli avatar fanilasien läpi katsottuna.
Pelasin muistaakseni vain navina sen läpi.
Gmanlives teki jokin aika sitten siitä arvostelun ja kuten odottaa voi niin olihan siinä paljon enemmän ongelmia mitä muistinkaan.
Joo, ei nykypäivänä kestä varsinkaan lähempää teknistä tarkastelua, mutta se on minusta ihan ok, kun vanhempi peli kyseessä.
Aika samaan kategoriaan menee myös tron evolution vai mikä se ps3 peli oli.
Sekin oli tron fanina varsin jees viihdettä vaikka sekään ei koskaan mitään mairittelevia arvosteluja saanut.
Niin tämä?
1707597249687.png

Ei muuten löydy hyllystä tällä suunnalla. Xbox 360 -version voisin tästä kyllä ostaa, jos vaan sopivaan hintaan vastaan tulee. En tiedä mikä, mutta jostain syystä viime aikoina lisenssipelit ovat ylipäätään kiinnostaneet selvästi enemmän kuin vaikka 5 vuotta sitten.
 
Ylös Bottom