Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)

Backlogin purkua

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Dragonfly
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Sekiro: Shadows Die Twice

Luvattoman pitkään backlogissa roikkunut From Softin helmi. Jostain kumman syystä tämä on jäänyt pelaamatta ja nyt ajattelin, että mikäs sen parempaa, kuin korkata vuosi käyntiin tällä herkulla.

Herkkua se toden totta olikin ja läpipeluu kesti noin 30 tuntia. Täytyy tosin myöntää, että ensimmäiset tunnit olin kyllä hieman pulassa ja mieleen hiipi jo ajatus, että tuleeko tämä olemaan tällaista turpasaunaa koko läpipeluun ajan? Tarkennuksena siis, että turpasaunaa vastaanottavana osapuolena. Ilokseni kuitenkin huomasin, että pelin edetessä myös omat taidot kehittyi, ja pelin loppupuolella taistelu alkoi jo sujua kuin tanssi. Tanssi kuvaakin erinomaisesti pelin taistelusysteemiä, joka on hyvin rytmillistä ja ajoitukseen perustuvaa. Monille varmasti Sekiro onkin tuttu pelinä, jossa parry on kaiken A ja O.

Pelin maailma ja lore olivat tuttua From Softia. Tarina ja kaikki siihen liittyvä jäivät hieman hämärän peittoon, mutta se ei menoa haitannut. Kentät olivat melko putkimaisia, mutta tarjosivat valtavasti mahdollisuuksia liikkumiseen vertikaalisesti. Tämä Sekirossa olikin aivan uusi pelimekaniikka muihin From Softin peleihin verrattuna. Katoilla hyppely, hiiviskely ja sieltä vihollisten yllättäminen toivat oikein tuoreen tuulahduksen tähän genreen.

Yhden aseen malli oli mielenkiintoinen valinta, sillä toisaalta se ei tarjoa pelaajalle juuri valinnanvapautta, mutta mahdollistaa sen, että juuri tuo yksi taistelutyyli on hiottu täydelliseksi. Siinä Sekiron taistelusysteemi onnistui erinomaisesti. Kaikki taistelut olivat todella hauskoja ja ennen kaikkea reiluja. Koskaan ei voinut syyttää kuin itseään, jos kuolema korjasi. Tämä on muutenkin systeemiensä puolesta hieman outolintu From Softin peleistä, sillä hahmoa voi kehittää vain rajallisesti ja mitään varsinaista "grindaus" mahdollisuutta tässä ei ole. Pelissä on kykypuu, josta voit avata uusia liikkeitä ja tekniikoita, mutta niiden avaaminen EXP:tä grindaamalla auttaa vain vähän.

Harmillista, että peli ei ikinä saanut lisäsisältöä uusien alueiden merkeissä, sillä mielelläni olisin jatkanut vielä Suden matkaa. Hieman annoin mahdollisuutta NG+:lle, mutta ainakaan nyt heti putkeen se ei oikein iskenyt. Erinomainen aikansa peli, mutta From Softin laadukkaassa katalogissa tämä ei itselläni yllä kolmen parhaan joukkoon.
 
Sekiro: Shadows Die Twice

Harmillista, että peli ei ikinä saanut lisäsisältöä uusien alueiden merkeissä, sillä mielelläni olisin jatkanut vielä Suden matkaa. Hieman annoin mahdollisuutta NG+:lle, mutta ainakaan nyt heti putkeen se ei oikein iskenyt. Erinomainen aikansa peli, mutta From Softin laadukkaassa katalogissa tämä ei itselläni yllä kolmen parhaan joukkoon.
Sen verran piti itse NG+:aa pelata että pääsin siihen ratsumies bossiin. Melkoista euforiaa kun uudella pelikerralla sen voitin pelkästään paikallaan olemalla ja blokkaamalla. Ekalla pelikerralla aikaa meni todella paljon tähän.
 
Sen verran piti itse NG+:aa pelata että pääsin siihen ratsumies bossiin. Melkoista euforiaa kun uudella pelikerralla sen voitin pelkästään paikallaan olemalla ja blokkaamalla. Ekalla pelikerralla aikaa meni todella paljon tähän.
Itsellä kävin aivan samoin.

Ekalla koko pelin läpipeluusee aikaa meni tuplat tuosta 30h :D Sen verran tulin pööpöiltyä pelissä.
 
Itse en pysty tarkkoja ajoituksia tunnistamaan ja oppimaan. Se on täysi mahdottomuus, että osaisin nimenomaan arvioida kovin nopeita ja lyhyitä ajoituksia. Ei onnistu, vaikka mitenkä harjoittelisin. Sekiroakin hakkasin vaikka kuinka kauan niin, että yritin väkisin löytää sitä parryn rytmiä eri taisteluihin. Minulle kun puoli sekuntia tai 0,2 sekuntia ovat täysin sama asia, eli en tunnista niiden eroa pelatessa. Ajoitukseni on siis joka kerta jonkin verran erilainen, vaikka kuinka yrittäisin ajoituksen oppia.

Sekirossa löytyi kuitenkin onneksi muita keinoja (ja niin on löytynyt käytännössä melkeinpä kaikissa muissakin muka pakollisen parryn peleissä). Ensinnäkin farmaus, sen erään maski-sivutehtävän tekemisen jälkeen. Taisteluissa sitten mm. juoksuhyökkäys ja heti pakeneminen ja sitten tuota aina vaan uudelleen. Tuo oli kuitenkin pirun pitkällinen ja veemäinen tapa taistella, joten tuli sitten matkan varrella kehiteltyä muita tapoja pärjätä.

Parhaiksi totesin nuo erikoishyökkäykset, sekä niiden lisäksi Mikiri-counterin, jonka ajoittamista helpotti ihan älyttömästi visuaalinen merkki. En voi siis pelata nopeaa ajoitusta vaativia pelejä ilman visuaalista merkkiä, tai sitten äänellä annettavaa ajoitusmerkkiä. Epämääräiset hahmon liikkeisiin liittyvät merkit eivät kuitenkaan yleensä toimi minulle ollenkaan, koska en pysty nopeissa liikkeissä niitä tunnistamaan oikein.

Niin vaan alun parry-sekoiluiden jälkeen onnistuin kuitenkin pääsemään Sekironkin kahta bossia vaille loppuun ilman parryn käyttöä ihan alun jälkeen. Toinen noistakin bosseista on vapaaehtoinen, joten vain yhden bossin päässä olisin pelin läpäisemisestä. Viimeisin voittamani bossi, eli Owl Father oli kuitenkin niin turhauttava ja henkisesti kuluttava taistelu, että reilun 80 yrityksen jälkeen sen juuri ja juuri päihitettyäni, jäi pintaan vain armoton vitutus, eikä sen jälkeen ole tehnyt mieli mennä edes kokeilemaan noita kahta jäljellä olevaa bossia.

Ei vaan jaksa, jos pelaaminen ei ole hauskaa, vaan hampaat irvessä puurtamista. Ehkä silti joskus vielä…
 
Viimeksi muokattu:
Niin vaan alun parry-sekoiluiden jälkeen onnistuin kuitenkin pääsemään Sekironkin kahta bossia vaille loppuun ilman parryn käyttöä ihan alun jälkeen. Toinen noistakin bosseista on vapaaehtoinen, joten vain yhden bossin päässä olisin pelin läpäisemisestä. Viimeisin voittamani bossi, eli Owl Father oli kuitenkin niin turhauttava ja henkisesti kuluttava taistelu, että reilun 80 yrityksen jälkeen sen juuri ja juuri päihitettyäni, jäi pintaan vain armoton vitutus, eikä sen jälkeen ole tehnyt mieli mennä edes kokeilemaan noita kahta jäljellä olevaa bossia.
Tuo toiseksi viimeinen/vapaaehtoinen pomo olikin siinä mielessä hauska, että se oli yksi harvoja pomoja, missä parry kannatti hylätä ja keskittyä vain väistelyyn. Ihan erilainen taistelu kuin muut, vähän kuin Dark Souls pomo.

Viimeinen pomo puolestaan oli pöllö potenssiin 10 :D.
 
Tuo toiseksi viimeinen/vapaaehtoinen pomo olikin siinä mielessä hauska, että se oli yksi harvoja pomoja, missä parry kannatti hylätä ja keskittyä vain väistelyyn. Ihan erilainen taistelu kuin muut, vähän kuin Dark Souls pomo.

Viimeinen pomo puolestaan oli pöllö potenssiin 10 :D.
”Ishhin isnt even the hardest boss in the game, that accolade goes to the demon of hatred.

Isshin can also be sort of cheesed if you keep your distance, he will lunge attack which leaves room for a counter, damage then escape and repeat.”

Noin kirjoitti joku eräällä Sekiroon liittyvällä kirjoituspalstalla. Aika yksilöllistähän se on, mikä itse kullekin on vaikeaa. Tuon yllä olevan perusteella, tuo viimeinen bossi olisi tavallaan juustottavissa. Sekin on tapa, jolla osa vihuista meni itsellänikin. Varsinkin sen pahan munkin hoitelin ihan julmasti juustottamalla, ensin sniikkaamalla sen yhden puun avulla ylhäältä sen kimppuun ja iskemällä yhden pallon pois jo sillä selkään hyökkäyksellä, ja sen jälkeen taistellen käyttäen hyväksi aitaa, jonka läpi sen iskut eivät tulleet läpi, mutta itse sain rauhassa aidan takaa sopivasti osumia tuohon munkkiin. Pöllö-iskään en sitten kunnon juustoilua keksinyt, mikä teki siitä itselleni erityisen vaikean. Mikiri-counteria, paljon juoksentelua ja niitä erikoissokereita tarvittiin sen yli 80 yrityksen verran, ennen kuin onnistui tuon päihittäminen. Pöllö ekalla kerralla ja sitten oliko se Genichiro, vai mikä lie salamamestari, veivät kumpikin alle 20 yritystä, kun kumpaakin kurmootin lähinnä erikoisliikkeillä ja Mikiri-countereilla.
 
Viimeksi muokattu:
Harmillista, että peli ei ikinä saanut lisäsisältöä uusien alueiden merkeissä, sillä mielelläni olisin jatkanut vielä Suden matkaa.
Tosiaan. Toivotaan että Sekiro 2 tulis. Ekalla kerralla olin pitkään alussa jumissa, varmaan 20h kesti ku sisäistin pelin. Violetit ninjat tuntuivat mahdottomilta.
 
Tänään jatkui humblebundle pelien backlogin läpipeluu September 2020 bundlesta tulleella Generation Zero pelillä.
Konsolifin antoi aikoinaan tälle ruotsalaiselle co-op tarinavetoiselle open world pelille hurjan yhden tähden.

Onko peli sitten yhden tähden vaiko useammankin arvoinen?

Itse sijoittaisin tämän ennemmin johonkin kolmen tähden kohdille, selkeästi peli jossa tekijöiden visio on jossain vaiheessa pettänyt, mutta joka kenties julkaisun bugien korjausten jälkeen on suhteellisen pelattava. Tiputin vaikeustasoa normaalista, ja siltikkin pelissä sai välillä turpiinsa. Lainoja riitti, pienimmät robotit muistuttivat animaatioita myöten half lifen inhottavia pikku headcrabeja. Pelasin soolona, mutta onneksi peli tarjosi jossain vaiheessa sangen toimivan robottikoiran avuksi.

Peli on helvetin laaja, siis skyrim tason laaja ellei laajempikin, ja vaikka peli on täynnä ehjiä ja vähemmän ehjiä autoja, ainoat pelaajalle annettavat kulkupelit ovat polkupyörä tai mopo. Siispä pelissä ympäriinsä liikkumiseen kuluu todella paljon aikaa. Konsolifinin arvostelussa haukuttiin inventaarion hallinta, ja kieltämättä inventaariosta sai poistaa lähes kaiken että edes viisi eri asetta sai mukaansa. Ei tämä nyt tuhottomasti silti aikaa vienyt.

Pelin huikein elämys on ehkä 80-luvun maaseutu joka muistuttaa Suomea mutta lite bättre, eli ollaan Ruotsissa, jonne on saapunut iso määrä tappavia mechoja ja muita robotteja. On silti mukavaa olla kovin kotoisassa miljöössä, jossa englantiakin puhutaan mukavasti ruotsalaisittain lausuen. On tässä muitakin huvittavia piirteitä, pasifistiseksi mielletty länsinaapuri onkn täynnä luoteja ja lääkepakkauksia, joita löytyy joka volvosta ja liiteristä, ihan kuin suomalaisen metsästysseuran hirvipeijaisista konsanaan.

Jos tykkää open world peleistä niin tässä pelaamista riittää. Vähän liikaakin on tähän koetettu ympätä, paitsi co-op, pelissa on tukikohtien rakentelua ja suojelua, mutta skippasin kylmästi molemmat ja pelin parissa vierähti noin 20 tuntia. Grafiikka on edelleenkin hyvin nättiä.

Pelille epäreilusti vuotta aiemmin ilmestyi muuan Horizon Zero Dawn, jonka visio robottielukoista ja tiiviimpi tarinankerronta pyyhkii Generation Zerolla lattiaa. Mutta on tässä puolensa ja jos sattui tykkäämään Horizon Zero Dawnista, tätä voi ainakin kokeilla.
 
RV There Yet?

Tämä peli taitaa toistaiseksi olla saatavilla vain PC:lle, mutta pyörii varmasti melkein leivänpaahtimellakin. Peli on 2-4 pelaajan co-op, jossa tavoite on niinkin yksinkertainen, kuin siirtyä paikasta A paikkaan B matkailuautolla. Tie paikkaan B ei tietenkään ole kovin tasainen, vaan jos jonkinlaista estettä on matkalla.

Pelin ehkä keskeisin mekaniikka on vinssi, jollainen löytyy sekä auton edestä, että takaa. Jos ja kun auto on jumissa tai tippumassa rotkoon, niin vinssaamalla voi auton hinata vaikka pystysuoraa seinää ylös. Peli ei todellakaan ota itseään liian vakavasti, vaan on täynnä kaikenlaisia koomisia piirteitä. Esimerkiksi hahmolle saa lisää juoksunopeutta polttamalla tupakkaa ja juomalla tölkin kaljaa, saat hetkeksi supervoimat, jolla voit nostaa vaikka suuren kivenmurikan maasta.

Pelin kesto on 6-10 tuntia, meidän poppoolla siinä meni lähemmäs 10 tuntia. Loppua kohti peli alkoi toistaa itseään, mutta kyllä sen hyvillä mielin loppuun pelasi, oikein hauskaa puuhaa oikeassa seurassa. Tähän on julkaisun jälkeen tullut myös uusi kenttä, joten lisäsisältöäkin löytyy.

Mass Effect 2 (Legendary Edition)

Pelisarjan läpipeluu jatkui pitkähkön tauon jälkeen. Tauko oli sen verran pitkä, että ykkösen tapahtumat olivat päässeet jo suurilta osin unohtumaan. Onneksi pelin alussa tuli kuitenkin hieno sarjakuvalehtimäinen kertaus ykkösen tapahtumista. Täytyy kyllä sanoa, että tuo miten kaikki valinnat ja päätökset mitä teet trilogian aikana vaikuttavat myöhemmissä peleissä on jotain niin mahtavaa, että en ihmettele miksi peli on saavuttanut sellaisen legendaarisen statuksen mikä sillä on.

Kakkososa jatkaa siitä mihin ykkösosa jäi, mutta muutamien mutkien kautta Shepard on tilanteessa, jossa hän joutuu kasaamaan itselleen uuden tiimin. Tässä on myös pitkälti koko pelin runko, eli haalit itsellesi lisää porukkaa tiimiin, jolla viimeinen tehtävä suoritetaan. Olin hieman skeptinen alkuun, että voiko tällainen rakenne toimia, missä "päätarinaa" on kovin vähäisesti, sillä suurin osa ajasta menee juuri tiimiläisten rekrytointiin ja heidän lojaliteettien vahvistamiseen. Pelin ehdottomin vahvuus on kuitenkin se, että jokainen tiimiläinen on erinomaisesti tehty. Kaikki tiimiläiset ovat hyvin erilaisia omine persoonineen ja taustoineen. Tiimiläisten lojaliteettitehtävät olivat kaikki myös erinomaisia ja erilaisia toisistaan. Eli vaikka varsinaista "päätarinaa" on vähäisesti, niin ainakin itselleni tämä tiimin kokoaminen toimi erittäin hyvin päätarinana.

Planeetoilla kruisailu ja resurssien etsiminen oli tässä korvattu minipelillä, jossa ammuskelet planeetoille "tutkia", jotka sitten imevät resursseja käyttöösi. Täytyy sanoa, että oli tämä parannus ykköseen, mutta ei tämä nykypäivän pelimekaniikkana varmasti oikein menisi läpi. Pelattavuus parani myös pelin edetessä, kun uusia taitoja avautui, mutta kovin arcademaista ammuskeluahan tämä on, eli ei tätä pelattavuuden takia varmasti kannata hankkia.

Lisäosat tässä ovat myös erinomaiset. Ne tarjoavat vain noin muutaman tunnin verran lisäsisältöä erillisten tarinoiden muodossa, mutta molemmat olivat hyvin mielenkiintoiset. Erityisesti Lair of the Shadow Broker oli mieleeni. Arrival ei yltänyt aivan samalle tasolle, mutta hyvä sekin oli, ja luo kyllä hyvin mielenkiintoiset lähtökohdat kolmanteen peliin.

Mass Effect 2 paransi edellisestä osasta oikeastaan jokaisella osa-alueella, ja en ihmettele miksi tätä aina hehkutetaan niin kovasti. Pelin tarina, hahmot ja yleisesti roolipelaaminen, sekä valintojen tekeminen on tässä yhä tämän päivänkin standardeilla todella korkealla tasolla. Toisaalta tekisi mieli heti jo hypätä kolmannen osan kimppuun, mutta ehkä on parempi pitää hieman taukoa, niin saa varmasti kolmosestakin sitten enemmän irti.
 
Mitä lukenut tätä ketjua niin teillä useita pelejä menossa tietenkin ketjun noni on tuo niin on itsellä kaksi vähän se on jos teillä monta jonossa.
 
Mitä lukenut tätä ketjua niin teillä useita pelejä menossa tietenkin ketjun noni on tuo niin on itsellä kaksi vähän se on jos teillä monta jonossa.
Kaksi peliä läpipeluussa kerrallaan on aika hyvä lukema. Harvoin on ainakaan tällä suunnalla useampaa yhtäaikaa. Sitten voi olla näiden kahden lisäksi jotain moninpelejä ja autopelejä, mutta selvästi yksinpelattavat tarinalliset pelit, niin ei voi kyllä liian montaa ottaa samanaikaisesti pelaukseen. Kun yksi on läpi, niin seuraavaa backlogista työnalle.
 
Humblebundle ostosteni läpipeluu jatkuu, seuraavana oli vuorossa Fobia St. Dinfna Hotel. Kyseessä on brasilialaisen indiekehittäjän tuotos perinteisen kauhuseikkailun ystävälle.

Tästä tuli mieleen VR-peli Propagation paradise hotel, molemmat kun edustavat kauhua ja sijoittuvat hotelliin. Fobia on sellainen kohtuullisen kelpo kauhupeli, omassa kategoriassaan menee mielestäni esmes. Tormented Soulsin edelle. Fobia sai konsolifinin arvostelussa kolme tähteä, joka lienee vähintäänkin paikallaan, jos haluaa antaa puolikkaan tai täyden pisteen lisää indien vuoksi, niin sekin voisi olla perusteltua.

Pelissä on pari osuutta jotka poikkeavat muista, molemmat liittyvät juoneen, mutta jotenkin näitä pelatessa tuli mieleen että kehittäjä on alunperin tehnyt ihan erilaista peliä, ja lisännyt niistä nämä osuudet tähän peliin. Inventaarionhallintaa on hieman, mutta ekojen resident evil tyyppisiin sfääreihin ei onneksi päästä. Puzzleja on ja suurin osa niistä on aika helppoja.

Pelissä poukkoillaan vähän sinne tänne ja erilaista piilotettua löytyy joten puuhaa riittää. Vähän turhankin paljon, välillä jouduin turvatutumaan läpipeluuohjeisiin, jotta jaksoin löytää tavaroita ja päästä eteenpäin. Ehkä pienemmälläkin nuohoamisella olisi selvinnyt, mutta alussa varsinkin on muutamia paikkoja missä saa helposti kulutettua kaikki ammukset ja se teki varovaiseksi. AI on välillä mallia älytön, viholliset huitovat pelaajan viereen ja jäävät jumiin oviin. Mitään game breaking bugeja ei silti tullut vastaan.

Aikaa kului minulla n. 15 tuntia mikä tuntui ihan passelilta tällaiselle pelille.
 
Ylös Bottom