Itsellä taas aika päinvastoin, soulsit pelattu 2-3 kertaa läpi ja bloodborne varmaan viidesti. Tämän taisin kerran puoliväkisin pelata ja se riitti.
Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)
Demon's Souls Remake
- Viestiketjun aloittaja Poistettu jäsen 5945
- Aloituspäivämäärä
-
- Tunnisteet
- ps5
Ippenator
Well-Known Member
Itselleni myöskin heittämällä huonoin soulsborne-peli on kyseessä. On vaan niin paljon pienempi ja suppeampi kuin muut soulsborne-pelit, ettei tästä enää jaksa samalla tavalla syttyä kuin silloin aikoinaan kun tämä PS3-versiolla tuli koettua.
Toinen pelikerta PS5-versiolla ei ollut ainakaan itselleni enää ollenkaan taianomainen. Graafisesti toki paljon parempi versio kuin alkuperäinen PS3-versio, mutta samalla tarkassa ja jotenkin kliinisessä graafisessa ilmeessä menetettiin mielestäni jotain alkuperäisen pelin hieman rosoisesta ja hämyisestä tunnelmasta.
Ei silti huono peli, vaikka selvästi heikompi peli kuin muut Soulsborne-pelit. Tai no, Sekiro menee tämän kanssa myöskin pahnan pohjimmaiseksi, mutta siinä syy on erityisesti minua suuresti harmittavissa refleksi-/rytmipeliominaisuuksissa. Sekirokin pieksee silti mennen tullen Demon’s Soulsin grafiikka-remaken tarinassa sekä pelimaailman monipuolisuudessa ja taianomaisuudessa.
Viimeksi muokattu:
jhsa
Well-Known Member
On nyt tätä itsekin sitten tullut jonkin verran pelailtua kun tässä vuodenvaihteessa kokeili uudestaan. Olin joskus jo aloittanut vähän mutten ollut päässyt kovinkaan pitkälle. Nyt sitten 60 tunnin jälkeen olisi enää muutama boss jäljellä. SL 120+ hieman tuossa on tullut grindaltua, Long Sword +10 ja Compound Long Bow +10. 'Muutaman' kerran tuli juostua hardstone chunk grindausreitti läpi noita varten ...
Olen kyllä tuosta tykännyt, kunhan pääsi ekasta bossista ohi ja peli oikeasti vasta aukesi. Hetken aikaa kesti päästä sisään siihen että 'bonfireja' ei olekaan ihan joka nurkan takana. Paljon tästä löytyi juttuja jotka ovat myöhemmin löytäneet tiensä Dark Soulseihin ja Elden Ringiin (en ole muita pelannut, ei kiinnosta, bloodbornea vähän kokeilin, ei nappaa). Onneksi tuo world tendency jäi tähän, se on vähän outo mekaniikka.
Kakkosalueelle olen ilmeisesti alkuvaiheessa kuollut ihmisenä liian monta kertaa, kun viimeisen bossin jälkeen alue ei olekaan pure white ja sen takana olisi oikeastaan ainoa lisäjuttu joka kiinnostaa. Pitäisi arpoa josko tuo onnistuisi kutsumalla invader salasanasysteemin kautta, mutta saa nyt nähdä.
Olen kyllä tuosta tykännyt, kunhan pääsi ekasta bossista ohi ja peli oikeasti vasta aukesi. Hetken aikaa kesti päästä sisään siihen että 'bonfireja' ei olekaan ihan joka nurkan takana. Paljon tästä löytyi juttuja jotka ovat myöhemmin löytäneet tiensä Dark Soulseihin ja Elden Ringiin (en ole muita pelannut, ei kiinnosta, bloodbornea vähän kokeilin, ei nappaa). Onneksi tuo world tendency jäi tähän, se on vähän outo mekaniikka.
Kakkosalueelle olen ilmeisesti alkuvaiheessa kuollut ihmisenä liian monta kertaa, kun viimeisen bossin jälkeen alue ei olekaan pure white ja sen takana olisi oikeastaan ainoa lisäjuttu joka kiinnostaa. Pitäisi arpoa josko tuo onnistuisi kutsumalla invader salasanasysteemin kautta, mutta saa nyt nähdä.
Tulipa tämäkin pienessä dark fantasy -nälässä otettua testiin. Pelihän on julmetun hienon näköinen PS5:llä edelleen, mutta siis...mitäs tässä oikein pitää tehdä, että pääsen edes alkuun? 
En siis pääse edes ensimmäiseen bossiin asti ennen kuin kuolen, ja vähän jo nyppii kentän aloittaminen sieltä aloitussillalta Hahmona ritari (huono?) ja sen kahden käden miekalla perusörkki kaatuu samantien, mutta parry ei taas ymmärtääkseni onnistu ilman kilpeä jolloin miekka muuttuu risukepin vahvuiseksi? Tallennuspaikkoja ei tietenkään ole yhden yhtä.
Miksikään souls-taitajaksi en itseäni laske, ja Japani-tematiikka kiinnostaa enemmän kuin ritarimeno; mutta Sekiro on läpi ja Team Ninjan tuotoksiin (toki ei aivan sama asia) on upotettuna satoja tunteja. Elden Ringiä pikaisesti testasin, mutta en lähtenyt vielä alkua pidemmälle, joku päivä ehkä.
L1/R1-pelimekaniikka on vähän outo, olisin toivonut mahdollisuutta vaihtaa kontrolleja. Sekirossa helpotti huomattavasti sekä PS5:n smooth 60fps framerate että mahdollisuus vaihtaa parry-nappula (vai onko se deflect) joksikin muuksi kuin triggeriksi.
En siis pääse edes ensimmäiseen bossiin asti ennen kuin kuolen, ja vähän jo nyppii kentän aloittaminen sieltä aloitussillalta Hahmona ritari (huono?) ja sen kahden käden miekalla perusörkki kaatuu samantien, mutta parry ei taas ymmärtääkseni onnistu ilman kilpeä jolloin miekka muuttuu risukepin vahvuiseksi? Tallennuspaikkoja ei tietenkään ole yhden yhtä.Miksikään souls-taitajaksi en itseäni laske, ja Japani-tematiikka kiinnostaa enemmän kuin ritarimeno; mutta Sekiro on läpi ja Team Ninjan tuotoksiin (toki ei aivan sama asia) on upotettuna satoja tunteja. Elden Ringiä pikaisesti testasin, mutta en lähtenyt vielä alkua pidemmälle, joku päivä ehkä.
L1/R1-pelimekaniikka on vähän outo, olisin toivonut mahdollisuutta vaihtaa kontrolleja. Sekirossa helpotti huomattavasti sekä PS5:n smooth 60fps framerate että mahdollisuus vaihtaa parry-nappula (vai onko se deflect) joksikin muuksi kuin triggeriksi.
Dragonfly
KonsoliFIN Alumni
Peli läpi.
Pelien remakeista riittäisi sanottavaa. Välillä ne ovat täysiä rahastuksia ja välillä muuten vaan turhia. On paljon pelejä, jotka eivät vaan yksinkertaisesti tarvitse uusioversiota. Pelit ovat joko täysin pelattavissa nykyisen sukupolven laitteilla tai ne ovat valmiiksi jo niin moderneja, ettei remake kohtelu tee mitään kouriintuntuvaa. Demon’s Souls ansaitsee remaken. Ensinnäkin peli oli jumissa PlayStation 3 -konsolilla, ilman taaksepäin yhteesopivuutta uudempiin pleikkareihin. Toisekseen Demon’s Souls on 15 vuotta vanhana pelinä sen verran ikääntynyt, että kasvojen kohotukselle on tilausta. Bluepoint Games on onneksi tehnyt hienoa työtä Demon’s Souls Remaken kanssa.
Demon’s Souls on souls -pelien alku ja juuri. Tästä se lähti. FromSoftwaren hieno ja rohkea konsepti tehdä roolipeli, jossa yhdistyy kaikille pelaajille yhtenäinen haastava vaikeus, laaja mahdollisuuksien kirjo kehittää erilaisia hahmoja, synkkä fantasia ja upeat pomovastukset. 15 vuoden takainen konsepti synnyttää edelleen uusia soulslike -pelejä niin FromSoftwaren itsensä tekemänä, mutta myös monien muiden pelintekijöiden kautta. Uusi lajityyppi oli syntynyt Demon’s Soulsin mukana, joten on mahtava huomata kuinka loppuun asti mietitty tämä genrensä ensimmäinen peli on. Tässä on kaikki oleelliset Souls -pelien elementit, mutta tuntuu jopa että peli on tunnelmaltaan ja esimerkiksi kenttäsuunnittelultaan edellä monta uudempaa Soulslike -peliä - ihan jopa FromSoftwaren kehittämää.
Pelasin peliä aikoinaan PlayStation 3:lle, mutta en koskaan läpi asti. Varmaan vaikeustaso nousi jossain kohtaa pystyyn ja se ärsytti. Nyt kun selaan alkuperäisen Demon’s Soulsin saavutettuja trophyja, huomaan, että olen itseasiassa ollut aika lähellä pelin läpäisyä. Vain muutama pomovastus jäljellä. En tätä toki aikanaan tiennyt, vaan varmasti kuvittelin olevani ehkä puolessa välissä.
Harhakuvitelmani pelin pituudesta toimikoon aasinsiltana siihen kuinka kompakti, mutta hienosti suunniteltu peli Demon’s Souls on. Tämä ei ole laaja kuin Elden Ring, mutta ei edes laaja Dark Soulsiin verrattuna. Peli on nykymittapuulla jopa lyhyt. Taitava pelaaja menee tämän läpi helposti alle kahdessa kymmenessä tunnissa, eikä tällaisella kaltaisellani keskinkertaisella Souls -pelaajalla mennyt kuin 27 tuntia. Lyhyys ei missään nimessä ole piikki kohti Demon’s Soulsia. Se on nykypäivän laajojen avoimien maailmojen täyttämien pelien välissä pikemminkin piristysruiske. Varsinkin kun peli on niin mestarillisesti toteutettu. Kentät ovat yksityiskohtaisia, sisältörikkaita ja monipuolisia. Tutkiva löytää paljon tärkeää kerättävää ja se mikä tuntui ensin ylitsepääsemättömältä, onkin hetken päästä olankohautuksella ohitettava hölkkä pomovastukselle. Avattavat oikoreitit tarjoavat kaivattua helpotusta ja Boletarian pohjoisosien synkkyys on käsinkosketeltavaa.
Oma hahmoni on kilven takaa keihään terävällä päällä vastustajia tuikkiva temppelin ritari. Sain mukaani parannusloitsun, vaikkei hahmoni kovin hyvin osaa taikoa. Tajusin pelin toisessa tai kolmannessa kentässä, että keihäs on ase, jolla voi lyödä laskematta suojausta, joten löydettyäni hyvän keihään valinta hahmon kehityssuunnaksi oli selvä. Tykkään kokeilla mieluummin oman fiiliksen mukaan kuin katsoa netistä oppaita siitä, kuinka tehdä paras mahdollinen hahmo. Optimaalisen buildin rakentaminen olisi varmaan helpottanut, mutta peli kertoo myös kaiken oleellisen, kun osaa katsoa. Esimerkiksi valitsemani keihäs skaalautui Dexterityn ja Strengthin mukaan, joten tämä ohjasi hahmoni kehitystä. Tasokehitys on innostavaa jo ihan siksi, että käytännössä heti seuraavaa vihollista vastaan tilastosivun numerot konkretisoituvat vahingon määrässä. Ja ai että se taistelu. Se vaikea, mutta palkitseva staminapohjainen taistelu. Se on tässä ihan yhtä rautaa kuin uudemmissakin Souls -peleissä.
Vaikka tykkään tosi paljon Elden Ringistä ja sen avoimen maailman tuomista vapauksista, on Demon’s Soulsilla paikkansa. Bluepoint Games on loihtinut Boletarian kuningaskunnan uuteen loistoon upealla graafisella ulosannilla ja nopealla ruudunpäivityksellä. Uuden ulkoasun alla sykkivä Souls -peli on edelleen täyttä timanttia.
Hyvät toverit, tavoitelkaa muinaisen voimaa!
Pelien remakeista riittäisi sanottavaa. Välillä ne ovat täysiä rahastuksia ja välillä muuten vaan turhia. On paljon pelejä, jotka eivät vaan yksinkertaisesti tarvitse uusioversiota. Pelit ovat joko täysin pelattavissa nykyisen sukupolven laitteilla tai ne ovat valmiiksi jo niin moderneja, ettei remake kohtelu tee mitään kouriintuntuvaa. Demon’s Souls ansaitsee remaken. Ensinnäkin peli oli jumissa PlayStation 3 -konsolilla, ilman taaksepäin yhteesopivuutta uudempiin pleikkareihin. Toisekseen Demon’s Souls on 15 vuotta vanhana pelinä sen verran ikääntynyt, että kasvojen kohotukselle on tilausta. Bluepoint Games on onneksi tehnyt hienoa työtä Demon’s Souls Remaken kanssa.
Demon’s Souls on souls -pelien alku ja juuri. Tästä se lähti. FromSoftwaren hieno ja rohkea konsepti tehdä roolipeli, jossa yhdistyy kaikille pelaajille yhtenäinen haastava vaikeus, laaja mahdollisuuksien kirjo kehittää erilaisia hahmoja, synkkä fantasia ja upeat pomovastukset. 15 vuoden takainen konsepti synnyttää edelleen uusia soulslike -pelejä niin FromSoftwaren itsensä tekemänä, mutta myös monien muiden pelintekijöiden kautta. Uusi lajityyppi oli syntynyt Demon’s Soulsin mukana, joten on mahtava huomata kuinka loppuun asti mietitty tämä genrensä ensimmäinen peli on. Tässä on kaikki oleelliset Souls -pelien elementit, mutta tuntuu jopa että peli on tunnelmaltaan ja esimerkiksi kenttäsuunnittelultaan edellä monta uudempaa Soulslike -peliä - ihan jopa FromSoftwaren kehittämää.
Pelasin peliä aikoinaan PlayStation 3:lle, mutta en koskaan läpi asti. Varmaan vaikeustaso nousi jossain kohtaa pystyyn ja se ärsytti. Nyt kun selaan alkuperäisen Demon’s Soulsin saavutettuja trophyja, huomaan, että olen itseasiassa ollut aika lähellä pelin läpäisyä. Vain muutama pomovastus jäljellä. En tätä toki aikanaan tiennyt, vaan varmasti kuvittelin olevani ehkä puolessa välissä.
Harhakuvitelmani pelin pituudesta toimikoon aasinsiltana siihen kuinka kompakti, mutta hienosti suunniteltu peli Demon’s Souls on. Tämä ei ole laaja kuin Elden Ring, mutta ei edes laaja Dark Soulsiin verrattuna. Peli on nykymittapuulla jopa lyhyt. Taitava pelaaja menee tämän läpi helposti alle kahdessa kymmenessä tunnissa, eikä tällaisella kaltaisellani keskinkertaisella Souls -pelaajalla mennyt kuin 27 tuntia. Lyhyys ei missään nimessä ole piikki kohti Demon’s Soulsia. Se on nykypäivän laajojen avoimien maailmojen täyttämien pelien välissä pikemminkin piristysruiske. Varsinkin kun peli on niin mestarillisesti toteutettu. Kentät ovat yksityiskohtaisia, sisältörikkaita ja monipuolisia. Tutkiva löytää paljon tärkeää kerättävää ja se mikä tuntui ensin ylitsepääsemättömältä, onkin hetken päästä olankohautuksella ohitettava hölkkä pomovastukselle. Avattavat oikoreitit tarjoavat kaivattua helpotusta ja Boletarian pohjoisosien synkkyys on käsinkosketeltavaa.
Oma hahmoni on kilven takaa keihään terävällä päällä vastustajia tuikkiva temppelin ritari. Sain mukaani parannusloitsun, vaikkei hahmoni kovin hyvin osaa taikoa. Tajusin pelin toisessa tai kolmannessa kentässä, että keihäs on ase, jolla voi lyödä laskematta suojausta, joten löydettyäni hyvän keihään valinta hahmon kehityssuunnaksi oli selvä. Tykkään kokeilla mieluummin oman fiiliksen mukaan kuin katsoa netistä oppaita siitä, kuinka tehdä paras mahdollinen hahmo. Optimaalisen buildin rakentaminen olisi varmaan helpottanut, mutta peli kertoo myös kaiken oleellisen, kun osaa katsoa. Esimerkiksi valitsemani keihäs skaalautui Dexterityn ja Strengthin mukaan, joten tämä ohjasi hahmoni kehitystä. Tasokehitys on innostavaa jo ihan siksi, että käytännössä heti seuraavaa vihollista vastaan tilastosivun numerot konkretisoituvat vahingon määrässä. Ja ai että se taistelu. Se vaikea, mutta palkitseva staminapohjainen taistelu. Se on tässä ihan yhtä rautaa kuin uudemmissakin Souls -peleissä.
Vaikka tykkään tosi paljon Elden Ringistä ja sen avoimen maailman tuomista vapauksista, on Demon’s Soulsilla paikkansa. Bluepoint Games on loihtinut Boletarian kuningaskunnan uuteen loistoon upealla graafisella ulosannilla ja nopealla ruudunpäivityksellä. Uuden ulkoasun alla sykkivä Souls -peli on edelleen täyttä timanttia.
Hyvät toverit, tavoitelkaa muinaisen voimaa!
Viimeksi muokattu:
Remeded
Well-Known Member
Tämä oli mun elämäni toinen souls peli, eka oli bloodborne ja en ees tiennyt mihin olin ryhtymässä mutta loppu on historiaa, nyt onkin sitten takana hieman enemmän ja edessä vielä niin paljon kun vaan niitä tehään. Tämä oli aivan loistava peli aloittaa next gen kirjasto, ps5 kun tuli taloon niin tämä siihen kylkiäiseksi ja olin vielä siitä onnekas etten ollut tätä alkuperäistä pelannut.
Ippenator
Well-Known Member
Itselleni tää remasteri (katson tämän nimenomaan remasteriksi, kun vain audiovisuaalisesti on ehostettu, mutta muuten täysin sama peli, kuin alkuperäinen) ei oikein toiminut. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta alkuperäinen oli mielestäni parempi kokemus. Siinä oli hämyisempi tunnelma, vaikka grafiikat olivat toki tarkkuudeltaan ja ruudunpäivitykseltään paljon huonommat. Tämä on aivan liian kliininen siihen alkuperäiseen verrattuna. Tämä oli myös selvästi helpompi, kuin alkuperäinen. Liiankin helppo loppujen lopuksi. Toki alkuperäisen pelasin aikoinaan ensimmäisenä soulsborne-pelinäni, ja varmaan osaaminenkin on näihin peleihin liittyen kasvanut niistä ajoista. Siitä huolimatta peli on mielestäni selvästi helpompi kuin alkuperäinen.
Jotenkin tästä puuttuu se alkuperäisen tunnelma sekä ulkoasun että pelin haastavuuden kautta, ja siksi tästä jäi itselleni kovin kädenlämpöinen tuntuma. Toiseksi huonoin soulsborne-peli Sekiron jälkeen, ja kaikki muut soulsbornet menevät kyllä pelikokemuksena kaukana edellä. Ok peli silti moneen muuhun peliin verrattuna, mutta näiden huippupelien joukossa jää auttamatta häntäpäähän. Lisäksi peli on aivan liian pieni omaan makuuni, ja kun samalla on liian helppo, niin ei tästä vaan kunnolla pysty meikäläinen innostumaan, vaikka alkuperäisestä tykkäsinkin aikoinaan todella paljon.
Remeded
Well-Known Member
Kuten sanoin, olin onnekas kun en alkuperäistä ole pelannut niin ihan täysi fresh kokemus, enkä näin ollen voinut verrata alkuperäiseen mutta kyllä mä uskon että jos alkuperäisen olis pelannut saattaisin olla samaa mieltä. Eikös tämä ollut se peli mistä fromsoft aloitti nämä soulsit? Oha niillä historiaa vieläki kauempaa mutta tämä oli kuitenkin se "eka" jonka jälkee tuli dark soulsit, blooborne, sekiro, elden ring?
Dragonfly
KonsoliFIN Alumni
Jos tämä remake on ulkoasua ja ruudunpäivitystä lukuunottamatta sama kuin alkuperäinen, niin miten tämä voi olla helpompi? Eihän se silloin ole sama, vaan jotain on muuttunut. Omasta PS3 aikaisesta peluusta on niin kauan aikaa, etten osaa sanoa oliko tämä nyt helpompi vai vaikeampi vai sama? Vai olisiko tässä vaan se, että kaikki on nykyään parempia Souls -peleissä, kun niistä ymmärretään enemmän ja tämä on alkujaankin ollut helpompi. FromSoftware on vaan uusissa peleissä nostanut vaikeusastetta.
Kliinistä en tästä myöskään saa millään. Hirveä määrä yksityiskohtia ja efektejä. Tyylikkäitä vihollisia ja hienoja maisemia. Tästä tulee tietyllä tapaa graafisessa loistossa Elden Ring mieleen, vaikka näkymät erilaiset ovatkin.
Se mikä unohtui tuossa pidemmässä tekstissä sanoa, niin tykkäsin, että tässä kentät ovat ihan kunnon kenttiä. Tätä ei oikein Souls -peleissä nykyään näe. Ja jopa turhautumisen pelossakin tykkäsin siitä että nuotiot ovat vain kenttien väleissä. Tuntui että tässä onnistuttiin tasapainottelemaan juuri ja juuri sillä kapealla nuoralla, että kuinka pitkiä kentät voivat olla siihen nähden kuinka paljon menettää, jos kuolee kesken kentän. Niin, ja oikoreitit tietysti auttavat.
Ippenator
Well-Known Member
Ruudunpäivitys tuossa varmaan osittain tekee myös peliä helpommaksi. Minulle kuitenkin näyttäytyy sinänsä kovin samana pelinä, kun lokaatiot ja viholliset ja pelissä eteneminen ovat sitä täsmälleen samaa kuin alkuperäisessä. Ainoastaan retusoidulla, mutta sinänsä alkuperäistä kliinisemmällä ulkoasulla. Alkuperäinen oli sellainen utuinen ja huomattavasti tunnelmallisempi mm. sen takia.
Minulle ovat kokemukset ja erilaiset paikat ja viholliset peleissä niitä tärkeimpiä asioita. Tunnelma tulee sitten lähellä noita, ja siihen vaikuttavat artistinen ilme (ei niinkään grafiikan teknisen toteutuksen taso). Peli on siis kovin samaa kaikilla samoilla vihollisilta, kaikilla samoilla lokaatioilla, täysin samalla etenemistavalla, mutta toki erot tulevat ulkoasusta ja helppoudesta. Minulle ne ydinasiat ovat kuitenkin sitä samaa. Mitä saavutettiin alkuperäiseen nähden paremmalla grafiikalla ja ruudunpäivityksellä, menetettiin vastaavasti tunnelmassa sekä pelin liian helpossa pelattavuudessa.
Murdoc
Well-Known Member
A
Alkuperäinen oli ”utuisempi”, kun siinä oli niin paskat grafiikat nykymittapuulla. Vahvasti nostalgialasien läpi tässä nyt taidetaan katsella.
Hulikopteri
Well-Known Member
Joo siis alkuperäistä en itse nykyään pystyisi pelaamaan. Remakehan on ihan sama peli kuin se.
Eikös remasterin ja remaken ero ole siinä että remasterissa ehostetaan/muokataan sitä vanhaa,olemassa olevaa,peliä. Remake taas on kokonaan uusiksi tehty versio kyseisestä pelistä. Eli rakennetaan koko peli alusta lähtien uudelleen(esim. kokonaan uuden pelimoottorin päälle tehty peli). Sillä ei pitäisi olla väliä onko se sisällöltään sama vai ei.
Mä en ole tuota uutta remakea pelannut,mutta mitä olen katsonut videoita,niin taidan olla samaa mieltä tunnelmasta. BP on tehnyt pieniä kosmeettisia muutoksia visuaalisuuteen ja äänimaailmaan enkä välttämättä ole tyytyväinen kaikkeen. Esim. se ensimmäisen alueen linna on muutettu joksikin hiton koristelinnaksi. Siinä vanhassa versiossa se oli sellainen synkkä ja karu linna(oikea linna), ja se oli paljon uhkaavamman näköinen sellaisenaan. Samoin Tower of Latriaan on lisätty sellaista kaunista musiikkia soimaan taustalle. Miksi hitossa? Vanhassa versiossa se oli todella ahdistava paikka ja ainut "musiikki" oli sen naisen yhden nuotin "laulu" siellä sellissä. Se oli oikeasti creepyä. Tämän uuden version lisätty musiikki tekee Latriasta melkein rauhoittavan paikan. Vaikka peli on käytännössä sama, huomaa että tunnelmaa on pyritty viemään pienillä muutoksilla enemmän mainstreamiin päin. Se vanha kun oli aika uniikki tunnelmaltaan, ja siksi niin erikoinen.
Dark3
Well-Known Member
Täysin samaa mieltä. On teknisesti parempi, mutta se tunnelma on kadonnut johonkin. Vähän kuin uudet elokuvat, teknisesti parempia, muttei tunnelmaltaan.
Ippenator
Well-Known Member
Hyvin kuvasit juurikin sellaisia juttuja, jotka tekevät alkuperäisestä tunnelmallisemman. Toki on lukuisia muitakin juttuja. Ehkä voin olla samaa mieltä tuosta remake-remaster asiastakin, vaikkakin itse koen silti tämän Demon’s Soulsin uuden version varsin remasterinomaiseksi. Teknisesti varmaan kuitenkin noin, kuten totesit.