Vastaus: Devil May Cry 4 [PS3]
Zoukka sanoi:
Ja henk koht ykkönen on paras. Se ei ole vielä kunnon veribalettia, mutta siinä on kaikki ne asiat kohdallaan mitkä jatko-osista puuttuivat. Ympäristöihin oli panostettu, musat rokkasi, Dante rokkasi, viholliset olivat aivan loistavia ja pelaaminen oli kivaa. "Horror" fiiliskin oli ressoista saatu mukaan ympättyä.
Kolmonen onkin sitten pelisysteemin riemuvoitto, mutta muiden osa-alueiden kuolema. Nelonen jotain siltä väliltä.
Tuo oikeastaan summaa aika hyvin yleisen konsensuksen DMC-sarjasta. Paljolti riippuu siitä mitä asioita pitää toisia merkittävämpinä. Poliittinen vastaus on, että kaikki ovat kuitenkin genressään varsin hyviä pelejä. Tosin kakkosta en ole itse kokenut, täytyy se tässä tunnustaa mutta useista lähteistä olen muodostanut tietynlaisen kuvan pelistä ja se kuva kertoo minulle, että DMC2 on mainettaan parempi pelinä. Se on vaan heikompi kuin saman sarjan muut osat (mm. jotkin pomotaistelut kuulemma kestävät vuosia kun ainoa vaihtoehto on kutittaa ne pistooleilla kuoliaaksi kun lähietäisyydelle ei pääse...) Itse olen kuitenkin nauttinut hyvin paljon niin ykkösestä, kolmosesta kuin tästä uudesta nelosestakin. Kaikki on pelattu läpi useammin kuin "yhen kerran easylla" ja edellisestä pelikerrasta DMC1:n parissa ei edes ole montaa kuukautta (taisi olla joulun alla kun sitä hakkasin)
Kuten siis sanottu niin monet, minä mukaanlukien, pitävät ykkösen design-ratkaisuja yleisesti eheämpinä kuin sarjan muissa osissa. Vihollisissa on vaihtelua, miljöö on tunnelmallinen ja pelisysteemi on tarpeeksi monipuolinen pitääkseen mielenkiinnon yllä. Haastettakin piisaa ihan kivasti.
Kolmosessa pelisysteemi otti Super Marjo -loikan eteenpäin ja se on rautaa ja parhautta edelleen. Vihollisvalikoima ikävä kyllä pitkälti degeneroitui hiekkasäkeiksi, joista pienet säkit olivat nopeita ja heikkoja ja isommat sitten löivät kovempaa ja kestivät combotusta. Noh, oli siellä sentään niitä kirkuvia hämähäkkejä ja ne ylitylsät lentävät sirkkeliritarit... Välikuvien, musiikin ja Danten tyylistä ollaan montaa mieltä. Itse pidin nokkavasta teinidemonista, rankasta mättömusiikista ja matrix-cool-yeah-välikuvista mutta kaikkiin ne eivät ymmärrettävästi iske. Pelisysteemi ja haaste hakevat kuitenkin vertaistaan (eivätkä itse asiassa tästä universumista sellaisia löydäkään).
Uusin osa tähän skillimättösarjaan on tosiaan "jotain siltä väliltä". Itse ilahduin varsin paljon suht vaihtelevasta vihollisvalikoimasta. Ihmekös tuo kun Frostit ja Assaultit ovat suoraan DMC1:stä. Haaste on ottanut vähän sairaslomaa mutta kyllähän todellisille demonimetsureille jää edelleen se mahdollisuus S-rankata kaikki mahdollinen. Useat arvostelut väittävät edelleen peliä vaikeaksi mutta se nyt johtuu joko pelisarjan (ihan oikeutetusta) maineesta tai arvostelijoiden kädettömyydestä. Tai molemmista. Olen tainnut tässä ketjussa jo omat fiilikseni kertaalleen ilmaistakin mutta sanotaan nyt vielä, että Neron rajattu mutta kuitenkin tarpeeksi monipuolinen ase- ja liikerepertuaari tuntuu sopivan minulle varsin mainiosti. Exceedin rynkyttäminen on minusta ihan hauska idea sieltä "pakollinen jatko-osan innovaatio" -osastolta. Dantelle olisin tosin kaivannut mahdollisuutta jättää osa tappovehkeistä kaappiin, ettei tarttis kolmea kelata koko ajan molemmilla käsillä. Vastaavasti yksi tuliase ja yksi mätkäisyvärkki lisää niin jo olis. Pelin tyyli jatkaa paljolti kolmosen linjoilla, yliampuvat välikuvat ja mättömusiikkina kuullaan... mättömusiikkia, hell yeah!
oshihiro sanoi:
Hiukkasen pistää kurmottamaan myös se jokaisen tehtävän jälkeinen tietojen lähettäminen nettiin.
Ainahan voi ottaa pelailun ajaksi verkkoyhteyden pois päältä. Itse tein noin eilen puolivahingossa kun olin pelannut PC:llä verkossa ja PS3 oli päällä niin katkaisin yhteyden siltä ettei tule turhaan lagia. En ole täysin varma sitten mitä tapahtuu, jos satut vetämään Bloody Palace ennätyksen tai S-rankkaamaan vahingossa kolme vaikeustasoa. Käsittääkseni peli päivittää tiedot seuraavalla kerralla kun se on mahdollista (eli nettiyhteys on päällä ja pelaat esimerkiksi jonkun tehtävän läpi). Mene ja tiedä...
) ja kaikki vain jotenkin sopi kohdalleen. En ole realismin suurin ystävä elokuvissa enkä peleissä, ja osaan arvostaa tällaisia tekeleitä joissa rohkeasti uhrataan todellisuuden rajoitteet viihdyttävyyden alttarille.