Ensimmäinen nelinpelisessio on takana ja täytyy sanoa, että kyseessä oli henkilökohtaisesti pettymys. Tiimipelaaminen ei meiltä oikein luonnistunut, kun joku jäi aina välillä räpeltämään epäselvää GBA-valikkoa joutuen ulos suojakentästä, eikä vapaaehtoisia suojamurikankantelijoita oikein löytynyt. Lopulta päädyimme siihen, että karttamies (eli minä) kantaa suojakiveä, niin muiden ei tartte jatkuvasti kysellä suuntaa. Taistelut olivat sekavia pätkämättöjä, jotka loppuivat yleensä ennen kuin pääsin löymään vihulaisia kertaakaan.
Hermoja koettelivat etenkin GBAn valikon epälooginen käyttöjärjestelmä ja komennon automaaginen defendiksi muuttuminen GC-ruudulle palattua, GBA:n akkujen hupeneminen, neljännen pelaajan odottaminen tilanteessa X (hahmon valinta, nimen kirjoitus, eteneminen, A-napin painaminen missä tahansa tilanteessa, koordinoitujen hyökkäysten yritelmät), umpikujiin hortoilu, neljän komentopaikan rajoitus (eihän niihin älynnyt oikeita tavaroita laittaa ja homma meni GBA:n selailuksi) sekä se, että kaksi meistä olivat pelanneet peliä jo aiemmin ja huutelivat uusille pelaajille etenemissuuntaa ja näppäimiä unohtaen olennaisia asioita välistä, mikä sekoitti täysin, kun ruutu näytti usein jotain päinvastaista.
Kiitosta saavat pelin rauhallinen, tavallaan rentouttava tempo, sopivalla tavalla fantasiamainen grafiikka, taikakivi-järjestelmä, GBA-GC-kaapelin aito hyödyntäminen, riittävä valikoima hahmon ulkonäön valinnassa (eivätpähän pääse sekoittumaan keskenään) sekä tiimipeli-idea, joka toimii sellaisella porukalla, joka on yhteydessä pelisession ulkopuolellakin.
Suosittelen FF:C Chroniclesin moninpeliä lämpimästi sellaisille kaveruksille, jotka ovat olleet yhdessä jo pitkään ja osaavat kommunikoida keskenään sujuvasti. Suomalaisella jöröttämisellä ei pitkälle pötkitä, ainakaan nopeasti. Tämän lisäksi suosittelen, ettei kukaan nelikosta pelaa peliä kohtuuttomasti muita pidemmälle, tai muuten pelistä katoaa idea. Valikon käytön opettelu, oikean etenemisreitin etsintä, hyökkäysten koordinointi ja tutkimusmatkailu yhdessä ovat pelin vahvimpia puolia.
Myönnettäköön, että itselleni käyvät paremmin kilpailuviettiä vaativat pelit, mutta FF:CC on virkistävää vaihtelua sellaisiin kyllästyneille. Peli saattaa kiinnostaa tyttöjäkin, sillä ideana ei ole "olla parempi kuin kaikki muut", vaan päästä yhdessä kenttä kerrallaan eteenpäin.