Nyt pelejä katsellaan
God of War 3 -pelin alussa on pysäyttävä kohtaus. Pelin tavallinen toiminta keskeytyy. En enään katselekaan yläviistosta käsin kuinka ohjaamani soturi Kratos tappaa vihollisiaan matkalla Olympos-vuorelle kostamaan ylijumala Zeukselle.
Kamerakulma siirtyy Kratoksen uhrin, merenjumala Poseidonin silmien taakse, ja saan katsella kuinka Kratos tappaa hänet.
Kohtauksessa pelihahmo Kratos liikkuu käytännössä itsestään. Peli vain ilmoittaa muutaman sekunnin välein, mitä ohjaimen nappulaa nyt pitää näpäyttää, että toiminto jatkuisi.
Tälläiset lyhytelokuvamaiset, hyvin vähän pelaamista vaativat osat ovat yleistyneet peleissä. God of War 3:ssakin niitä on paljon. Yleensä niissä näytetään miten Kratos voittaa suuren vihollisen. Ne ovat kuin palkintoja - saa katsella miten käy. Ja mielellään sitä katselee. God of War 3 on henkeäsalpaava, kuin elokuvaa. Hollywood ei vain uskaltaisi luoda näin huikeita näkymiä taivaan peittävistä titaaneista ja helvetin hirviöistä.
Uusista konsoleista saadaan nyt irti niin näyttävää jälkeä, että pelaamisesta tulee yhä enemmän katselemista. Koko God of War -pelisarja on valtavan suosittu.
Elokuvamainen kokemus on myös kevään toinen PS3-konsolin kärkijulkaisu, Heavy Rain. Nykyaikaan sijoittuva peli kertoo neljästä ihmisestä, joihin Origami-tappajaksi kutsuttu lastenmurhaaja on vaikuttanut.
Heavy Rainissa pelataan erittäin vähän. Koko peli on kuin elokuva, jossa välillä saa liikuttaa päähenkilöitä ja vaikuttaa hieman tarinan kulkuun. Mutta tunnelataus on väkevä.
Heavy Rain näyttää, että peliohjain voi olla voimakas, jopa intiimi samaistumisen väline.
Hysteerisen seikkailun keskellä ne pienet lyhytelokuvamaiset kohtaukset ovat hengähdystaukoja. Heavy Rainin pienieleisen samaistumisen vällissä vastaavat osiot on kohotettu intensiivisiksi huippukohtauksiksi.
Intiimiydessä on voimaa.
