Tämä on mainospaikka (näillä pidetään sivusto pystyssä)

Sekiro: Shadows Die Twice

Vaikka oppisi jonkin asian, ei se automaattisesti tarkoita, että pitäisi siitä. Itselleni parry-tyyppinen pelaaminen on juuri tällainen asia. Se vaatii liian tarkkaa keskittymistä, jolloin pelaaminen menee vain liian työlääksi, jotta voisin siitä nauttia. Ei ole niinkään oppimisesta, vaan tuosta itselleni sopimattomasta liian tiukasta keskittymisestä tarkkuuteen sekä sen mukanaan tuomasta työläydestä kyse. Samasta syystä jäi pistooliparryn käyttäminen kokonaan Bloodbornessa. Hyvin pystyi pelin kuitenkin pelaamaan läpi niinkin. Koulussakin aikoinaan pärjäsin matematiikassa sinänsä hyvin, mutta en voinut kuitenkaan sietää sitä aineena. Osaaminen ei siis ole tae siitä, että joku asia on mieleinen.
Veihän tuo blokin opettelu jonkin aikaa, mutta sitten kun sen taitaa, se kyllä lisää nautintoakin itselläni. Omalla kohdalla se ei rasita pollaa vaan ennemminkin lisää hauskuutta kun monet alun haasteelliset kohdat alkoivat tuntua läpihuutojutulta. Pelasin bloodbornen läpi ilman pistooliparrya, mutta olihan se paljon hauskempaa tehdä visceral attackeja kun senkin taidon Sekiron jälkeen opettelin.

Tykkään myös shmupeista ja osasta musiikkirytmipelejä. Kenttien muistaminen Soulsbornen tapaan on shmupeissa hyvin yleistä. Jostain syystä Dark soulssien parry ei ole kiinnostanut minua, kilven heiluttaminen tuntuu pöljältä ja pelkällä väistölläkin pärjää.

Voihan olla että Frommilla ajateltiin Soulsborne väistön istuvan huonosti feodaaliseen Japaniin ja siksi blokin rooli haluttiin nostaa korkeammalle. Varsinainen shokki itselle tuli kyllä bossien kohdalla, kun ymmärsin että minkäänlaista apua ei Sekirossa saa. Siihen saakka olin luottanut aina tarvittaessa online apureihin.
 
Ylös Bottom