Minusta tuntuu että se, joka on puolensa valinnut, on se, joka leireihin ihmisiä jakaa. En minä koe olevani missään Abby-leirissä vaikka pidin yleisesti linjasta poikkeavaa tarinaa ja näkökulmaa virkistävänä. Tajusin että näinhän se on, on olemassa muitakin näkökulmia ja aika harvoin miettii mitä ne Koopat ja vastaavat Mariosta ajattelee kun se hyppii perheenjäsenten päälle.
Muutenkin, kuten olen tainnut sanoa jo, on virkistävää että hahmoja ei käsitellä silkkihansikkain että voidaan lypsää ne loputtomilla jatko-osilla kuiviin. Tai että jokaisen tarinan pitää sisältää se onnellinen amerikka-loppu, "happily forever". Onhan se kivaa mutta aika tylsää olisi viihde jos aina on sama kaava ja näkökulma jne.
Mutta kun ideana ihan selvästi oli nimenomaan saada se hoksaaminen sen kautta että "et ehkä tullut ajatelleeksi tätä näkökulmaa" eikä tehdä Abbysta ensin osa sitä porukkaa.
Esimerkiksi Walking Deadissä on parikin hahmoa, jotka on esitelty oikein sadistisina paskiaisina mutta lopulta ne on päätyneet ainakin hetkellisesti yhteistyöhön ja niille on rakennettu motiiveita ja syitä toiminnalleen. Nuokin varmaan olisi pitänyt jättää pois ja antaa sankareiden porskuttaa vastoinkäymisistä toiseen ilman ongelmia. Kenties Unchartedit olisivat parempaa viihdettä jos kaipaa sitä tuttua ja turvallista sankarimeininkiä. Mistä siis itsekin pidän, mutta haluan myös vaihtelua viihteeltäni.
Ei kyllä se tarinan kertoja ihan itse porukat jakaa eri leireihin manipulatiivisella kerronnallaan ja hahmojenvaihtokikkailullaan. Eihän minun mitään puolta pitäisi edes valita, ellei tällaisen Abbyn kaltaisen keinotekoisesti rakennetun ”sankari”hahmon takia tällaista tietynlaista puolen valitsemiskuviota rakennettaisi ihan pelin käsikirjoituksen ja ohjattavien hahmojen kautta. Tuo jo, että joudun ohjaamaan hahmoa, joka on toiselle ohjaamalleni hahmolle totaalinen vihollinen, on keinotekoinen ja manipulatiivinen tehokeino, jonka kaltaista ei edes todellisuudessa voisi tulla, koska et voi samanaikaisesti olla kukaan muu henkilö kuin oma itsesi. Ainahan minä olen itseni puolella ensisijaisesti. Ei se toki tarkoita ettenkö halua toisiakin ottaa huomioon ja tietysti yhteisesti sovittuja pelisääntöjä ja lakeja noudattaa. Mutta omat hommat ja läheisten hommat pitää olla kutakuinkin kunnossa ennenkuin alan kuitenkaan enempää muita auttamaan tai heidön asioitaan ottamaan enempää huomioon.
Ja muuten täytyy olla aivan totaalinen dorka, jos ei sinänsä ymmärrä, että kaikilla osapuolilla on omat näkökulmansa ja omat rakkaansa jne. mutta onkin täysin toinen asia pitääkö sellaisia ottaa huomioon millään lailla, jos se toinen osapuoli on vihollisesi. Jos minulla on vihollinen, niin minua ei kiinnosta pätkääkään sen tai sen läheisten hyvinvointi tai muutkaan asiat. Joko taistelen vihollista vastaan tai sitten pyrin välttämään sen kanssa tekemisissä olemista, jos se on mahdollista. Ei minua kiinnosta päivänselvistä asioista tehdä jotain tekotaiteellista ja filosofista pohdiskelua ja jutustelua, koska se on joidenkin mielestä jotenkin hienoa, ylevää ja kovin aikuismaista. Minusta tuollainen pohdiskelu ei ole mitenkään hienoa, mielenkiintoista, saatikka todellisuudessa aikuismaista, joten sellaista en viihteeseeni ainakaan peleissä halua.
Elokuvat voivat ainakin periaatteessa olla vähän toinen juttu, kun en itse hahmoja ohjaa. Esim. itse pidin aivan loistavana Game of Thronesin loppupuolta, jossa sankari Danysta kuoriutui vähitellen vallan- ja murhanhimoinen tyranni, joka saikin sitten ansaitsemansa kohtalon. Tuo oli toki nähtävissä hänestä väläyksittäin jo Game of Thronesin ensimmäisestä kaudesta lähtien, vaikka se ilmeisesti tulikin monille karvaana yllätyksenä ja erityisesti siksi viimeistä kautta on niin kovasti vihattu massan toimesta. Itse en taas kiinny elokuva- tai sarjahahmoihin niin voimakkaasti, koska niitä katsotaan enemmän aidosti ulkopuolelta. Pelien interaktiivisuus sotkee tältä osin pakan, joten mielestäni peleissä eivät TLoU 2:n tyyppiset hahmojen vaihtokikkailut toimi, koska se ei ole ensinnäkään luontevaa, ja siinä todellakin sorrutaan hyvinkin manipulatiivisiin keinoihin, jotta pelaaja saataisiin pohtimaan jotain, jonka pitäisi jo muutenkin olla sinänsä päivänselvää, mutta on kuitenkin itse pelissä alunperin ohjaamiesi hahmojen kannalta täysin epäolennaista.
En silti toki ajattele, että Joel tai Elliekään ovat sarjan peleissä mitään kirkasotsaisia sankareita sinänsä, vaan raadollisesti eri tilanteissa toimivia selviytyjiä äärimmäisen uhkaavassa ja väkivaltaisessa maailmassa. He ovat kuitenkin minun edustamiani hahmoja pelissä, joten sen mukaan ajattelen heitä tarinassa, koska kuitenkin heitä nimenomaan ohjaan ja olen varsinkin ohjannut ensimmäisen kokonaisen pelin ajan. Pelissä tappamillani hahmoilla olisi siellä kotona rakkaita jne. tottakai sellaisen asian ymmärrän, mutta se on kuitenkin TLoU:n pelimaailman ympäristössä ja peleissä muutenkin täysin epäolennaista. Näin toteaminen ei siltikään tarkoita, että ajattelisin, että ohjattavien sankareiden pitäisi olla vain jotain kirkasotsaisia sankareita. Ei sellainen ollut erään todellisen suosikkipelini, eli Days Gonen, päähenkilö Deaconkaan, vaan aika sekaisin ja murtunut sekä varsin epätoivoisesti toimiva kaveri oli kyseessä. Silti kun häntä pelissä ohjaan, niin ajattelen ensisijaisesti hänen näkökulmastaan asiat, ja koen jonkinlaista sympatiaakin häntä kohtaan, vaikka hän oli varsin sekavia sopertava ja ajoittain lähes psykoottinen hahmo.